torstai 30. maaliskuuta 2017

Jim Thompson: Jerusalemin Veri

Jerusalemin Veri on Jim Thompsonin esikoisteos, ja sillä mittapuulla aika hieno teos. Kirjassa mennään eikä meinata, Israelin alueella monen keskenään tukkanuottasilla olevan todellisen ja ehkä vähän kuvitteellisenkin ryhmittymän sekoillessa ja lähinnä teurastaessa toisiaan. Mukana ovat niin Hamas, Palestiinalaiset, Jihadistit, itsemurhapommittajat, Mossad kuin salaperäiset Temppeliritarit.

Touhu on välillä kuin jostain Dan Brownin opuksesta, toinen toistaan kummempia historiallisia virityksiä ja salaseuroja ja ties mitä, mutta ne eivät ole kirjan pääosassa. Pääosassa on yksi henkilö, palkkamurhaaja joka ajautuu moraaliseen ristiriitatilanteeseen ja joutuu tekemään valintoja. Kenen puolella seistä, kun kaikki tuntuvat valehtelevan? Siinäpä pähkäiltävää, ammuskelun ja räjähdysten väliin.

Tarinan taustoina ovat iänkaikkisen vanhat ja väsähtäneet lähi-idän jännitteet kristittyjen ja muslimien sekä muutaman muun sekopäisen porukan välillä. Jos kirjan tarinalla on mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin ei voi kuin ihmetellä minkälaisessa kuplassa ihmiset tuolla elävät. Kaikki vihaavat toisiaan syistä, joita kukaan ei enää muista, seurauksena tuhansia vuosia sitten tapahtuneista typeryyksistä. Joten kuolemaa. Aivan patahullua.

Itse en hirveästi ole uskonnoista kiinnostunut, oikeastaan pidän niitä sangen epäkiinnostavana aiheena, joten niiltä osin kirja oli aika haukotuksia aiheuttavaa. En kykene löytämään jännitystä siitä, ovatko muslimit vai juutalaiset oikeassa tai väärässä - aivan sama, koko homma on ihan totaalista typeryyttä. Muilta osin kirja oli ihan mukiinmenevää viihdettä, toimintaa riitti eikä lievä kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonenkäänteissä juurikaan häirinnyt.

Kolme pyllistystä eri ilmansuuntiin.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ilkka Remes: Kiirastuli

Kiirastuli on jatkoa Ilkka Remeksen edelliselle teokselle, Jäätyvä Helvetti. Kummankin kirjan voi lukea omana teoksenaan, mutta tämän toisen kohdalla aikasempien tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään tilanteita ja henkilöhahmoja.

Suomi on joutunut luovuttamaan alueitaan Venäjälle taitavasti masinoidun hyökkäyksen seurauksena. Osa näkee tämän miehityksenä, Suomen itsenäisyyden uhkana, osa taas mahdollisuutena. Kirjassa on toiminnan ohella paljon pohdintaa nykyajasta, ja oikeistakin valtasuhteita ja Suomen roolista suurvaltojen välissä. Kenen puoleen voi kääntyä apua tarvitessaan, jos kaikilla osapuolilla on oma lehmä ojassa? Onko piskuinen Suomi vain suurvaltojen heittopussi isommista palkinnoista kisattaessa?

Remes sitoo taas tarinan hienosti ajankuvaan. Tällaisen kirjan teho saattaa heikentyä ajan kuluessa, kun tämänpäiväiset tapahtumat siirtyvät historiaan, mutta juuri nyt tarina on osin järkyttävänkin ajankohtainen. Islamisaatiolla pelottelu, väärennetyt uutiset, suurvaltapoliittiset siirrot maailmankartalla - kaikki nämä löytyvät harva se päivä uutisista. Remes peilaa hienosti ihmisten tuntoja ja ajatuksia ja punoo näistä hurjia visioita.

