Isaac Asimov: Säätiö

Nyt ollaan klassikon äärellä. Säätiö on Isaac Asimovin Säätiö-trilogian ensimmäinen osa; trilogian, josta lopulta julkaistiin kai kahdeksan kirjaa. No joo, aina ei jarrutella, jos juttua pukkaa niin on kirjoitettava. Olen aiemmin lukenut kaikki tähän sarjaan kuuluvat kirjat, ja jos nyt en ihan väärin muista olivat ne kutakuinkin laadukkaita ja sikäli perusteltuja.

Säätiö on siis sarjan ensimmäinen teos, jossa esitellään Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tieteenala, joka perustuu tapahtumien ennustamiseen matemaattisesti, erittäin tarkasti. Seldon havaitsee, että galaktinen imperiumi on romahtamassa, vain muutaman vuosisadan kuluttua imperiumi ajautuisi alennustilaan joka kestäisi tuhansia vuosia ennen uuden kukoistuksen nousua. Romahdusta ei voida enää estää, niin suuret ja vääjäämättömät voimat ovat kyseessä. Nousua edeltävän alennustilan kestoa voidaan kuitenkin merkittävästi lyhentää, jos toimeen ryhdytään heti. Näin saa alkunsa Säätiö; tiedemiesten yhteisö, jonka tehtävänä on vaalia sivistystä ja tiedon valoa pimeinä aikoina.

Kirja kertoo Säätiön alkutaipaleesta, sen kehittymisestä pienestä, kaukaiselle planeetalle eristetystä yhteisöstä merkittäväksi tekijäksi lähiavaruudessaan. Ajan kuluessa erilaiset kriisit koettelevat kasvavaa Säätiötä, sen ottaessa yhteen naapureidensa kanssa milloin uskonnollisista syistä, milloin teknologisista tai kaupallisista. Säätiö nousee aina voittajaksi, kiitos Seldonin huolella suunnitteleman polun.

Säätiö kertoo jonkinlaisesta kuvitteellisesta tulevaisuuden historiasta. Sitä voidaan hyvästä syystä pitää paitsi tieteiskirjallisuuden merkkiteoksena, myös jonkinlaisena vertauskuvallisena meidän oman maailmamme tilan tarkasteluna. Säätiön vaiheet ja kriisit ovat melko inhimillisä, hyvin samankaltaisia kähinöitä joita näemme maan päällä jatkuvasti. Säätiö on tosin utopistinen, yhden ihanteen puolesta työtä tekevä joukko, jonka kaltaista tuskin maan päällä tullaan näkemään.

Kirja on kirjoitettu 1951, ja ikä alkaa jo näkyä. Atomivoimaa pidetään kirjassa jonkinlaisena kehityksen kulminaatiopisteenä, eikä esim. nykyisen internetin kaltaista tiedonvälityksen mahdollistavaa teknologiaa ole kirjassa mukana lainkaan - Säätiö vaalii galaktista tietoa ihan perinteisin kirjoin ja paperein, kirjastoissa ja tutkijakammioissa, mikä tuntuu vanhanaikaiselta. En jotenkin usko, että tämän päivän nuori pitäisi tätä kirjaa kovin kiinnostavana, ellei sitten anekdootin tapaisesti kurkistuksena historiaan; miten ennen kuviteltiin tulevaisuuden muotoutuva, ja kuinka hyvin moiset ennustukset osuivat maaliin.

Itselleni kirja on tärkeä jo siitäkin syystä, että muistan lukeneeni tämän jo hyvin nuorena, alle 15-vuotiaana ensimmäisen kerran. Muistan pitäneeni kirjaa todella huimana kertomuksena. Kun nyt taas tartuin kirjaan, olin hieman jännittynyt; miltä sen lukeminen nyt tuntuisi? No, pannukakku latistui. En saanut ihan samanlaista vautsivau-elämystä enää. Teksti sinänsä on ihan hyvin rullaavaa, mutta kauhean selittelevää ja jaarittelevaa. Seldonin Kriisit ovat myös oikeastaan jatkuvasti saman jankkaamista, eikä lopputulos yllätä yhtään ketään.

