tiistai 29. joulukuuta 2020

Alastair Reynolds: Kuilukaupunki II

 Kuilukaupungin tarinan jälkimmäinen osa on hieman jäntevämpi ja loogisemmin etenevä kuin ensimmäinen osa. Se kärsii kuitenkin samasta ongelmasta: se on vieläkin liian pitkä; kerronta on paikoin laahavaa ja tarpeettomasti niin, koska itse tarina on kuitenkin hyvä ja selkeä. Hieman editoimalla tästä olisi mielestäni saanut vieläkin napakamman paketin.

Tanner Mirabel jatkaa kostoretkeään. Asiat kuitenkin lipsuvat yhä enemmän hänen otteestaan, kun todellisuus vieraantuu oletetusta todellisuudesta koko ajan etäämmälle. Mikään ei ole sitä mitä pitäisi, eikä edes itseensä voi luottaa. Muistot, tunteet ja tiedot ovat kaikki kyseenalaisia. Miten silloin voi toimia? Miten edetä?

Kirja vyöryttää ison joukon tapahtumia ja henkilöhahmoja mukaan kerrontaan, josta ei tosiaan kierroksia puutu. Silti tuntuu, että vähempikin olisi riittänyt. Vasta kirjan loppupuolella sen "suuri juoni" alkaa paljastua - ja se onkin aika ovela. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että arvasinhan tuon - mutta minä en kyllä kovin aikaisessa vaiheessa arvannut.

Kirjassa ensimmäisessä osassa alkaneet eri tarinat yhdistyvät vihdoin, ja niiden muodostama leikkauskohta onkin käänteentekevä. Reynolds vedättää erillisiä tarinoita hienosti; ne ovat kaikki itsessään kokonaisen kirjan veroisia ja varsin mainioita tarinoita. Mutta vasta niiden kohdatessa alkaa kokonaisuuden suuruus ja monimutkaisuus aueta. Ihan kuka tahansa ei pystyisi näin monisyistä tarinoiden verkkoa jonglööraamaan, eikä se ihan koko ajan kulje Reynoldsiltakaan, mutta loppu on kyllä hieno.

Tämä kaksiosaisen teoksen jälkimmäinen kirja on selkeästi parempi ja vahvempi kuin ensimmäinen osa. Kirjat voi lukea toisistaan erillisinä, mutta silloin tarinasta jää kyllä jotain puuttumaan. Suositeltavaa luettavaa scifistä pitäville, muille ehkä ei niinkään. Neljä delfiiniä.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Alastair Reynolds: Kuilukaupunki I

 Kuilukaupunki on mukana aika monessa Reynoldsin tarinassa, mutta tässä teoksessa - tai oikeammin teosparissa - se on jokseensakin pääosassa. Kyseessä on erittäin hieno ja elävä kuvaus Kuilukaupungista ja eräistä sen historian merkittävistä ihmisistä ja tapahtumista.

Tanner Mirabel, henkivartija ja sotilas, mokaa operaation pahasti ja lähtee jonkinlaiselle koston ja sovituksen sekaiselle matkalle. Matka vie hänet Kuilukaupunkiin, jossa todellisuus alkaa kuitenkin heittää häränpyllyä. Mikään ei tunnu olevan niin kuin piti, eikä mihinkään - tai kehenkään - voi luottaa.

Kuilukaupunki itse on romahtanut rappiolle mystisen, teknologiaan tarttuvan ruton seurauksena. Kaupungin ja sen elämän kuvaus on toimivaa ja vivahteikasta; tilat ja paikat ja ihmiset on helppo kuvitella mielessään, ja kuvauksen monipuolisuus ja rikkaus on kieltämättä vaikuttavaa.

