Sami Tissari: Krysa

Kotimaista scifihköä, vaihtoehtoista tulevaisuutta ja vieläpä hienosti kirjoitettuna - kyllä kiitos! Sitä löytyy tästä teoksesta jonka ilokseni voin todeta olevan varsin mainio tekele.

Krysa kertoo kuvitteellisesta tulevaisuudesta (tai nykyisyydestä) jossa Neuvostoliitto on kehittänyt ajattelevan koneen, jonkinlaisen keinoälyn, ja onnistunut vieläpä yhdistämään koneet maailmanlaajuiseksi verkoksi. Koneet tekevät ihmisten puolesta kaiken: tieteen ja tutkimuksen, valmistuksen, ajavat autoa ja rakentavat sähkölinjat. Lisäksi koneet ovat luoneet valtavan joukon synteettisiä ihmisiä jotka ovat ottaneet paikkansa ihmisten seassa - ja osin syrjäyttäneet nämä - yritysten johdossa ja politiikassa.

Tavallisella ihmisellä ei juurikaan ole mitään käyttöä.

Kirja on kirjoitettu vekkulimaisesti, poukkoillen ja eri aikajanoilla edeten. Tyylistä tulee varsin vahvasti mieleen Kurt Vonnegut - tyyli on toteavaa, tapahtumat usein melko absurdeja ja niitä ikään kuin havainnoidaan ulkopuolelta, vaikka kertoja onkin läsnä. Pidän itse Vonnegutista varsin paljon joten tämä ei suinkaan ole huono seikka, vaan tyyli on varsin mainio ja osuu kirjan sisältöön erittäin hyvin.

Tarina on ripoteltu täyteen herkullisia, pähkähulluja yksityiskohtia. Keltainen Ford Taunus, ydinparistolla käyvä lasten lelunukke, köyhtynyt Bill Gates hakkaamassa halkoja ja niin päin pois. Mielikuvitus on laukannut, mutta varsin vakuuttavasti - kyseessä on Tissarin esikoisteos! - kirjoittaja on osannut pitää sekoilun kurissa ja tuottaa hyvin luontevaa tarinankerrontaa.

Tarina etenee jouhevasti, tylsiä tai turhalta tuntuvia kohtia ei juurikaan ole ja loppuratkaisu on runollisuudessaan niin pöhelö, että siitä ei voi olla pitämättä. Vaikka kirja kertookin näennäisesti vaihtoehtoisesta todellisuudesta, on se alusta loppuun varsin selkeä viittaus meidän aikaamme. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä saarnaa, tyytyy vain toteamaan.

Erittäin vahva lukusuositus, neljä muurahaista.

Jo Nesbø: Verikuu

Harri Holli on täällä taas. Tyyppi on edelleenkin väsyttävä menneisyydessä roikkuva ruikuttaja, eiköä tällä kertaa edes ratkaise mitään rikosta vaan hengailee vain oikeiden poliisien mukana ja ottaa kunnian sattumista.

Jo Nesbø:n yksi ongelma on, että jokaisen Harri-kirjan sarjamurhaajan pitää olla edellistä ällöttävämpi, ja se alkaa olla jo aika vaikeaa. Tällä kertaa istutetaan loiseläimiä toisten aivoihin ja sitten syödään niitä. Jes, tosi jännää ja hirmu uskottavaa. Harry taas ruikuttaa menneen vaimonsa perään ja on tosi tylsä, eivätkä muutkaan hahmot oikein pahvista erotu.

Unilääkkeeksi ja kärpästen lätkimiseen. Kirjalliset ansiot melko vähäiset. Kaksi kärpästä

Arttu Tuominen: Verivelka

Kotimaista poliisikirjallisuutta, no mikäpä jottei!

Verivelka on tarina ystävyydestä ja ehkä myös kasvamisesta. Parhaista kaveruksista tulee aikuisena täysin erilaiset, toisesta poliisi ja toisesta laitapuolen kulkija. Kun tiet sitten kohtaavat vuosikymmenten jälkeen , on toinen rikoksesta syytetty ja toinen sen tutkija. Kantaako lapsuuden ystävyys, ja mihin asti? Mikä verivelka on maksettavana, ja miten vahva se on?

Kirja on ihan menevää ja sujuvasti kirjoitettua tarinaa. Hetkittäin mieleen tulee jopa Harjunpää, varsinkin lapsuuden kertomuksissa on melko paljon lämpöä.

Muilta osin tarina on lievästi pöljä. Hyvämaineinen poliisi riskeeraa kaiken auttaakseen lapsuudentoveriaan, jota ei ole nähnyt liki kolmeenkymmeneen vuoteen? No mikäpä siinä, varmaan auttaisikin, mutta tapoja olisi toki muita, paljon fiksumpiakin.

Näätämäinen ja neuroottinen yli-hyvis rikostutkija joka heittää kapuloita rattaisiin, on myöskin lievästi väsynyt ja epäkiinnostava hahmo. Tämän tutkimukset myös kuitataan parilla lauseella sivuun, ja koko tarinan ratkaisu on varsin töksähtävä, ihan kuin kirjoituskoneesta olisi loppunut paperi kesken.

Ihan ok iltalukemista toki. Kolme donitsia.

Hugh Howey: Hiekan Poikki

Hiekan Poikki on jonkinmoinen jatko-osa Howeyn kirjalle Hiekka - ja niin kuin jatko-osat melko usein, ei tämä ihan ensimmäisen osan veroinen ole, jos ei toki ihan huonokaan tekele.

Maailma on hukkunut hiekkaan. Hiekka on haudannut alleen kaupungit satojen metrien syvyyteen. Hiekkasukeltajat etsivät muinaisista kaupungeista tavaraa jolla käyvät kauppaa, harvinaisimmat ja syvimmältä löydetyt ovat arvokkaimpia.

Koston kierre on valmis, kun aavikolta saapuu mies joka tuhoaa kokonaisen kaivoskaupungin. Kuuluisaan sukeltajasukuun kuuluvat sisarukset joutuvat tapahtumien myllerykseen ja pyrkivät selviytymään miten vain voivat.

Kirjassa sukelletaan paljon hiekassa, mikä oli edellisessä osassa vielä uutta ja jännittävää. Nyt se alkaa jo vähän toistaa itseään. Samoin autiomaassa haahuilu tuntuu melko joutavanpäiväiseltä kohkaamiselta. Henkilöhahmot eivät myöskään ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Koko kirjasta jää jotenkin yhdentekevä olo - on vaikea kiinnostua näiden ihmisten tekemisistä, vaikka tarttumapintaa kuinka tyrkytetään.

Silti, ihan ok seikkailua sellaisesta pitävälle. Kolme matkalaukkua.