Kirja on varmasti toiminut aivan eri tavalla 1950-luvulla, tai vielä ajalla ennen internetin yleistymistä, mutta nyt sen pinnalla on selvä pölykerros jota ei saa oikein hinkkaamallakaan pois. Suosittelen silti varauksetta, jos ei muuten niin kurkistuksena Scifin historiaan.

Neljä kriisiä.

Donald E. Westlake: Comeback

Comeback on Donald E. Westlaken Parker-kirjasarjaa. Westlake on ehkä tunnetumpi Dortmunderin toilailuista kertovista kirjoistaan, mutta Parkerista on tehty jo ainakin pari elokuvaakin.

Parker on kova jätkä. Näillä kirjoilla ei ole mitään tekemistä Dortmunderin hassuttelujen kanssa, vaan kyseessä on ainoastaan todella kovaa toimintaa. Turpaan tulee, pyssyt paukkuvat ja Parker pysyy tyynenä. Oikean koviksen tunnistaa siitä, että tämän ei tarvitse todistella kovuuttaan - riittää, että pistää kaikki vastustajat nippuun, pakettiin ja multiin sujuvasti ja eleettömästi.

Parker osallistuu tällä kertaa - taas - ryöstöön. Ryöstön jälkeen yksi rikostovereista yrittää ryöstää saaliin ja murhata Parkerin, mutta persiilleen menee. Alkaa takaa-ajo, ja ruumiita tulee.

Parkerin otteet ovat kovia, suoraviivaisia ja tehokkaita. Rosvoilussa ei ole mitään leikin aihetta, mutta silti Parkeria kuvaillaan jotakuinkin ihaillen, mitä itse hieman vierastan. Toisaalta, ei kai rikollisuudessa mitään hauskaa olekaan.

Kovan toiminnan ystäville ehdottoman suositeltavaa ja sujuvaa luettavaa. Neljä luotia, kaikki samaan kohtaan silmien väliin, vähän niin kuin Robin Hoodin nuolet, tiättekö? No juu just sillai.

Dean Koontz: Jään Kahleissa

Jään Kahleissa on Dean Koontzin varhaistuotantoa, uusiksi julkaistuna. Kirja on jonkinlainen kumarrus Alistair MacLeanin suuntaan, melko selkeä vanhanajan seikkailukertomus: on amerikkalaisia ja venäläisiä, sotilaita ja tutkijoita, huikea selviytymistarina ja koko liuta toinen toistaan täpärämpiä pelastumisia.

Kuinka lähelle kuilun reunaa voi moottorikelkka pysähtyä sankari kyydissään? No ainakin niin lähelle, että etusukset ovat reunan ulkopuolella, tietenkin! Ja sen voi tehdä ainakin pari-kolme kertaa yhden kirjan aikana.

Joukko tutkijoita jää vangiksi jäätiköstä irronneelle jäävuorelle, joka on - tietenkin - täynnä räjähteitä jotka on - tietenkin - ajastettu räjähtämään - luonnollisesti - keskiyöllä ja joita ei - tietenkään - voi millään estää räjähtämästä. Joukossa on myös joku, joka tahtoo jollekin toiselle pahaa - kuinkas muutenkaan. Ja lopulta - täydellistä - päivän pelastaa venäläinen sukellusvene!

Morjes.

Tarina on vähän puuduttavaa, eikä kahdeksan hengen ryhmään piiloutuneen murhaajan henkilöllisyyden arvuuttelu jaksa kiinnostaa lainkaan. Loppuratkaisukin on aika selvää jo parin ensimmäisen sivun jälkeen, joten kovin jännittäväksi kirjaa ei voi kuvailla. Uskottavuus on myös... no, eipä sitä kyllä juurikaan ole. Juoni on siis aivan totaalista tuubaa vailla järjen hiventäkään, mutta sinänsä tarina on ihan sujuvaa mäiskintää. Lentokoneessa luettuna meni aivan hyvin pari tuntia aivot tyhjäkäynnillä.

