Nyt mennään eikä meinata. Tuomas Lius on kirjoittanut järkälemäisen teoksen, jossa jahdataan Suomeen uponnutta toisen maailmansodan aikaista salaisuutta; joukkotuhoasetta, jonka päätyminen vääriin käsiin uhkaisi koko maailmaa. No huh huh.
Tämänkailtaisia kirjoja on kirjoitettu ties kuinka paljon. Lius tuo mukaan annoksen suomalaisuutta, syrjäseutujen antisankareita ja peräkammarin jurotusromantiikkaa, ja tekee sen erittäin onnistuneesti. Kirja on sangen pitkä ja ehkä alkupuolella hieman jahkaileva, mutta pitää varsinkin loppuun päin hyvin otteessaan. Henkilöhahmoja ja keskenään kilpailevia ryhmittymiä tosin on niin paljon, ettei niiden perässä meinaa aina pysyä. Toisaalta hyviksiä on vain muutama ja kaikki muut tavalla tai toisella pahiksia, että eipä niitä nyansseja nyt niin hirveästi tarvitse pohtiakaan.
Loppupuolella kirja äityy melkoiseksi toimintamäiskeeksi, jopa hieman tarpeettomastikin. Vähempikin olisi riittänyt, tulee tosiaan selväksi että häikälemättömät pahikset ovat häikäilemättömiä, ja pahiksia. Ja että hyvikset väistelevät luoteja sujuvasti, selviytyvät lentokoneiden pakkolaskut ja junan alle jäämiset sun muut massiiviset erikoistehosteet pintanaarmuin, ja tottakai viaton lapsi pelastuu. No joo, ei mitään yllättävää ehkä sillä saralla, mutta hyvin silti kulkee, ei lainkaan häpeä genren suurten, kansainvälisten nimien rinnalla.
Teksti on sujuvaa, hahmot kutakuinkin uskottavia ja riittävän kliseisiä olematta silti kauhean ärsyttäviä, jotta näiden toiminnan perusteet pysyvät uskottavina. Suurinpiirtein. Hiukan sarjakuvan puolelle mennään välillä kun rikas mahakas mies pelaa kännipäissään golfia keltaisissa speedoissa leopardikuvioitu kylpytakki päällään, mutta mikäs siinä - jostainhan kliseetkin ovat alkunsa saaneet, ehkäpä niissä on enemmän totta kuin aina haluaisi uskoa.
Hyvä ja viihdyttävä teos, josta ei kuitenkaan paljon jää mieleen. Kolme haulikonlaukausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti