Nefertiti Malaty: Melankolian Mestari - Miika Tenkula

Melankolian Mestari kertoo Sentenced-yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Miika Tenkulan tarinan. Tarinan, joka on tuttu niin monesta suomalaisesta bändistä. Ahdistusta, viinaa ja nuorena kuoleminen.

Sentenced oli merkittävä yhtye kotimaisessa metalliskenessä. Yhtyeen musiikin takana vaikutti erityisesti kitaristi Tenkula, joka oli ihmisenä melko kaukana rokkitähden stereotypiasta - arka ja vetäytyvä ihminen, joka oli kiinnostunut oikeastaan vain musiikista. Kaikki muu oli toissijaista.

Sentenced nousi varsin merkittävään suosioon maailmanlaajuisesti. Kiertueita tehtiin ympäri Eurooppaa, jopa Yhdysvalloissa. Yhtye hajosi, tai oikeammin lopetti omasta päätöksestään, melkeinpä uransa huipulla. Kiertäminen oli käynyt raskaaksi eikä muuta poispääsyä tuntunut löytyvän kuin lopettaminen. Vähän lopettamisen jälkeen Tenkula menehtyi, perinnöllisen sairauden aiheuttamaan sydänkohtaukseen, vain 34-vuotiaana. 

Tenkulasta lisää Wikipediassa

Kirjassa käsitellään Sentencedin tarinaa nimenomaan Tenkulan henkilön kautta. Kirja on aika tyypillinen bändikirja, asiat luetellaan aikajärjestyksessä melko kuivakkaasti, satunnaisia lainauksia haastatteluista, levy-arvioista, artikkeleista ja ties mistä viljellään tasaiseen tahtiin, ja yleisesti ottaen kaikki tuntuvat arvostaneen Tenkulaa säveltäjänä ja kitaristina. Poikkipuolista sanaa ei juuri kirjassa ole.

Ihan kelpo teos, mutta ehkä bändiin kannattaisi tutustua ennemminkin musiikin kautta. Kirjalle kolme plektraa, musiikille täydet viisi.

Kimmo Aroluoma: Viimeinen Kiertue

Kimmo Aroluoman Viimeinen Kiertue -kirja on saanut kohtuullisen paljon huomiota, onhan sen kannessa ja sisällössä varsin vahvasti läsnä yksi suomalaisen musiikin suurnimistä, HIM. Kirjassa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin vain HIMin viimeisen kiertueen muistelusta.

Kimmo Aroluoma on maailmanluokan kitarateknikko. Hän on kiertänyt kotimaan lisäksi ympäri maailman suurten ja tunnettujen yhtyeiden kanssa, mm. HIM, The Rasmus ja Amorphis. Hohdokasta kiertue-elämää, luksusta ja bilettämistä? No, ehkä hetkittäin ja uran alussa, mutta todellisuus on kuitenkin raadollisempaa.

Kirjassa Kimmo pohtii kiertue-elämän vaativuutta omasta näkökulmastaan. Kun on aina reissussa, jää kotipesä väistämättä hoitamatta. Kärsijöinä ovat ihmissuhteet, vaimot ja lapset - ja lopulta reissaaja itse. Syyllisyys painaa, mutta kun on hankkinut osaamista ja nimeä omalla työllään, on siitä vaikea luopua. Menestyneiden yhtyeiden kanssa kiertämisestä saa myös palkkaa.

Kirjan vastaanotto on keskittynyt pitkälti HIM yhtyeeseen, ja Ville Valon käytökseen. Tässä mennään kuitenkin vähän vipuun, sillä vaikka Valon musiikin suhteen tinkimätön ja hankalakin luonne tuleekin hyvin esiin, on kirjassa kuitenkin ensisijaisesti kyse Kimmon omasta elämästä ja tilanteiden kokemisesta. Jonkin verran kyllä pohditaan taiteilijapiirien yleistä "hankala nero" ilmiötä, mutta enemmän omakohtaisiin kokemuksiin kiertämisestä.