Lue pois jos keittiön pöytä ei keiku. Kaksi jääluolaa.

Jari Tervo: Layla

Layla on Jari Tervolta aika yllättävä teos. Tervolta odottaa ehkä hirtehishuumoria, hieman slapstickia ja annoksen melankoliaa, mutta nyt mennään kyllä aika huiman synkkiin vesiin.

Luin kirja jälkeen muutaman muunkin ihmisen mietteitä siitä. Kirjassa puidaan aika rankasti Kurdien väkivaltaa, kunnian nimissä tehtyä jopa omien lasten murhia. Itse olen Kurdien kulttuurin suhteen aivan täysi ummikko, olisin aivan hyvin voinut uskoa kutakuinkin kaiken kirjassa kuvatun, mutta ilmeisesti Tervo on kuitenkin - täysin oikeutetusti toki - ottanut jonkin verran kirjallisia vapauksia. Lopputulos on silti karua kertomaa. Jos tämä tarina liippaa edes kahdeksan postinumeroalueen etäisyydeltä totuutta, on siinäkin jo liikaa.

Kirjan päähahmo Layla pakenee kotoaan väkivaltaa, henkensä edestä, ja päätyy ihmiskaupan uhrina huoraksi Helsinkiin. Laylan haluavat tappaa tämän omat perheenjäsenet, eikä ihmiskauppiaisiin tietenkään voi luottaa vaan tyttö myydään useaan kertaan. Valonpilkahduksia ei sivuille juurikaan mahdu.

Laylan polku risteää suomalaisen huoraksi päätyvän viinaan sortuneen äidin, ja tätä parittavan epäonnistuneen yrittäjän kanssa. Sopassa häärivät myös maahanmuuttajat ja paikalliset rasistit. Kenelläkään ei mene hyvin. Kenelläkään ei juurikaan ole valoisia tulevaisuudennäkymiä.

Pienin ja heikoin saa aina kärsiä. Pienintä ja heikointa riistetään aina.

Kirja on paikoitellen niin saastaisen kammottavaa luettavaa, että se jäi minulta ensimmäisellä kerralla kesken. Kun nyt vihdoin sain kirjan loppuun, olo oli hieman hämmentynyt. Jotenkin loppua kohden Tervon huumorikirjailija pääsi puskemaan esiin; vaikka kirjassa ei suoranaisia hassutteluja viljelty, oli lopun kuvaus jotenkin... pöhelö. Ehkä liian siististi laitettiin kaikki tarinan langanpäät nippuun, ja jokunen juonikuvio äityi suorastaan epäuskottavaksi.

Silti kyseessä on mielestäni erinomainen kirja, jonka lukemista suosittelen varauksetta kaikille. Vaikka tarinan yksityiskohdista olisi mitä mieltä hyvänsä, vaikka ne olisivat kuinka virheellisiä, kokonaisuus lienee silti siloitellumpaa kuin todellisuus. Tällaisessa maailmassa me elämme. Jokaisella kohtaamallamme ihmisellä on oma tarinansa, oma historiansa ja tulevaisuutensa. Jokainen on kauppatavaraa jossain pelissä.

Aplodit Jari Tervolle! Viiden tähden suoritus.

Philip K. Dick: Maailma Jonka Jones Teki

Philip K. Dickin kirjat ovat aina itsensä näköisiä. Tai ehkäpä oikeammin niissä kuvattu maailma on aina tunnistettavissa Dickin luomaksi. Maailma Jonka Jones Teki ei tee poikkeusta tähän kaavaan - ei hyvässä eikä huonossa.

Jones on elävä profeetta, mies, joka elää kahdessa ajassa - nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Nämä elämät sekoittuvat ja Jones pystyy ennustamaan tulevaa tarkasti, pelottavan tarkasti. Jones ei kuitenkaan voi muuttaa tulevaa, vaan kaikki tulee joka tapauksessa tapahtumaan juuri niin kuin tulee tapahtumaan. Jones ei esimerkiksi voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa.