Tarina on kuitenkin pitkä. Reynoldsilla on taipumus kirjoittaa aika pitkiä opuksia, ja vaikka Kuilukaupunki on jaettu kahteen osaan on kyseessä kuitenkin yksi yksittäinen tarina - ja oikeastaan jonkun verran liian pitkä. Ensimmäinen osa (tai toinen; kyseessä on oikeastaan neljän kirjan muodostama kokonaisuus jonka ensimmäinen ja neljäs teos ovat itsenäisiä mutta samaan aika-avaruuteen sijoittuvia tarinoita) on melkeinpä turha; toisen osan voi lukea sellaisenaan eikä ensimmäisen osan tapahtumista ulkopuolelle jääminen juurikaan häiritse.

Scifin ystäville silti palkitsevaa luettavaa. Reynolds on heittämällä yksi aikamme kovimpi tieteiskirjailijoita. Kolme habitaattia.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Donald E. Westlake: Käytös Hyvä Kymmenen

 Nyt on taas kerran loistavaa luettavaa käsillä! Tiedän hehkuttavani Westlaken kirjoja aika väsymyksiin asti, mutta kun... ne on perhanan hyviä kirjoja! Kaveri osaa kirjoittaa sujuvasti, on hauska kuin mikä, tarinat on kekseliäitä ja henkilöhahmot oikeasti persoonallisia.

Lue tämä kirja äläkä meikäläisen höpötyksiä.

No okei, jotain taustaa. Dortmunder on täällä taas! Jee! Tällä kertaa Dortmunderin taival alkaa ikävästi, kun hän putoaa murtokeikan yhteydessä luostariin. Tässä nimenomaisessa luostarissa nunnat ovat vannoneet hiljaisuusvalan, joten yhteentörmäyksen selvittäminen on lievästi sanoen hankalaa. Lopulta kuitenkin ymmärrys löytyy, ja yllättäen nunnilla onkin Dortmunderille ehdotus!

Varsinaisen operaation käynnistyttyä Dortmunder tutun kaveriporukkansa kanssa saa peräänsä yksityisarmeijan, yrittäessään pelastaa nuoren neidon pulasta. Tarina on todella vauhdikas, kekseliäs - ja pähkähullu. Mutta hauska!

Tätä kirjaa ei voi lukea tulematta hyvälle tuulelle. Täydet viisi nunnan kaapua!

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Kurt Vonnegut: Mestarien Aamiainen

 Mestarien Aamiainen on parasta Vonnegutia, jonkinlainen kirjailijan irrottelu, antaa-mennä-vaan teos. Kirjassa kertojana toimii kirjoittaja itse, joka syntymäpäivälahjakseen itselleen on päättänyt kirjoittaa teoksen, jossa päästää hyvin palvelleet henkilöhahmonsa vapaaksi. Tässä kirjassa kohtaavatkin muutamat Vonnegutin aiemmin käyttämistä henkilöhahmoista sadunomaisessa, täysin pähkähullussa mutta silti jotenkin ihmeellisesti kasassa pysyvässä tarinassa.

Mukana on tietenkin Kilgore Trout, Vonnegutin jonkinlainen alter ego johon on törmätty jo useasti aiemminkin. Trout saa ensimmäistä kertaa elämässään ihailijapostia, ja lähtee kohti Midland Cityä ja siellä pidettävää taidefestivaalia. Tarina saa lisäkierroksia, kun kirjailija itse osallistuu taidefestivaaleilla tapahtumiin peilipintaisten aurinkolasien kätkemänä, 50-vuotispäivänsä kynnyksellä.

Koko homma on yhtä sekamelskaa. En voi olla ihastelematta Vonnegutin taitoa pitää tarina kuitenkin aina jollain tavalla kasassa, vaikka kerronta onkin sirpaleista, yksittäisistä havainnoista koostuvaa lähes tajunnanvirtaa. Tämä kirja on erittäin hauska, paikoin myös surullinen, varsin lempeä ja koko ajan yllättävä. Kirja on myös Vonnegutin itsensä kuvittama. 

Täydet viisi töpöhäntäistä koiraa!