Tie menestykseen on pitkä ja raskas. Se minkä suuri yleisö näkee - keikat ja lehtiartikkelit - on vain murto-osa kokonaisuutta. Taustalla on vuosien työ, lukuisien ihmisten panos ja lukemattomia pettymyksiä sekä vaikeuksia. Pienestä Suomesta on maailmanvalloitukseen todella pitkä matka, enkä itse ihmettele, että paineet, väsymys ja epävarmuus tulevaisuudesta näkyy myös huonona käytöksenä. Toki se ei tee huonosta käytöksestä sen hyväksyttävämpää, mutta uskon ymmärtäväni hieman kyseistä problematiikkaa. Sitäpaitsi, harvalla nuorella rokkarilla on aiempaa kokemusta vastaavasta myllytyksestä.

Erittäin hyvää luettavaa kaikille musiikista, musabisneksestä tai vaikka vain HIM-yhtyeestä kiinnostuneille. Neljä keikkaa!

Tommi Saarela: Heikki Silvennoinen - Nousut ja Laskut

Nousut ja Laskut on varsin tavanomainen ja suoraviivainen musiikki-elämänkerta. Toki tällä kertaa myös komedia on vahvasti läsnä, onhan Kummeli varmasti se mistä Heikki Silvennoinen etupäässä muistetaan.

Silvennoinen itse olisi varmaan mieluummin tullut muistetuksi muusikkona ja musiikin tekijänä. Kummeli oli silti näkyvämpi, vaikka Silvennoinen tekikin oikeastaan aika paljon levyjä. Soitti myös muiden kanssa varsin merkittävän uran.

Kirja kahlaa Silvennoisen elämää melko lineaarisesti, eikä tuossa elämässä ole muusikon elämänkertomukseksi mitään kovin erikoista. Kummelia lukuunottamatta. Kummeli oli käsittämättömän suuri ilmiö 1990-luvun Suomessa. Jos et elänyt silloin, sitä voi olla vaikea täysin käsittää. Kummeli oli kaikessa, joka paikassa. Lapset (ja aikuiset) hokivat Kummelista tuttuja heittoja joka puolella, telkkarista tuli Kummelia jatkuvalla syötöllä, oli live-kiertuetta, levyä, oheiskrääsää... Aivan mieletön ilmiö.

Ja kuitenkin Heikki Silvennoinen - joka oli Kummelin näkyvin hahmo ja suurin voimavara - koki aina olevansa ensisijaisesti muusikko. Lievää katkeruutta (varsin vähän, oikeastaan) on rivien välissä luettavissa, kun Kummelille vartissa sävelletty joutavanpäiväinen "Jumankauta juu nääs päivää" renkutus osoittautuu taiteilijan uran myydyimmäksi tekeleeksi.

Silvennoisen elämä on ollut aika vauhdikasta. Musiikin ja Kummeli ohella naisseikkailut ja alkoholi ovat sotkeneet kuvioita. Jonkinlainen luuytimiään myöten taiteilija kyseessä on ollut, siitä ei kyllä pääse mihinkään.

Helppoa luettavaa muttei mitään kovin merkityksellistä, ehkä Silvennoisen musiikki-ura tulee tässä hieman tutummaksi kuin muuten. Kaveri ei tosiaan ollut pelkkä Matti Näsä. Kolme sketsiä

Dave Grohl: Tositarinoita

Dave Grohlia pidetään mukavana tyyppinä, erityisesti rokkitähdeksi. Tässä kirjassaan Dave kertoilee itsestään, historiastaan ja taustastaan, ja vaikuttaa kyllä edelleen ihan mukavalta jäbältä.

Kuten rokkitähtien elämäkerrat yleensä, kirja on aika tylsä, jopa tarpeeton. Kirjassa käydään lineaarisesti läpi Grohlin uraa, alkaen lapsuuden punk-innostuksesta nuoruuden bändien kautta Nirvanaan ja lopulta Foo Fighters:in maailmanmaineeseen. Mitään kovin syvällistä mistään yhtyeestä ei käsitellä, levytyksiä ei listata vaan lähinnä pohditaan miltä milloinkin tuntui, ja toki surraan poismenneitä ystäviä.

Grohl vaikuttaa tasapainoiselta tyypiltä. Perhe on edelleen tärkeä, lasten kanssa on kiva hengailla. Ja bändi on myös tärkeä. Mutta lopulta, kirjasta ei oikein jää mitään käteen. Joo kiva, hyvin on mennyt ja rokki raikaa, mutta... mitä sitten?

En toki tarkoita, että kaikissa kirjoissa pitäisi mässäillä paljastuksilla ja kieriskellä törkeyksissä, mutta jotenkin jotain pointtia, jotain ajatusta jostain olisi kiva kuulla.

Pahvinen kertomus rokkielämästä, jota ilmankin olisi pärjätty varsin hyvin. Kaksi biisiä, ei jatkoon.

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen Mestari

Juice oli omassa nuoruudessani merkittävä tekijä sille, että kiinnostuin lukemisesta ja sanataiteesta ylipäätään. Olen aina arvostanut Juicea ensisijaisesti kirjoittajana ja sanoittajana, jollainen hän kai itsekin koki etupäässä olevansa - muusikkous vasta toissijaisena urana.

Arto Huhtinen kirjoittaa tässä kirjassa Juicen kirjastosta, ei niinkää Juicesta itsestään, vaikka toki mestarista kertovia tarinoita on vaikea välttää. Kirjassa pohditaan Juicen lukuharrastusta, ja kirjojen keräilyä. Juicen kirjasto päätyi lopulta lahjoituksena tamperelaiselle Viola-kodille, joka muistetaan kirjassa mainita aika moneen kertaan.

Kirjassa Juicea muistelevat tämän elämän varrelta merkittävät henkilöt, kuten läheiset ja soittohommien kautta tutut. Näiden lisäksi kirjoittaja pohdiskelee paljon, mitä kirjoja Juice luki ja miksi, ja mitä näistä näkyi Juicen omassa tuotannossaan.

Jos haluat lukea varsinaisesti Juicesta, tämä ei ole se kirja. Jos sen sijaan olet kiinnostunut myös kirjallisuudesta, niin se kirja tämä saattaisi hyvinkin olla. Ihan mukava teos, jossa ei turhaan retostella ihmisten elämillä, vaan pysytään aiheessa - kirjallisuudessa.

Kolme piisiä.

Petri Silas: Alexi Laiho - Kitara, Kaaos & Kontrolli

Alexi Laiho, Children of Bodom:in nokkamies, oli tunnetusti huiman taitava soittaja ja kova bilettäjä. Hän menehtyi varsin nuorena, 41-vuotiaana, vuonna 2020. Tämä kirja on julkaistu vuonna 2019, Alexin ollessa vielä elossa.

Kuuntelin äskettäin YLE:n podcastin Maailman paras Alexi Laiho (Maailman paras Alexi Laiho | Yle Areena). Podcast on tehty Laihon kuoleman jälkeen, ja siinä äänessä ovat nimenomaan muut kuin Laiho itse - soittokaverit, muut artistit, tyttöystävät ja kaverit. Podcastista jäi tunne, että kyseessä oli henkilö jolla oli heltymätön palo soittamiseen, niin kova palo, että kaikki muu elämässä jäi toissijaiseksi. Kun elämää ei kuitenkaan voinut kokonaan ohittaa, pakeni Alexi sitä dokaamiseen, joka lopulta ilmeisesti hengen veikin. Tarina oli surullinen ja aivan liian tavallinen. Viina vie herkkää miestä tarjoten lohdun ja piilopaikan omalta epävarmuudelta.

Törmäsin hieman sen jälkeen kirjastossa tähän kirjaan (johon muuten podcastissakin viitataan lyhyesti), ja päätin lukaista sen. Tämä olikin erittäin kiinnostavaa - ei niinkään kirja itse, vaan täysin toisenlainen näkökulma Laihon elämään. Kirjassa kertojana on Laiho itse, ja Silas on kirjoittanut kerronnan varsin helppolukuiseen, sujuvaan muotoon.

Kun saman tarinan kertoo eri puolilta, voi odottaa sen olevan jotenkin erilainen. Tämä tarina on kuitenkin täysin erilainen. Joo, toki soittohommat ja urakehitys ja levyjen tekeminen sun muut ovat samaa, mutta Alexin itse kertomana hänen elämässään vaikutti olevan kaikki hyvin. Alkoholismi oli saatu selätettyä, erilaisista sekoiluista ja ylilyönneistä oli opittu eikä niitä toistettu, bändillä meni hyvin, mitään merkittäviä konflikteja ei ollut. 

Täysin päinvastainen fiilis kuin podcastista, muiden kertomassa tarinassa.

Kun en itse Alexia tuntenut on vaikea tietää, mikä on oikea totuus. Ehkä se ei ole kumpikaan näistä, vaan jotain siltä väliltä. Tai ehkä jotain aivan muuta. Selvää on kuitenkin, että kaveri osasi tehdä ja soittaa musiikkia, eikä ollut erityisen kiinnostunut - tai hyvä - elämän muista osa-alueista. Oma tulkintani on myös, että epävarmuus ajoi viinamäelle. Harmi ja surullista, jäbällä olisi varmasti ollut vielä annettavaa - ja ehkä hyviäkin hetkiä omassa elämässään edessä.

Suosittelen vahvasti YLE:n podcastia tämän kirjan oheen, järjestyksellä ei juuri väliä. Muuten, erillisenä kirjana tämä ei ole kovin ihmeellinen - kovalle fanille varmaan pakollista luettavaa, muuten aika perusjuttua "tehtiin levy, sitten rundattiin, dokattiin aika paljon ja sitten tehtiin taas levy ja sitten rundattiin..."

Kolme kieltä (poikki).

Juska Salminen: Valon Varjossa

Juska Salminen toimi HIM-yhtyeen kosketinsoittajana muutaman vuoden. Tämä kirja kertoo tuosta ajasta, ja vähän sen ulkopuoleltakin.

Isossa bändissä soittaminen ei ole pelkästään helppoa, mukana tulee paljon velvollisuuksia. Pitää edustaa, kehittää, kehittyä, jaksaa painaa, aina vaan ja uudestaan. Juska Salminen kertoo tässä kirjassaan nuoruudestaan, kuinka hänestä tuli kosketinsoittaja ja kuinka hän lopulta päätyi HIM-yhtyeeseen. Elo ison, kansainvälisen menestyksen alkuvaiheessa olevan yhtyeen osana oli kuluttavaa, eikä lopulta kestänyt kovin pitkään. Pestin jälkeinen elämä ei myöskään ollut helppoa, mielenterveyden haasteet painoivat miestä - ja olivat kenties myös osasyy HIMin uran päättymiseen.

Juska Salminen kertoo kirjassaan koreilematta matkastaan. Hyviä ja huonoja hetkiä matkalle mahtuu, ja kiertue-elämän taukoamaton paahtaminen käy selväksi. Salminen kertoo kaikesta omin silmin, ja hyvin kohteliaasti - ketään ei dissata eikä erityisemmin syytellä mistään, vaikka joitain hölmöilyjäkin toki vuosien varrelle mahtuu.

Uran jälkeinen kipuilu ja hukassa oleminen on jopa melko raastavaa luettavaa. Entinen rokkitähti spedeilee kännissä ja kamoissa - kuinka tekisikään mieli ottaa tuota nuorta ihmistä korvasta kiinni ja taluttaa pois niin moneen kertaan kuljetulta turhuuksien polulta. Mutta kaipa se polku on itse kuljettava, ennen kuin oikeasti oppii ettei sitä pitkin pääse mihinkään.

Kirja on ihan hauskaa tirkistelyä valtavan tunnetun bändin taipaleen yhden aikakauden osalta. On mukavaa, ettei syyttelevää tai muutenkaan negatiivista sävyä ole lipsunut mukaan. Vaikeaa on ollut, mutta jotenkin on pärjätty ja siitä Juskalle kaikki kunnia, lopulta.

Ihan kelpo bändikirja, jos toki ei mitään uutta kenellekään joka näitä on joskus lukenut. Kolme kaljaa.

Steven Wilson: Limited Edition of One

Steven Wilson lienee parhaiten tunnettu Porcupine Tree -yhtyeestään, mutta on myös varsin tuottelias sooloartisti. Tässä kirjassaan nyt viisikymppinen Wilson pohdiskelee uraansa ja elämäänsä, ja musiikkia noin yleisemminkin.

Yleensähän tällaiset muusikkojen kirjat käyvät henkilön uraa läpi jossain määrin aikajärjestyksessä. Usein pengotaan kaikki levyt ja huomioita niistä. Niin tässäkin kirjassa, hetkittäin - mutta pääosin ei kuitenkaan. Esimerkiksi Porcupine Treen toimintaa ja tuotantoa sivutaan varsin vähän. Toki se on läsnä eikä sitä mitenkään yritetä tarkoituksella jättää sivuun, se ei vain tunnu olevan kirjan keskiössä.

