Emmi Itäranta: Kudottujen Kujien Kaupunki

Pidin Emmi Itärannan edellisestä kirjasta (Teemestarin Kirja) varsin paljon, joten olin aika innoissani tästä. En kuitenkaan päässyt tämän kirjan kanssa ihan samoihin sfääreihin, vaikka edelleen ilahduttavan erilainen kirja onkin kyseessä.

Eletään saarella, joka on kudottu täyteen seittiä, ja seitistä tehdystä langasta edelleen kudottuja kankaita, seiniä, kujia. Unien näkeminen on kielletty. Kun eräänä päivänä Seittien Talon pihasta löytyy nainen, jonka käteen on tatuoitu toisen naisen - kirjan päähahmon - nimi, alkaa kudelma purkautua odottamattomasti.

Kirja on tyylillisesti erittäin hienoa, jopa hieman itsetarkoituksellisesti kikkailevaa. Ymmärrän (luulen ainakin ymmärtäväni), mitä Itäranta tällä tavoittelee; omaa tyyliään, jossa kerronnan muoto on osa tarinaa. Teemestarin Kirjassa tämä toimi mielestäni paremmin, tässä kirjassa tyylissä on hieman raskas sävy, itsetarkoituksellista otetta. Tarina on myös melko sekava, on vaikea saada siihen otetta, mikä puolestaan korostaa tyylin irrallisuuden tunnetta.

Kokonaisuutena melko hyvä kirja, mutta tarina jää muodon jalkoihin eikä oikein pääse esiin. Kolme korallin oksaa.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Rakkauden Lait

Suomalaisen poliisi-jännityksen grand old daddy, Matti Yrjänä Joensuu, on edelleen täysin relevantti ja hyvin paikkaansa puolustava - vaikka Ladalla ajellaankin ja puhelut soitetaan puhelinkopeista. Poliisityö on silti poliisityötä, ja Harjunpää on kuvitteellisista poliiseista ehdottomasti kärkipäästä.

Tällä kertaa salaperäinen Auervaara huijaa naisia, lähinnä rahan vuoksi. Kun tälle sattuu vahinko, kun huijauksen uhri kuolee, pääsevät rikostutkijat miehen jäljille - vaikkeivät tiedäkään kohteensa todellista luonnetta.

Harjunpään hahmon merkittävyys on tämän tavallisuudessa. Harjunpäällä ei ole supervoimia, ei poikkeuksellista älykkyyttä eikä hän ole mikään kova jätkä, toiminnan mies joka ampuu ja mukiloi kelmejä liukuhihnalta. Harjunpää ei myöskään ole katkera alkoholisti, reppana joka aina löytää itsensä kauniin-mutta-älykkään naispuolisen virkasiskon sängystä. Harjunpää on perheellinen mies jonka elämä on harmaata ja työntäyteistä, ja jonka työssä rosvojen nappaamisessa auttavat tasavertaisina muut poliisit ja tutkijat. 

Eikä rosvoja edes aina saada kiinni, mikä on aikamoinen poikkeus normista.

Poliisityö on Harjunpää-kirjoissa aikamoista puurtamista, hyvin pienten yksityiskohtien palapelin rakentamista, jossa sattumallakin on aina osuutensa. Mitään suurieleistä aseiden kanssa heilumista ei ole, eivätkä rikollisetkaan ole myyttisiä sarjamurhaajia, vaan pikemminkin oman elämänsä ressukoita, pieniä rattaita suurissa koneistoissa. Tarinoissa ei olekaan kyse pelkästään rosvojen ja poliisien välisestä kamppailusta, vaan ihmisistä ja näiden kohtaloista.

Erittäin vahva suositus. Viisi puhelinkoppia.

Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast - Laavalasikammio

Pendergast on täällä taas, ja juoni on sekavampi kuin Haminan kaupunki konepesun ja linkouksen jälkeen narulla kuivamassa syysmyrskyssä!

Pendergast on kadonnut ja oletettavasti kuollut. Myös hänen ilkeä rikollinen veljensä Diogenes on kuollut. Ja Constance on kaapattu. Proctor lähtee jahtaamaan Constancea ja katoaa. Mutta Pendergast ei olekaan kuollut. Eikä Diogenes. Constance sen sijaan on. Paitsi etteipäs olekaan. Eikä Diogenes olekaan enää ilkeä. Mutta ikuisen elämän salaisuus on ihmisen häntäluun hermoytimessä, se nyt ainakin on selvää.

