maanantai 25. helmikuuta 2019

Lee Child: 61 tuntia

Väkivaltainen filosofi Jack Reacher murjoo jälleen kaikkia turpaan! 61 tuntia on ties kuinka mones Jack Reacher -kirja, ja sarjassa ihan keskivertoa. Himpun verran mennään taas tarpeettomasti mässäilyn puolelle väkivallan suhteen, mutta muuten tarinassa on jopa aavistus kiinnostavuutta - ja yllättäen jopa ihan pienen pieni aavistus yhteiskunnallista kritiikkiä, jossain rivien välissä. Ehkä vahingossa.

Tällä kertaa tötöillään lumimyrskyn keskellä pikkukaupungissa. Kuin sattumalta lähistöllä on mystinen armeijan hylkäämä rakennelma, josta kukaan ei tiedä mitään mutta jossa selvästi tapahtuu jotain hämärää. Kuviossa mukana myös kolumbialainen huumeparoni ja prätkäjengi, joten turpaanmättämistä piisaa.

Jack Reacher ratkoo kaikki arvoitukset kuin Sherlock Holmes ikään - ja sen jälkeen katkoo luita, murskaa päitä ja räjäyttää oikeastaan enemmän tai vähemmän ihan kaiken. Tarina rullailee aika ok tahtiin vaikka onkin kokolailla tyhmä, mutta mikäs siinä - vessapaperiksi tai vaikka lentokonetta odotellessa ihan ok huttua.

Kaksi saapasta.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Hugh Howey: Siilo

Siilo-sarjan ensimmäinen osa on todella hyvää jännitystä ja scifiä, ja sopivassa määrin omaperäistä.

Eletään määrittelemättömässä ajankohdassa, suljetussa siilossa. Siilon asukkaat eivät tiedä mistään muusta kuin omasta siilostaan; ulkopuolinen maailma on tuhoutunut eikä sinne ole menemistä. Ainoastaan rangaistuksena voi saada tuomion ulkoilmaan, joka johtaa poikkeuksetta kuolemaan.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Jules ei malta olla penkomatta kulissien takaa, ja... no, nytpä on kuulkaa niin, että tästä kirjasta on aika vaikea kertoa kovin paljoa paljastamatta samalla juonesta, jonka on tarkoitus olla yllätyksiä täynnä. Sanonpa vain, että tunnelma Siilossa on mainio; kirja on ehkä hetkittäin vähän pitkitetty, mutta ei mitenkään tolkuttomasti. Tarina kuitenkin kulkee ja henkilöt ovat jopa melkein uskottavia, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Sarjan jatko-osat mielestäni lässähtivät hieman, kun salaisuudet alkoivat paljastua - mutta niistä lisää myöhemmin.

Neljä kerrosväliä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Simon Ings: Kuuma Pää

Kuuma Pää on kova, tosi kova scifipläjäys. Mukana on cyberpunk-vaikutteita, virtuaalitodellisuutta, seikkailua ja jännitystä, ja koko homma on niin huimaavan korkealentoinen että ei meinaa perässä pysyä.

Ollaan kai jossain tulevaisuudessa. Kuussa sijaitseva koneisto on ruvennut monistamaan itseään, ja jostain selittämättömästä syystä heittelee teräspalkkeja maahan valtavalla nopeudella, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Jostain Jupiterin nurkilta löytyy mahdollisesti vierasta älyä edustava olento - vai onko kyseessä sittenkin hulluksi tullut tekoäly?

Malisella on päässän tahnaa, jonka avulla hän voi kytkeytyä keinotodellisuuteen, mielipuolisen tehokkaaseen todellisuuden simulaatioon. Tahnan hallussapito maan päällä on kiellettyä; Malise joutuu tahtomattaan mukaan maailman pelastamiseen, vaikka haluaisi vain elää omaa elämäänsä.

Tarina poukkoilee todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä sellaista tahtia, että välillä on vaikea pysyä perässä. Toisaalta, ehkä ei ole tarkoituskaan - ehkä tarkoitus onkin sekoittaa nämä. Sillä, jos keinotodellisuus on riittävän realistinen, missä vaiheessa siitä tuleekin oikeaa todellisuutta? Mikä erottaa eri todellisuudet toisistaan? Mikä on oikeaa, mikä on totta?

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa scifin ystäville. Viisi rekursiivista kaupunkia.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Lee Child: Viides Matkustaja

Filosofinen super-murhaaja Jack Reacher on täällä taas. Tällä kertaa spedeillään terrorismi-teemalla, mukaan sotketaan yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa ja homma on sitä myöten selvä. Kyseessä on jopa tässä kirjasarjassa melko vastenmielinen väkivaltaooppera. Tarina toki kulkee ja viihteestä kai tämäkin käy jos ei kärpäsiä löydy lätkittäväksi eikä keittiön pöytä keiku, mutta mutta… Aikamoista tuubaa, kylläkin.

Näiden Jack Reacher -kirjojen jonkinlainen pelastus on ollut, että päähenkilö on fiksu; toki väkivalta on aina vahvasti läsnä, mutta joissain kirjoissa siinä on ollut joku tolkku kuitenkin. Tällä kertaa ei. Kidutuskohtauksilla mässäillään heittämällä yli oman tarpeen, ja pahiksia ammuskellaan ihan surutta keskellä suurkaupunkia. Oikeasti yksityishenkilö ei käsittääkseni saa missään olosuhteissa tappaa toista; siitä joutuu vankilaan. Nyt sille vaan naureskellaa, heh heh, saipa pahikset luotia naamaan niin että roiskuu. Ja sen sellaista.

Kaksi huonoa tekosyytä.

tiistai 12. helmikuuta 2019

John Steinbeck: Hyvien Ihmisten Juhla

Ilmainen vinkki: jos et ole tätä kirjaa vielä lukenut, niin painele suoraan kirjastoon tai kirjakauppaan tai kenen tahansa kirjallisuudenystävän kirjahyllylle, nappaa teos käteesi ja lue.

Valmista? Eikö vaan kannattanutkin?

Mielestäni Hyvien Ihmisten Juhla on ns. "oikeaa kirjallisuutta" parhaimmillaan. Sen tarina on mukava, henkilöt aidosti uskottavia ja kieliasu rikasta, suorastaan kaunista. En itse aina ymmärrä miksi jotkut kirjat nostetaan klassikon asemaan, mutta Steinbeckin Hyvien Ihmisten Juhla kyllä kuuluu jalustalle minä viikonpäivänä hyvänsä.

Kirjassa seurataan pienen kylän ihmisten elämää lyhyen aikaa. Eletään ehkä jotain 1930-lukua, noin suurinpiirtein ainakin. Kylässä on tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä ja näiden lisäksi joukko lorvehtijoita. Nämä lorssijat ovat tarinan ytimessä. He ovat pahaa tarkoittamattomia, täysin tarpeettomia ihmisiä, joita on kuitenkin vaikea olla rakastamatta. He ryyppäävät, loikoilevat tyhjänpanttina ja aina välillä saavat idean - joka yleensä poikkeuksetta johtaa huonoihin lopputuloksiin.

Kylässä asuu myös Tohtori, joka on kaikkien suuresti arvostama, kouluja käynyt herrasmies. Tohtori on hieman yksinäinen, ainakin muiden mielestä. Jossain vaiheessa, ilman sen kummempaa logiikkaa, syntyy ajatus järjestää Tohtorille juhlat; josko tuosta vähän piristyisi. Tarkoituksena on myös osoittaa Tohtorille sitä kunnioitusta, jota kaikki tätä kohtaan tuntevat. Mitä parhaimmat, suorastaan jalot tarkoitusperät siis!

Juhlien järjestäminen ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen operaatio. Tarvitaan mm. säkkikaupalla sammakoita, baarin laseihin jääneistä jämistä kerättyä "juomaa" ja monenlaista kekseliästä mutta eri asteisen epätoivoista kommervenkkiä, ennen kuin juhlat pääsevät käyntiin. Lopulta juhlat ovat todellinen menestys; ryypätään, tapellaan, nauretaan, itketään ja yleisesti ottaen vain koetaan tunteita sydämen täydeltä.

