Isaac Asimov: Säätiö ja Imperiumi

 Jahas, Säätiötä taas. Tällä kertaa kuoleva Imperiumi yrittää viimeisillä voimillaan kukistaa Säätiön, ja pakkaa hämmentää salaperäinen Muuli; hahmo, jolla on yliluonnolliselta vaikuttavia kykyjä.

Tarina on tuttua Säätiötä. Ihmiset näyttelevät sivuosaa loogisten päättelyketjujen loppumattomalta tuntuvassa sarjassa jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla kuivempaa kuin saharan pöly - mutta joka jotenkin kuitenkin onnistuu koukuttamaan lukijan mukaansa. Säätiö tietenkin voittaa, sen tietää jokainen jo ennen kirjan aloittamista, mutta miten - se onkin tarinan sisältö.

Kohtuullisen sujuvaa lukemista mutta jos et muuten ole Säätiö-sarjaan tutustunut, ei tästä varmaan mitään irti saa. Kolme sivuhahmoa.

Donald E. Westlake: Sydämen Asialla

 Westlaken hahmogallerian kenties vähiten tunnettu henkilö, Abraham Levine on täällä. Tällä kertaa novellien muodossa. Kirjassa on kuusi varsinaista tarinaa sekä Westlaken oma, varsin kiinnostava alustus tarinoille. Osa tarinoista on hyvin vanhoja tai ainakin pohjautuu Westlaken uran alkuaikoihin, osa taas tuoreempaa. Laatu on kuitenkin pysynyt varsin hyvänä koko skaalan.

Abraham Levine on sydänkohtausta pelkäävä, ylipainoinen vanhempi rikosetsivä, joka saa ratkaistavakseen koko joukon erilaisia tapauksia. Oman kuolemanpelkonsa kautta Levine on kehittänyt suoranaisen vihan niitä kohtaan, jotka suhtautuvat omaan - tai toisten - elämäänsä välinpitämättömästi, ja niinpä hän ratkaiseekin rikoksia varsin omaperäiseen tapaan.

Tarinat ovat erittäin hienoja, niitä suorastaan ahmii. Päähenkilöä ei mitenkään tuoda tyrkylle tai tämän elämää taustoiteta liikaa, ja silti tähän on helppo kiintyä. Kirjan loppu on varsin tunteellinen. Jotkut tarinoista alkavat tavanomaisen tuntuisina poliisikertomuksina mutta muuttuvat matkan varrella henkilökohtaisemman tuntuisiksi. Kerronta on todella sujuvaa, tekstiä on ilo lukea. Pieni, mustahko huumori värittää juuri sopivasti synkkiä ja dramaattisia tilanteita, mutta mikään huumoripläjäys ei totisesti ole kyseessä.

Nautinnollista luettavaa, suositus kaikille dekkareiden, poliisitarinoiden ja/tai Westlaken ystäville. Viisi ratkaistua tapausta!

Richard Stark / Donald E. Westlake: Liian Monta Kukkoa

 Richard Stark on Donald E. Westlaken käyttämä taiteilijanimi. Miksi hän julkaisi osan kirjoistaan eri nimellä? Kenties pitääkseen oman nimensä uskottavana Dortmunder-hassuttelujen kirjoittajana; nämä Parker-kirjat nimittäin ovat aika kaukana huumorista, varsin kovaa toimintaa.

Sinänsä tämän päivän mittareilla katsottuna mitään syytä nimeään "piilotella" ei kyllä olisi, koska Parker kirjat ovat varsin kovatasoisia. Parker on varas, ja erittäin, erittäin kova jätkä. Parkerille ei kannata ryppyillä, siinä käy yleensä - aina - huonosti.

Tällä kertaa Parker päättää ryöstää kasinolaivan. Laiva on tottakai tarkasti vartioitu, mutta keinot kuitenkin löytyvät. Tyypilliseen tapaan joku pönttö yrittää huijata Parkeria, ja sehän ei käy. Seuraa ajojahtia ja kostoa, varsin suoraviivaista ja väkivaltaista sellaista.

Parker ei kuitenkaan ole mikään yli-ihminen. Vaaran tuntu on läsnä. Westlake - Stark - kirjoittaa väkevästi, hahmot ovat melko uskottavia ja toiminta tiukkaa. Jännityksen tuntuakin riittää. Monet hahmoista ovat reppanoita jotka sotkeentuvat "isojen poikien" peleihin ja jäävät tietenkin aina jalkoihin. Jos on lukenut Parker-kirjoja aiemmin tietää heti aluksi, että Parker selviää lopulta voittajana. Matka loppuun on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Neljä luodinreikää.

Isaac Asimov: Avaruuden Merivirrat

 Avaruuden Merivirrat on taattua Asimovia: toteavaa, "kylmää" scifiä jossa ei ihmisten tunteilla ja kokemuksilla juurikaan ole sijaa. Kirja pysyy melko tiukasti tarinassa, asiassa, ja ihmiset ovat siinä vain näyttelijöinä mukana.

Toisaalta tämä kirja nyt ei ole mikään ihan hirmuinen kirjallisuuden riemuvoitto. Tarina on oikeastaan liki dekkarimainen. Siinä hypitään loogisesta päättelystä toiseen, niin kuin Asimovin teoksissa usein tehdään. Logiikan ja päättelyn selostaminen on välillä varsin puuduttavaa, tuntuen välillä jo aikamoiselta elvistelyltä. Ehkä Hercule Poirotin kaltaisten hahmojen kanssa se on hieman siedettävämpää kun hahmot ovat jotenkin lämpimämpiä, elävämmän tuntuisia - nyt homma on melkein kuin tietokoneen ohjelmakoodin selaamista. Loogista, kyllä, muttei ihan varsinaisen hirmuisen kiinnostavaa.

Ihan hyvä kirja kuitenkin on. Kerronta on sujuvaa eikä mitään ylettömän ärsyttäviä juonenkäänteitä pudotella turhaan sekaan. Suoraviivaisuudestaan johtuen kirja on myös varsin helppo lukea, ei tarvitse juurikaan aivojaan rassata kun kaikki asiat esitetään hyvässä järjestyksessä, peräkkäin, ja kaikki vieläpä selostetaan erinomaisen seikkaperäisesti. Kerrankin kirjailija on tehnyt työn meidän lukijoiden puolesta :-)

Kolme avaruuslaivaa.