Siinä se. Hirveä meininki kun jahdataan kaikki toisiaan eestaas ympäri ämpäri, ammutaan ja räjäytellään ja huijataan, ja ollaan kuitenkin niin kilttejä ja ystävällisiä että siirappi valuu sivujen välistä.

Aikamoista soopaa ja ehkä taas vähän liian pitkä, ja vähän liian ylilyövä tarina. Mutta viihdykkeeksi miksipä ei. 

Kolme kissaa ja hiirtä.

Ahmad Khalid Tawfix: Utopia

Ollaan jossain tulevaisuudessa, tai ehkä aika lähellä nykyaikaa. Uusi synteettinen polttoaine on kehitetty Yhdysvalloissa, ja Egyptin infrastruktuuri, tai oikeammin koko maa romahtaa.

Tawfiq kirjoittaa melko sekavalla tyylillä, mutta kuitenkin kohtuullisen mielenkiintoisesti. Kun hyväosaiset eristäytyvät omaan yltäkylläisyyteensä ja kyllästyvät, alkaa huono-osaisten elämä vaikuttaa kiinnostavalta. Sitä on siis lähdettävä kohtaamaan, tavalla tai toisella. Tällä kertaa köyhiä kaapataan metsästettäväksi, mikä ei ole ihan omaperäisin mahdollinen juonikuvio.

Kaappausyritys menee kuitenkin pieleen, ja eliittiin kuuluvat ääliöt huomaavatkin pian jääneensä jumiin köyhien puolelle, Utopian muurien ulkopuolelle.

Aihe olisi melko kiinnostava, varsinkin lähi-idän kontekstissa, mutta kirjan tyyli on niin sekava etten ainakaan itse oikein päässyt siihen mukaan. Puolet ajasta en ymmärtänyt kuka on kuka, ja lopun aikaa en ymmärtänyt miksi he tekivät mitä tekivät.

Kiinnostava aihe, heikohko toteutus. Kaksi röttelöä.

Carl Sagan: Ensimmäinen Yhteys

Ensimmäinen Yhteys on jonkinlaista realistista scifiä; se yrittää olla tieteellisesti uskottava ja ainakin jossain määrin mahdollisuuksien rajoissa. Kirja on myös aikamoinen klassikko, ja onpa tästä kai tehty elokuvakin, tai pari.

Ihmiskunta vastaanottaa radioviestin avaruudesta. Viesti vaikuttaa liian täsmälliseltä ollakseen satunnainen, ja jatkuu jatkumistaan. Viestiä ryhdytään tulkitsemaan ympäri maailman, ja pikkuhiljaa siitä paljastuukin merkityksiä. Lopulta viestin sisältö osoittautuu jonkinlaisen koneen rakennusohjeeksi, ja konetta ryhdytäänkin rakentamaan - vaikkei tiedetä, mikä sen tarkoitus on. 

Onko kyseessä vaara ihmiskuntaa kohtaan, vai mahdollisuus oppia jotain meitä huimasti kehittyneemmältä lajilta? Näitä kysymyksiä kirjassa pohditaan henkilötarinan kautta, ja pohdinnoissa on sekä kirjan suola että sen uuvuttavuus. Filosofiset pohdinnat vielä menettelevät, mutta varsin paljon käytetään sivuja myös uskonnollisen kohkaamisen analysointiin ja pseudo-filosofiaan, mikä on hyvin amerikkalaista ja tosi tylsää. Voisiko edes ulkoavaruudesta paljastuvan tuntemattoman älyn ilmeinen olemassaolo syrjäyttää uskonnon kaltaisen aivosyövän? Toivoisin niin, mutta tässä kirjassa uskontoa käsitellään ikään kuin vakavasti otettavana näkökulmana, mikä on kyllä ihan peestä.

Kun kone vihdoin saadaan rakennettua, se kuljettaa viisi tiedemiestä (tiedehenkilöä) toiseen galaksiin. Loppu onkin sitten ihan huttua ja tuubaa, ja tuntuu kuin kirjoittaja ei oikein olisi osannut keksiä sopivaa kohtaa lopettaa tarinaa, vaan jatkanut sitä aina vaan kunnes... no ehkä kirjoituskoneesta loppui muste, tai jotain.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, jos ei muuta niin genren kulmakivenä. Kirjana ei kovin kummoinen. Kolme galaksia.