Tämä kirja on ehkä aavistuksen pohdiskelevampi kuin Jäätyvä Helvetti, jopa paikoitellen hieman puuduttavassa määrin. Haluamme viihdettä! Tarina sinänsä on kuitenkin erittäin hienosti punottu ja piinaavan realistinen, ainakin ajoittain. Hybridisodankäynti, huimat pakolaisiin liittyvät käänteet - joista ei oikein voi tässä kertoa paljastamatta yhtä ehkä karmivimmista juonenkäänteistä - ja internetin sosiaalisen median käyttö ihmisten mielipiteiden manipuloimiseen vaikuttavat kaikki uskottavilta, joskin ehkä - ainakin toivottavasti - hieman liian helpoilta. Toisaalta, ehkä me olemme juuri niin tyhmiä, niin vietävissä?

Mielestäni tämä kirja on hatunnoston arvoinen ajankuva, ja erittäin menevä jännitysnäytelmä. Jotain kuitenkin jää uupumaan. Remes kirjoittaa jälkisanoissa tarinan vielä jatkuvan - kenties tarinan olisi voinut hieman tiivistää, ja lopettaa tähän? Ehkä silloin kirjassa olisi ollut vielä enemmän potkua, vieläkin tiiviimpi tunnelma? Kuka tietää. Itse jään kyllä suurella innolla odottamaan seuraavaa osaa.

Neljä valeuutista.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Ilkka Remes: Jäätyvä Helvetti

Remes kirjoittaa erinomaisen ajankohtaisista aiheista melkeinpä pelottavan uskottavasti. Kyseessä on uudenlainen hybridisodankäynti; sotaa, jota ei käydä avoimesti asein vaan näkymättömissä, kylmäverisesti kuin shakkia pelaten.

Kun sabotöörit iskevät sähkönjakelun kannalta kriittisiin pisteisiin eri puolilla Suomea, kaatuu koko sähköverkko eikä sen korjaamiseksi ole olemassa nopeaa keinoa. Seuraa nopeasti yltyvä kaaos. Logistiikka ihmisten hengissäpitämiseksi osoittautuu mittakaavan vuoksi erittäin vaikeaksi. Miten saadaan kaikille ruokaa, lääkkeitä ja lämpöä, kun sähköä ei ole? Liikenne pysähtyy ilman polttoainetta, jota pumpataan säiliöistä sähköpumpuin. Kauppoihin ei saada ruokaa. Lääkkeet lojuvat varastoissa. Lämmitys ei toimi - ja pakkanen kiristyy.

Kirja on todella hyytävä, eikä vähiten Remeksen kirjoitustaitojen vuoksi. Tarina kerrotaan erittäin uskottavasti, vaikka jotkin käänteet toki ovatkin selkeästi ylilyötyjä. Kiinnostavaksi tarinan tekee mielestäni se, ettei tällä kertaa oteta yhteen perinteisten aseistautuneiden sotilaallisten joukkojen kanssa, vaan vihollinen on lähes näkymätön. Tiedät sen olevan olemassa, mutta miten taistella sellaista vastaan jota et näe, jonka liikkeitä et tiedä? Erittäin tunnelmallinen lähestymistapa ja erittäin, erittäin jännittävä.

Näissä tarinoissa ei aina ole merkitystä sillä, kuinka realistisia tapahtumat ovat. Tämän kirjan kohdalla jopa toivoisi, etteivät kovin. Remes kyllä kirjoittaa niin taitavasti, että jännitys on käsinkosketeltavaa. Mielestäni Remeksen parhaita teoksia.

Kirjan lopputulos on hyytävä, erityisesti sidottuna aikaansa. Venäjän toteuttama Krimin miehitys on selkeästi muistissa ja vertautuu pelottavan hyvin kirjan tapahtumiin. Kirjan loppu onkin pulssia nostattava, vaarallisen todelliselta kauhuskenaariolta tuntuva täräytys. Tästä on vaikea kertoa paljastamatta juonta, mutta voin lämpimästi suositella kaikille jännitys- ja/tai toimintakirjojen ystäville: lukekaa tämä kirja.

Viisi ajastettua räjähdystä, sopivasti yllättävissä paikoissa.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Ilkka Remes: 6/12

Ilkka Remes osaa kyllä kirjoittaa, ja vieläpä aika hyvin. Kirjat ovat yleensä sujuvasti kulkevia, oivallisia toimintatarinoita, joissa usein liikutaan kotimaassa mikä ainakin itselleni tekee tarinoista vielä hivenen kiehtovampia. Kirjoille ominaista on myös ajankohtaisten aiheiden käsittely ja usein monipuolisesti aihetta katsova henkilögalleria.

Tällä kertaa ollaan Suomen itsenäisyyspäivän juhlien tunnelmissa. Samaan aikaan - ajankohtaisesti - pakolaisista ja näiden lapsista koostuva porukka kantaa kaunaa... kutakuinkin kaikkea ja kaikkia kohtaan. Pakolaiset ovat tällä kertaa Serbian sodan peruja. Sotaa paenneiden ihmisten katkeruus on hyvin kerrottu, ilman tarpeetonta alleviivaamista tai kärjistämistä. Se tuntuu pumpulissa eläneen normi-länsimaalaisen mielessä erikoiselta ja jopa osin vaikealta ymmärtää, mutta uskottavalta joka tapauksessa.

Kirjan henkilöiden ajatukset omasta osastaan maailmassa ovat kiinnostavaa, jopa pysäyttävää luettavaa. On helppo uskoa, että ajatukset ovat tosia. Kuinka erilaiselta maailma näyttääkään, kun henkilön taustat ovat toiset kuin omat.

Varsinainen tarina on myös hyvä, ja sisältää Remekselle jopa poikkeuksellisen ovelia käänteitä. Hommassa on jopa hieman vanhanaikaisen rikos-veijaritarinan makua hetkittäin, niin kieroja ovat juonen piirteet kun se lopulta alkaa paljastua. Meno on taas vauhdikasta ja toimintaa on jatkuvasti, sopivin kertojanvaihdoksin rytmitettynä. Ilahduttavasti väkivallalla ei mässäillä tarpeettomaksi, vaikka sen uhka onkin koko ajan mukana.

Erittäin mainiota toimintaa sellaisesta pitävälle. Neljä rosvoa vankilassa.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Reijo Mäki: Tatuoitu Taivas

Reijo Mäki yrittää kirjoittaa kyberpunkia tai oikeammin jotain scifi-jännistystä, takakannenkin mukaan Bladerunnerin tyyliin - yrittää ehkä vähän liikaakin. Kirjassa seurataan Uno Lounerin touhuja, kun tämä etsii kadonnutta henkilöä ja pakenee takaa-ajajia pitkin poikin tulevaisuuden dystopiaa, jossa on synkkää ja kamala ja voi hohhoijaa. Menee vähän yli, eikä tyylilajin olemusta oikein tavoiteta. Melkein, mutta ei aivan.

Kirjassa on lukuisia erinomaisen kliseisiä henkilöhahmoja, joita ei kuitenkaan liene tarkoitettu karikatyyreiksi. Sellaisilta ne kuitenkin vaikuttavat. Ehkä suurin kummastuksen aihe ainakin itselleni on, ettei varsinaisesta tarinasta saa oikein mitään tolkkua. Kovasti säntäillään eestaas, tapellaan ja singahdellaan, mutta... miksi? Mitä ihmettä tässä oikein on tarkoitettu? Kirjassa on toki juoni ja kyllä sen ymmärtää, mutta se ei jotenkin tunnu vain oikein niveltyvän hahmojen toimintaan. Ei vain käy järkeen.

Teksti sinänsä on melko sujuvaa joskin ehkä aavistuksen naivistista, pienen heiton päässä lapsellisesta. Kliseitä viljellään vähän turhankin paljon ja yleinen synkkyyden ja rankkuuden kuvaus on aika väkinäistä. Toistaalta, en yhtään yllättyisi jos moni tästä pitäisi juuri näin. Itselleni nyt ei vain kolahtanut.