Sen sijaan kirjan keskiössä on vahvasti Steven itse. Kirja tuntuu aika pitkältä, juttua on paljon, mutta silti luettuani koko kirjan jäin oikeastaan ihmettelemään, mitä juuri luin. Saattaa olla jopa tarkoituksellista, että kovin paljon mitään erityistä ei kirjassa ole: ei draamaa, ei rokkikukkoilua, ei huumeiden kanssa sekoilua tai kiertueella sikailua, ei mitään sinne päinkään.

On vain tyyppi joka haluaa tehdä musiikkia, ja tekeekin.

Wilson vaikuttaa varsin tasapainoiselta henkilöltä ja aidosti erittäin vahvasti vain musiikista kiinnostuneelta. Juuri mikään muu ei ainakaan tämän kirjan mukaan kolahda (perhe toki, mutta siitäkään ei paljoa kerrota mikä on nykyaikana erittäin ymmärrettävää) herralle. Musiikkia, sen luomista ja ymmärtämistä, siinäpä se.

Oikeastaan aika tylsä kirja. Yleensähän näitä lukiessa toivoo edes jotain yllätyksiä tai paljastuksia, tai analyysiä siitä tai tästä levystä tai kappaleesta, mutta mitään sellaista ei nyt ole tarjolla. Jos et ole ihan kovimman pään Wilson-fani, ei tähän kirjaan ehkä kannata tarttua. Tutustu mieluummin kaverin musiikkiin! Sitä on paljon, ja paljosta suuri osa erittäin laadukasta ja kiinnostavaa.

Kolme sointua.

Jarkko Jokelainen: Smack - Kuolemaantuomitun Laulu

Jarkko Jokelainen kirjoittaa vihdoin kirjaksi Smack-yhtyeen tarinaa. Kirja perustuu Jokelaisen itse tekemiin haastatteluihin sekä muihin lähteisiin, ja on varsin lineaarinen aikajana Clauden ja Cherin syntymästä aina Clauden kuolemaan saakka - melko tasan 30 vuotta siis.

Smack ei ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen yhtye, mutta tässä kirjassa siitä rakennetaan jopa maailman mittakaavassa jonkinlaista merkkipaalua, esimerkiksi Guns N' Rosesin suurena vaikuttajana. Monen muunkin sittemmin kuuluisan yhtyeen.

Bändin tarina sinänsä on aika tavallinen. Ryhmä nuoria lyöttäytyy yhteen ja löytää "sen jonkun", jonkinlaisen kipinän jossa on ainesta vaikka mihin. Sattuma ja päihteet kuitenkin lyövät kapuloita rattaisiin eikä kaukaisesta suomesta ole helppoa ponnistaa maailmalle, joten kipinä haalistuu ja kuivuu lopulta kasaan.

Jälkiviisastelu on aina helppoa, mutta kyllähän jäbät olisivat voineet vähän vähemmän sekoilla viinan ja huumeiden kanssa, ei varmaan olisi ainakaan haitannut asiaa.

Bändin nokkamies Claude syntyi sydänvikaisena, joka vaikutti varmasti osaltaan herran elämään. Täysillä, niin kauan kuin vielä henki pihisee, tuntuu olleen ohjenuorana. Ymmärtäähän tuon. Claude poistui keskuudestamme jo 30-vuotiaana ja oli kyllä aika monessa mukana tuohon ikään. Pienestä jäi kiinni, ettei isompi maailma auennut - tai mistäpä tuon tietää, olisihan asiat voineet mennä monella eri tavalla pieleen muutenkin.

Kirja on hyvin koostettu, kerrontaa rytmitetään jatkuvilla haastattelunpätkillä matkan varrelta. Loppua kohden Smackin lisäksi käsitellään muita kokoonpanoja, mm. Fishfaces, joissa Claude oli aktiivinen. Näitä olisi ehkä voinut tiivistää jos tarina olisi ollut nimenomaan Smackin tarina - mutta nyt se on toisaalta myös varsin pitkälle Clauden tarina, ja ehkä ihan hyvä niin.

Suositeltavaa lukemista kaikille kotimaisen musiikin ystäville, ja varsinkin nuorille maailmanvalloituksesta unelmoiville. 

Rock on! Neljä ämpärillistä bacardicolaa.