Helposti voisi luulla kyseessä olevan perinteisen hassuttelun, tai veijariromaanin - ja jollain tavalla niin onkin. Steinbeckin tyyli kirjoittaa kuitenkin muuttaa tämän asetelman. Ensinnäkin, kieli on tavattoman rikasta, todella nautinnollista luettavaa. Toiseksi, ja tämä ainakin itselleni on jotenkin suurin nautinnon lähde, kaikkia hahmoja - kaikkein ärsyttävimpiä ja tarpeettomimpia lurjuksia myöden - kohdellaan vain ja ainoastaan rakkaudella, lämmöllä ja lempeydellä. Kaikkia ymmärretään, kaikkien osuus tapahtumiin kerrotaan yhtä tärkeänä, yhtä merkityksellisenä, olipa kyseinen henkilö miten laitapuolen kulkija hyvänsä.

Ja se, ihmiset, on harvinaista ja hienoa, se.

Kuusi tähteä ja kippis!

torstai 7. helmikuuta 2019

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Ryssändiskon kannessa lukee: "Fantastinen (Rolling Stone Magazine)". Rohkenen olla eri mieltä.

Kyseessä on tarinakokoelma, parisenkymmentä sivun tai parin mittaista lyhyttä juttua. Kertojana kertoo kirjailija itse, Neuvostoliitosta Saksaan muuttaneena köyhänä tyhjäntoimittajana. Kertomukset ja muut hahmot ovat samoin aika tyhjänpäiväisiä. On viinaan meneviä tyyppejä, huijareita, välillä saadaan jotain työn tapaista ja toisia onnistaa, toisia ei. Kaikki havainnoidaan lyhyen ytimekkäästi, ottamatta juurikaan kantaa mihinkään.

Saksalaisuuden ja Neuvostoliittolaisuuden törmäämisestä olisi kuvitellut saavansa irti paljon enemmänkin. Tällaisenaan kirja on suoraan sanoen aika mitäänsanomaton, jopa tylsä.

Kaksi puujalkavitsiä.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Jussi Siirilä: Ison Auton Tuntu

Ison Auton Tuntu on jonkinlainen puskafarssin, tragikomedian ja köyhän miehen Jari Tervoilun sekasiitos. En oikein saanut kirjasta kiinni ennen kuin lopun lähetessä, ja kun vihdoinkin pääsin kärryille en oikein osannut päättää, pidinkö kirjasta vai en.

Kirja kertoo myyntimiehestä jonka firman ottaa haltuunsa kansainvälinen suuryritys. Meno muuttuu sen myötä tympeämmäksi; vähiin jäävät hilpeät ryyppäjäiset ja tilalle saadaan tiukempaa seurantaa, soittojen ja kauppojen tavoitemäärien kasvua ja kaikenlaisia typeriä sääntöjä. Kirja kertoo näistä myyjistä, väliin koomisesti ja toisinaan taas traagisesti. Välillä ei oikein tiedä kummasta on kyse - toisaalta, elämässä on kyllä useinkin tilanteita joissa ei tiedä itkeäkö vai nauraa, joten jonkinlaisen realismin jäljillä ollaan.

Myyntiheppujen mietteitä ei pohdita sen kummemmin, vaan tyydytään kliseisiin. Viina virtaa, huonot vitsit lentävät ja iso pitää auton olla. Kaiken jälkeen, minulle ei ainakaan jäänyt yhtään sellainen olo, että haluaisin tietää mitä myyjille lopulta kävi, tai mitä heille nyt kuuluu. Tylsää sakkia.

Kirjan tyylistä tuli mieleen jotenkin puoli-epätoivoinen yritys tavoitella Jari Tervon tyylistä veijarikomiikkaa, mutta siinä ei ihan onnistuttu. Ei huono yritys, mutta ei ehkä ihan maaliinkaan.

Kolme Mondeota. Helppoa lukemista.