Kaksi tarpeetonta väkivaltakohtausta.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Tuomas Lius: Haka

Nyt mennään eikä meinata. Tuomas Lius on kirjoittanut järkälemäisen teoksen, jossa jahdataan Suomeen uponnutta toisen maailmansodan aikaista salaisuutta; joukkotuhoasetta, jonka päätyminen vääriin käsiin uhkaisi koko maailmaa. No huh huh.

Tämänkailtaisia kirjoja on kirjoitettu ties kuinka paljon. Lius tuo mukaan annoksen suomalaisuutta, syrjäseutujen antisankareita ja peräkammarin jurotusromantiikkaa, ja tekee sen erittäin onnistuneesti. Kirja on sangen pitkä ja ehkä alkupuolella hieman jahkaileva, mutta pitää varsinkin loppuun päin hyvin otteessaan. Henkilöhahmoja ja keskenään kilpailevia ryhmittymiä tosin on niin paljon, ettei niiden perässä meinaa aina pysyä. Toisaalta hyviksiä on vain muutama ja kaikki muut tavalla tai toisella pahiksia, että eipä niitä nyansseja nyt niin hirveästi tarvitse pohtiakaan.

Loppupuolella kirja äityy melkoiseksi toimintamäiskeeksi, jopa hieman tarpeettomastikin. Vähempikin olisi riittänyt, tulee tosiaan selväksi että häikälemättömät pahikset ovat häikäilemättömiä, ja pahiksia. Ja että hyvikset väistelevät luoteja sujuvasti, selviytyvät lentokoneiden pakkolaskut ja junan alle jäämiset sun muut massiiviset erikoistehosteet pintanaarmuin, ja tottakai viaton lapsi pelastuu. No joo, ei mitään yllättävää ehkä sillä saralla, mutta hyvin silti kulkee, ei lainkaan häpeä genren suurten, kansainvälisten nimien rinnalla.

Teksti on sujuvaa, hahmot kutakuinkin uskottavia ja riittävän kliseisiä olematta silti kauhean ärsyttäviä, jotta näiden toiminnan perusteet pysyvät uskottavina. Suurinpiirtein. Hiukan sarjakuvan puolelle mennään välillä kun rikas mahakas mies pelaa kännipäissään golfia keltaisissa speedoissa leopardikuvioitu kylpytakki päällään, mutta mikäs siinä - jostainhan kliseetkin ovat alkunsa saaneet, ehkäpä niissä on enemmän totta kuin aina haluaisi uskoa.

Hyvä ja viihdyttävä teos, josta ei kuitenkaan paljon jää mieleen. Kolme haulikonlaukausta.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Donald Westlake: Kuuma Kivi

Jos koskaan on käsissä legendaarinen klassikko niin nyt. Tämän kirjan olen lukenut vuosien varrella aika monta kertaa, ja aina toimii. Hykerryttävän hauska, loistavasti liioiteltu, lähes slapstick-komedia vailla järjen häivää, ja silti erinomaisen sujuva rikosdekkari - pääosassa tosin tällä kertaa rosvot, ei poliisit.

Kirjan päähenkilö, John Dortmunder, on pikkurikollinen. Murtovaras, huijari, kelmi. Ei paha, muttei nyt varsinaisesti hyväkään. Dortmunder on myös pessimisti, ja yleisesti ottaen aika negatiivinen henkilö. Dortmunderin lähipiiri koostuu myös rikollisista, etunenässä Andy Kelp, joiden kanssa Dortmunder ajautuu näennäisesti helpolle keikalle. Keikka kuitenkin menee pieleen, ja saalista joudutaan tavoittelemaan uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Tarina saa kokolailla poskettomat mittasuhteet ryöstöyrityksen toisensa perään epäonnistuessa ja havitellun saaliin karatessa yhä vaikeammin tavoitettaviin paikkoihin, mutta joukkue ei luovuta. Ei, vaikka Dortmunder kuinka haluaisi.

Westlake kirjoittaa saman porukan edesottamuksista monissa kirjoissan, ja aina yhtä hilpeissä merkeissä. Kuuma Kivi on ensimmäinen suomennettu teos, eräänlainen peruskivi koko sarjalle, ja avian kertakaikkisen riemastuttava teos millä tahansa mittapuulla. Hahmot ovat karikoituja ja tapahtumat täysin älyvapaita, mutta tarina on kuitenkin jollain kummallisella tavalla saatu puettua lähestulkoon uskottavaksi. Lähestulkoon. Hirtehishuumoria irtoaa erityisesti vastahankaisen päähahmon taukoamattomasta jurnuttamisesta ja hankauksesta yltiöpositiivisen Kelpin kanssa - kaava, joka toistuu väljähtymättä kuitenkaan yhtään.

Kaikinpuolin täydellinen hyvän mielen kirja. Viisi ryöstöä!

torstai 2. maaliskuuta 2017

Jim Thompson: Lumienkelit

Suomen lappiin sijoittuva dekkari, tai jännityskirja, kumpi ja kampi. Kivaa luettavaa kun ollaan melko tutulla seudulla, vaikka en itse pohjoisessa juuri piipahtamista enempää ole aikaa viettänytkään.

Lapissa, tunturissa, tapahtuu henkirikos jota paikallinen poliisi ryhtyy selvittämään. Tarina etenee aluksi melko suoraviivaisesti, mutta pikkuhiljaa juoni monimutkaistuu eikä lopulta mikään ole varmaa, saatika selvää. Ei edes kovin moni henkilöhahmoista.

Kirjassa tapahtuu aika paljon raakuuksia. Tarinan käyntiin sysäävä murha on raikkaasti mässäilyn puolella kaikessa verisyydessään, ja jatkossa ruumiita tulee kiihtyvään tahtiin. Vähempikin hurme olisi ehkä riittänyt, joskin joitain julmuuksista yritetään perustella tarinan osana.

Kirjassa pohditaan jonkin verran suomalaisuutta; hiljaisuutta, vaikenemista, jurottamista, kaamosmasennusta. Ote on luonteva ja jollain tavalla jopa kiinnostava, mitä varmaan selittää osaltaan se, että Thompson ei ollut suomalainen vaan suomessa asuva amerikkalainen (hän menehtyi tapaturmaisesti Lahdessa vuonna 2014, 50 vuoden ikäisenä). Tästä seuraa aavistuksenomainen ulkoapäin tarkasteleva lähestyminen, joka toimii oikein mainiosti. Henkilöhahmot tuntuvat melko raikkailta ja hassua kyllä jopa luontevimmilta kuin monesti suomalaisten kirjailijoiden hahmot.

Kirja on kirjoitettu englanniksi ja käännetty suomeksi; käännöstyö on erittäin onnistunut, puhekielinen ja lappalainen murre toimivat mainiosti. Kirja on muutenkin mukavaa luettavaa, muutamasta tylsästä (ja rohkenenko sanoa hieman amerikkalaisesta) kliseestä huolimatta - miten olisi esimerkiksi rakastava, aina ymmärtäväinen raskaana oleva vaimo joka on paitsi kaunis myös älykäs? Kyseinen sidekick-vaimo löytyy melkein jokaisesta amerikkalaisesta jännityskirjasta lähes sana sanalta samanlaisena. Mutta menköön, muuten kirja on oikein toimiva.

Juoni kiertyy loppua kohden jo ehkä vähän älyttömyyksiin, mutta ei niin paljon että se häiritsisi varsinaisesti. Paha saa tietenkin palkkansa vaikkei olekaan varsinaisesti paha, ja tottakai muutama onnellinen käänne löytyy vielä viimeisiltä sivuilta, ettei vain jäisi paha mieli elämän julmuudesta. Aurinko paistaa, juoppo isä on hyväntuulinen ja ällöttävä nilkki osoittaa katumusta. Just joo.

Siitäkin huolimatta suosittelen, hyvää jännäridekkaria vähän poikkeavissa maisemissa. Neljä lumiukkoa.