torstai 26. heinäkuuta 2018

Harry Harrison & Leon Stover: Stonehenge - Atlantiksen tuho

Harry Harrison tunnetaan paremmin scifi-kirjoistaan, ja varsinkin Ruostumaton Teräsrotta -sarjastaan. Tällä kertaa hän on lyöttäytynyt yhteen Leon Stoverin kanssa; Stover on antropologi, ja hänen käsialaansa on kirjan varsin realistinen sisältö. Harrisonin kynänjälkeä ei tunnistaisi jos herran nimi ei komeilisi kirjan kannessa, sen verran erilainen teos on kyseessä, kuin hänen paremmin tunnettu tuotantonsa.

Tällä kertaa seikkaillaan muinaisen Atlantiksen ympäristössä. Päähenkilö, Mykeneen prinssi Ason joutuu pakenemaan ns. käpälämäkeen, joka lopulta osoittautuu hilpeäksi Englanniksi. Ason jumittuu saarelle pitkäksi aikaa ja ryhtyy kokoamaan armeijaa paikallisväestöstä. Siinä sivussa rakennetaan Stonehenge. Näin minun kirjoittamanani koko juttu kuulostaa tietenkin aivan typerältä, mutta kirjassa homma esitetään kyllä varsin uskottavasti ja ilmeisesti ainakin pääosin melko hyvin historian tulkintaan perustuen.

Historian osalta kirja on ihan kivaa luettavaa, mutta muuten se on kyllä aikamoista huttua. Taistella mäiskitään eestaas, sankari pärjää aina ja hurme peittää maan. Ja sitten sama uudestaan. Ja uudestaan… Esimerkiksi Atlantiksen tuhosta olisi voinut satuilla enemmänkin, samoin Stonehengen rakentamisesta - vaikka sitä kyllä aika seikkaperäisesti esiteltiinkin.

Aika mitäänsanomaton opus, ei voi juurikaan suositella. Kaksi mäiskäytystä pronssisella miekalla.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Taavi Soininvaara: Punainen Jättiläinen

No nyt on taas salaliittoa. Suomi onkin vain KGB:n rahanpesua varten järjestetty juoni. Vai onko sittenkää? Entä mitä haluaa salaperäinen Mundus Novus järjestö - avaruuden valloitusta vai jotain vielä suurempaa?

Soininvaara kirjoittaa aika Ilkka Remes-mäisesti menevää jännitystä. Teksti on kulkevaa, henkilöhahmot sopivan traumaattisia ja näiden teot ja sanat sopivan mitäänsanomattomia. Salajuonet ovat suuria, roistot ilkeitä ja poliisi... niin, poliisi on pihalla.

Onneksi on Leo Kara, mies jolla on enemmän henkilökohtaisia traumoja kuin joulupukin pikkuveljellä. Karan traumat liittyvät tietenkin juuri kyseessä olevaan salajärjestöön, joten jäljille päästään reippaasti. Aikaa varsinaiseen toimintaan pääsemiseen ei juurikaan kulu, ja sitten kun vauhtiin on päästy niin vauhtia myös piittaa. Pahisten kanssa leikitään hippasta, jäädään koko ajan kiinni mutta aina päästään viime tingassa karkuun, ja rosvojen Bond-tyylinen hidas mässäily hyvisten tappamisessa kostautuu kerta toisensa jälkeen.

Lopulta kirja alkaa kyllä toistaa itseään. Tumpelot superrikolliset ovat todella epäuskottavia, ja jatkuvat karkaamisen näiden kynsistä myös. Voisiko joku pahis joskus vain surmata kiinni saamansa hyviksen saman tien? Pärjäisi ehkä paremmin kelmihommissa.

Lopulta kaikki paljastuu… paitsi ettei paljastukaan, vaan käy ilmi että tässä olikin vasta alkusoitto. Jatkoa odotellessa siis. Ihan hyvää jännitystä, mökille tai lentokoneeseen.

Kolme ylimääräistä lapsuuden traumaa.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Gary Gibson: Final Days

Luin pitkästä aikaa kirjan alkuperäiskielellä. Onneksi Gibson kirjoittaa melko suoraviivaista kieltä, vaikka jonkun verran scifityyliin keksiikin omia sanojaan ja teknologioita - lukeminen oli silti helppoa.

Final Days kertoo, no, viimeisistä päivistä. Ihmiskunnan kohtalo on kysymyksessä. Sekalainen joukko toisistaan näennäisen irrallisia tapahtumia kutoutuu vyöryksi, jonka seurauksena aika heittää häränpyllyä ja ihmiskunnan tulevaisuus on vaarassa. Ehkä.

Kivointa tässä kirjassa on mielestäni hyvin kuljetettu tarina ja se, että uhkaksi koettua asiaa ei voida oikein varmuudella selittää tai varmistaa. Ilmaan jää jopa kysymysmerkki, onko uhka sittenkään tulkittu oikein. Entä jos se ei olekaan uhka vaan mahdollisuus? Tai jotain avian muuta?

Ajalla leikkiminen toimii myös hienosti, aivot eivät millään meinaa pysyä kärryillä kun tulevaisuuden menneisyydessä ihmetellään tulevaa joka onkin jo mennyttä… aargh! Tähän ei kuitenkaan juututa liikaa, vaan kirjan henkilöhahmoillekin ajatus on niin hämmentävä että se ohitetaan toisinaan vain olankohautuksella. Ihan sama kun en kuitenkaan ymmärrä.

Hienoa scifiä, ihan parhaasta päästä. Toimintaa, pohdintaa (vapaa tahto, voiko ajassa matkustaminen tulevaisuuteen lukita tulevan niin, että vapaa tahto ei enää olekaan mahdollista?), menoa ja meininkiä ja ihan kelvollisia joskaan ei mitenkään erityisen syvällisiä tai kiinnostavia henkilöhahmoja.

Suosittelen ehdottomasti kaikille vähänkään scifiin pain kallellaan oleville lukijoille. Neljä planeettaa.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Dean R. Koonz: Pelon Kasvot

Hohhoijakkaa, sarjamurhaajia taasen. En oikein jaksa syttyä niistä enää, se on mielestäni aika turhanpäiväinen pelottelumuoto - ei oikeasti kovin pelottavaa. No, mutta Koontz nyt kuitenkin sellaisesta kirjoittaa ja kirja hyllystä tarttui kouraan joten…

Pelon Kasvot on ihan mukiinmenevää jännitystä, kunhan riman pitää riittävän alhaalla. Tunnistamaton sarjamurhaaja sarjamurhastelee ihmisiä New Yorkissa, ja kaikkia pelottaa. Sitten esiin astuu kirjan päähenkilö jolla tietenkin on traumaattisia muistoja ja kokemuksia, ja lopulta ne on voitettava kun sarjamurhastelija on kannoilla.

Tällä kertaa kiipeillään pilvenpiirtäjän kylkeä ja pari pientä ylläriäkin on loppuun osattu leipoa, joista yksi jopa hieman yllätti; siitä lisäpiste. Ihan toimivaa kesähömppää mutta en kyllä pari tuntia kirjan lukemisen jälkeen enää muistanut edes päähahmojen nimiä, että sellasta.

Kolme tarpeetonta väkivaltakohtausta.