Kuilukaupungin tarinan jälkimmäinen osa on hieman jäntevämpi ja loogisemmin etenevä kuin ensimmäinen osa. Se kärsii kuitenkin samasta ongelmasta: se on vieläkin liian pitkä; kerronta on paikoin laahavaa ja tarpeettomasti niin, koska itse tarina on kuitenkin hyvä ja selkeä. Hieman editoimalla tästä olisi mielestäni saanut vieläkin napakamman paketin.
Tanner Mirabel jatkaa kostoretkeään. Asiat kuitenkin lipsuvat yhä enemmän hänen otteestaan, kun todellisuus vieraantuu oletetusta todellisuudesta koko ajan etäämmälle. Mikään ei ole sitä mitä pitäisi, eikä edes itseensä voi luottaa. Muistot, tunteet ja tiedot ovat kaikki kyseenalaisia. Miten silloin voi toimia? Miten edetä?
Kirja vyöryttää ison joukon tapahtumia ja henkilöhahmoja mukaan kerrontaan, josta ei tosiaan kierroksia puutu. Silti tuntuu, että vähempikin olisi riittänyt. Vasta kirjan loppupuolella sen "suuri juoni" alkaa paljastua - ja se onkin aika ovela. Jälkeenpäin on helppo viisastella, että arvasinhan tuon - mutta minä en kyllä kovin aikaisessa vaiheessa arvannut.
Kirjassa ensimmäisessä osassa alkaneet eri tarinat yhdistyvät vihdoin, ja niiden muodostama leikkauskohta onkin käänteentekevä. Reynolds vedättää erillisiä tarinoita hienosti; ne ovat kaikki itsessään kokonaisen kirjan veroisia ja varsin mainioita tarinoita. Mutta vasta niiden kohdatessa alkaa kokonaisuuden suuruus ja monimutkaisuus aueta. Ihan kuka tahansa ei pystyisi näin monisyistä tarinoiden verkkoa jonglööraamaan, eikä se ihan koko ajan kulje Reynoldsiltakaan, mutta loppu on kyllä hieno.
Tämä kaksiosaisen teoksen jälkimmäinen kirja on selkeästi parempi ja vahvempi kuin ensimmäinen osa. Kirjat voi lukea toisistaan erillisinä, mutta silloin tarinasta jää kyllä jotain puuttumaan. Suositeltavaa luettavaa scifistä pitäville, muille ehkä ei niinkään. Neljä delfiiniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti