maanantai 31. toukokuuta 2021

Alastair Reynolds: Jäänpuskijat

Jäänpuskijat on Reynoldsin tuotannossa sikäli poikkeava teos, että se ei varsinaisesti liity mihinkään muihin teoksiin tai sarjoihin. Yleensähän Reynoldsin teoksissa ollaan jollain tavalla yhteydessä muihin kirjoihin tai niiden tapahtumiin, tai avaruuksiin.

Jäänpuskijat on kuitenkin aivan oma teoksensa, ja toimii sellaisena varsin hienosti. Jäänpuskijat ovat jään louhijoita; tätä ei juurikaan selvennetä, mutta ilmeisesti maassa on vesipula ja jäätä haetaan komeetoilta avaruudesta. Kirjan pääosassa on Kivisirkka-nimisen aluksen miehistö. Heidät lähetetään jahtaamaan Saturnuksen kuuta, joka on poikennut radaltaan ja lähtenyt poispäin aurinkokunnastamme - ilmeisen selvästi kyseessä ei ole kuu vaan jonkinlainen vieraan sivilisaation avaruusalus.

Kirjan alkuosa on takaa-ajoa; näitähän Reynoldsin teoksissa riittää. Meno on kuitenkin sähäkkää ja tapahtumiakin riittää. Kun kuu (Janus) viimein saadaan kiinni, alkaa tarina kuitenkin muuttua.

Tarina kantaa hienosti, kattaen vuosikymmenten aikajänteen erilaisia vaiheita aluksen miehistön elämässä. Kun totuus pikkuhiljaa alkaa paljastua, on se taas kerran huimempi kuin olisi voinut arvatakaan.

Hyvä kirja, hienoa avaruusseikkailua ja mahtavat määrät uusia scifi-temppuja. Ehdottoman suositeltavaa - niin kuin Reynoldsin tekeleet noin yleensäkin.

Neljä vierasta sivilisaatiota.

perjantai 21. toukokuuta 2021

Donald E. Westlake: Varkaitten Tusina

Haa! Dortmunderia lyhyinä tarinoina! Tämäpä vasta namupala pikaisia ilon hetkiä halajavalle.


Kirjassa on yksitoista novellia Dortmunderin seikkailuista, sekä varsin viihdyttävä kirjailijan alkupuhe jossa hän kertoo, miten Dortmunder-tarinat ovat saaneet alkunsa. Tarinat itsessään ovat pääosin erinomaisia - jotkut eivät ehkä ole kovin erikoisia, mutta muutama taas on aivan loistavan riemastuttavia, joten keskiarvo on kyllä varsin korkealla.

Mukavaa myös vaihteen vuoksi lukea tarinoita, joissa Dortmunderille käy hyvin :-)

Neljä onnistunutta kaappausta.


keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Alastair Reynolds: Prefekti

Timanttivyössä tapahatuu kummia. Kokonaisia habitaatteja tuhoutuu tai katoaa verkosta. Koneet kääntyvät ihmisiä vastaan. Mystinen pahantekijä vehkeilee muinaisen tekoälyn - tai kenties oikeasti eläneen ihmisen tallenteen - kanssa. Prefekti Tom Dreyfus saa tehtäväkseen selvittää mysteerin nuoren apulaisensa Thalia Ng:in kanssa.


Mutta kuka - tai mikä - oikeastaan onkaan kaiken takana, ja miten se - tai hän - pysäytetään? Seuraa huima dekkarimainen kilpajuoksu arvoituksen perässä. Askel askeleelta arvoituksen ratkaisu näyttää olevan lähempänä, mutta samalla epätodennäköisempi kuin aiemmin.

Prefekti on jotain dekkarin ja toiminnallisen avaruusseikkailun välimaastosta. Skaala ei nyt olekaan ihan niin huima kuin Reynoldsin joissain kirjoissa, mutta tunnelma on sitäkin tiiviimpi. Ja sitäpaitsi, miljoonia ihmishenkiä koskeva uhka on kyllä aivan tarpeeksi suuri, jotta vaaran tunne välittyy.

Kirjassa pohditaan myös yhteiskunnallisia asioita, ehkä enemmän kuin Reynoldsin kirjoissa tätä ennen on totuttu. Timanttivyö koostuu erilaisista habitaateista, jotka ovat enemmän ja vähemmän omavaltaisia valtioitaan. Niissä kuka vaan saa tehdä mitä vaan, kunhan vain osallistuu demokratiaan äänestämällä yhteisistä asioista. Kirjassa ei varsinaisesti mässäillä hirveyksillä, mutta sivutaan lyhyesti erilaisia hallintomalleja joihin ihmiset ovat vapaaehtoisesti lähteneet mukaan - esimerkiksi täysiä diktatuureja. Kysymys, jota ei varsinaisesti suoraan esitetä mutta joka on rivien välissä luettavissa onkin, kuinka pitkälle vapauden valita pitää antaa mennä - onko edes mitään rajoja, mitä ihminen ei saisi vapaaehtoisesti ylittää, niin kauan kuin ketään ei pakoteta mihinkään ja kaikki hoitavat velvollisuutensa?

Vastauksia kirjassa ei toki ole vaikka jonkin verran filosofista pohdintaakin mahtuu mukaan. Se ei kuitenkaan ole jutun juoni. Juoni on ihan perinteisessä seikkailussa joka tapahtuu avaruudessa, jossain mahdollisessa tulevaisuudessa. Ja hyvä seikkailu onkin.

Thalia Ng ja Tom Dreyfus ovat mielestäni Reynoldsin ehkä parhaita henkilöhahmoja. Varsinkin Thalia on tavallisesta poiketen jopa epävarma itsestään - yleensähän näissä kirjoissa ollaan aika kirkasotsaisia sankareita.

Hyvää scifiä, suosittelen. Neljä sukkulaa veenukseen.


torstai 6. toukokuuta 2021

Donald E. Westlake: Älä Turhia Kysele

Aaah, Dortmunder ja kumppanit ovat taas vauhdissa. Tämä on parasta kesälukemista mitä tiedän. Ja syksy. Ja talvi, ja kevät. 

Tällä kertaa ollaan taas kaappaushommissa, mutta kohde onkin ehkä hieman tavallista erikoisempi, nimittäin kauan sitten eläneen pyhimyksen reisiluu!



Kuten kaikki Westlakea koskaan lukeneet voivat erittäin helposti arvata, homma ei mene ihan putkeen. Ei oikeastaan sinne päinkään. Dortmunder-parka jää verekseltään kiinni ja joutuu linnan tyrmään, johonkin Itä-Euroopan tietämille. Vapauduttuaan - karattuaan - lopulta, Dortmunderille paljastuu varsin törkeä huijaus, ja seuraa... Dortmunderin kosto!

Dortmunderin kanssa ei kannattaisi leikitellä, sillä kosto on perinpohjainen nöyryytys. Näissä kirjoissahan ei harrasteta minkäänlaista väkivaltaa, vaan kyse on ihan perinteisestä veijari-komediasta. Tämä kirja on yksi suosikkejani, varsinkin vankeuteen ja kostoon liittyvä sekoilu on todella hersyvästi kirjoitettua, lennokasta ja hauskaa kuin hattaralla kuorrutettu kissanpentu.

Kostohomma onneksi lopulta sujuu, ja loppu on erittäin iloinen, kerrankin. Laitanpa tähän lainauksen lopusta, joka ainakin itselleni sai niiiiiin hyvän mielen aikaiseksi että vieläkin hymyilyttää:

Kelp sanoi: "Entäs se Johnin sukuvaakunan lause? Miten se olikaan, John?"

"Quid lucrum istic mihi est?" lausui Dortmunder ja selitti J.C:lle: "Se tarkoittaa 'Mitä minä tästä hyödyn?'"

J.C. hymyili. "Saanko minä käyttää sitä?"

"Käytä aivan vapaasti."

"Dortmunder", sanoi Tiny, "minun on ihan pakko kysyä sinulta tätä."

"No mitä?"

"Sinähän olit orpo, eikö niin?"

"Niin olin."

"Ja kasvoit orpokodissa Dead Indianissa, Illinoisissa ?"

"Aivan."

"Mikä sen nimi nyt olikaan, se oli kai orpokoti jota pitivät Ikuisen Kurjuuden Vertavuotavan Sydämen Sisaret, niinhän?"

"Niin juuri, oikeassa olet", sanoi Dortmunder. "Mitä sitten?"

"Miten sinulla sitten voi olla sukuvaakuna?"

Dortmunder katsoi häntä ihmeissään. Hän levitti kätensä. "Minä varastin sen", hän sanoi.

Sen pituinen se. Ja nyt mars kirjastoon, kirjakauppaan tai kaverin kirjahyllylle, tämän kirjan haluat varmasti lukea. Viisi Votskojekkia!