Tarinan maailma on - vaihteen vuoksi - dystopiaksi kääntynyt utopia. Yhteiskunta on periaatteessa rauhallinen ja turvallinen, mutta siitä tylsyytenä ja yllätyksettömyytenä maksettu hinta vaikuttaa kenties liian suurelta. Sitä kirjan päähenkilötkin pohtivat, seuratessaan Jonesin liikettä puolelta jos toiseltakin. Soppaa hämmentävät myös avaruudesta pölähtäneet "ajelehtijat", joista kukaan ei oikein tunnu  tietävän mitä - tai ketä - ne ovat. Paitsi Jones.

Kirja on vähän erikoinen mutta niinpä Dickin kirjat tuppaavat yleensä olemaan. Kelpo lukemista mutta ehkä tästä on jo aika vähän ajanut ohi - ekskuis mii huono huumör. Jotenkin... kirja tuntuu vähän kulahtaneelta, ehkä.

Jos tulevaa ei voi muuttaa vaikka sen näkee, niin onko silloin parempi olla tietämättä siitä? Lisääkö tieto tuskaa, ja onko vapaus käypä hinta turvallisuudesta? No en minä tiedä, eikä taida tietää Philip K. Dick sen paremmin, mutta niitäpä sopii pohtia vaikka tämän kirjan parissa.

Kolme avaruusjuttua kuitenkin.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Ahdistelija

Matti Yrjänä Joensuu on (oli) itsekin poliisi, ja sen tosiaan huomaa Harjunpää -kirjoista. Ahdistelija on Nordic Noiria parhaimmillaan, ajalta ennen kuin koko termiä oli edes keksitty. Lisäksi se on erittäin uskottava, mikä ainakin itselleni lisää lukukokemuksen tunteellisuutta huomattavasti.

Olen lukenut dekkareita aika läjän, ja pohjoismaiset dekkarit ovat mielestäni kivoja; jotenkin hahmojen pään sisään on helpompi päästä, kun ympäristö ja kulttuuriympäristö ovat tuttuja. Nesbøn kaltaisten megasuosittujen turinoitsijoiden tekeleiden yksi suuri ongelma on ainakin itselleni kuitenkin tarinoiden epäuskottavuus. Huippuälykkäät sarjamurhaajat, justiinsa joo, niitähän täällä pyöriikin kaikissa nurkissa. Yli-inhimillinen superpoliisi? Hehheh. En myöskään pidä ylettömästä väkivaltaisuudella mässäilystä. Mielestäni painostava pelko syntyy jostain ihan muusta kuin verioopperasta - ja sen oikean painostavan tunteen Joensuu osaa luoda todella suvereenisti.

Ahdistelija, niin kuin moni muukin Joensuun kirja, kertoo pienistä ihmisistä ja pienistä tapahtumista. Ahdistelija on pienikokoinen mies, jonka elämä on mennyt alamäkeä - ei paljoa vaan sen verran, että lukiessa tekee vain mieli sanoa "ryhdistäydy, kyllä se siitä". Mies on silti oman ahdistuksensa vanki; ei löydä poispääsyä. Ja niin hän ajautuu typeryyksiin. Kun ei muutakaan keksi.

Varsinainen tapahtumat liikkeelle sysäävä tekokin on alunperin viaton, mutta vahinko, sattuma, tekee siitä tragedian. Poliisi liittyy tapahtumasarjaan, jonka aikana pienestä huonosta päätöksestä alkunsa saanut tapahtumaketju etenee väistämättömään lopputulemaan. Vaikka "paha" saakin palkkansa, ei tarinassa ole voittajaa - kenellekään ei oikeastaan käy hyvin, ja sen tietää jo ensimmäisiltä sivuilta saakka. Epäonnistuminen, pelko, kipu, menetys, kaikki on läsnä koko ajan.

Harjunpää on myös hahmona aivan toista luokkaa kuin monet muut, joiden taustoja rakennellaan milloin mitenkin hurjilla ja ylilyövillä menneisyyden traumoilla. Äiti on tehnyt itsemurhan, isä räjähti hernekeiton yliannostukseen, sisko löi päänsä avaruusrakettiin, plaa plaa - silti monet jäävät etäisiksi. Harjunpää taas... no, Harjunpäälle ei juurikaan ole tapahtunut mitään erikoista. Ei ole taistellut superrikollisia vastaan, ei pudonnut lentokoneesta, ei taistellut ninjana Korean sodassa. Mutta Harjunpää kokee ja miettii asioita, ja Joensuu kertoo näistä erittäin uskottavasti ja koskettavasti. Esimerkiksi Harjunpään kokema käsittämätön syyllisyys omasta sukupuolestaan tämän vastaanottaessa rikosilmoitusta raiskauksesta; Harjunpää käy läpi niin inhimillisiä tunteita ja hallitsemattomia ajatusketjuja, että vain oikeasti poliisina toiminut on voinut ne kirjoittaa.

Kirjan tarina on traaginen. Kieli on helppoa, ja yllättäen yli kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu kirja ei juurikaan jää aikansa vangiksi - vaikka moni asia olisikin nyt toisin, kännyköiden ja internetin aikakaudella. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kaikille vähänkään dekkareista pitäville.

Viisi poliisiautoa pillit päällä. Revi siitä, Jo Nesbø!

Magnus Mills: Aidantekijät

Aidantekijät on Millsin esikoisteos; itse en ole herran teoksista muita lukenut, mutta näyttääpä olevan noita muutaman kirjoittanut. Tämän teoksen perusteella täytynee tutustua, sen verran kivaa luettavaa oli.

Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti aidantekijöistä. Skotlantilaisen firman kolme työntekijää - kaksi duunaria ja yksi työnjohtaja, joka toimii myös tarinan kertojana - rakentavat aitoja komennuksella Englannissa. Aluksi kaikki sujuu kuten normaalissa Skotti-pläjäyksessä, kiroillaan ja juodaan kaljaa. Pikkuhiljaa meno kuitenkin kääntyy aika oudoksi - ruumiita tulee, ja niiden kanssa toimitaan... lievästi sanottuna erikoisella tavalla.

Kirja on helppoa luettavaa, todella sujuvaa kerrontaa ja sopivasti rytmitettyä. Ei tainnut montakaan tuntia tämän parissa kulua. Tarina ei kauheasti rönsyile eikä hahmoja ole kovin paljon, joten kärryillä on helppo pysyä. Kerronta myös pysyy tiiviisti kolmen hengen ydinporukassa.

Lopussa aidantekijät saavat toimeksiannon erikoislaatuisen yrittäjän luo, Englantiin, ja viimeiset käänteet ovat kyllä ihan silkkaa sekavuutta. Pakko myöntää, että en oikein ymmärtänyt kirjan loppua - tiedän kyllä mitä siinä tapahtui ja mihin viitattiin, mutta... no, putosin aidalta päälleni ja sen pituinen se.

Suosittelen kaikille hieman kieron ja tumman huumorin ystäville. Neljä aidantolppaa.

Dean R. Koontz: Ääniä Yössä

Koontz on ehkä vähän hassusti minulle aina ollut jonkinlainen Stephen Kingin parempi versio - kyllä, myönnän, en oikein pidä Kingin kirjoista, poislukien ehkä uran alkupään tuotanto. Mielestäni Kingin kirjat pilasi tarpeeton pompöösimäisyys, jatkuvasti pidemmät ja pidemmät ja samalla puisevammat ja kliseisemmät kertomukset, joissa varsinainen tarina jäi lopulta aika ohueksi.

Koontz kirjoittaa - siis minun mielestäni - ytimekkäämmin. Ääniä Yössä on jo aika vanha kirja, vuodelta 1987 (herramunjee, 30 vuotta!) ja sen paikoitellen huomaa. Kirjan tarina on myös aika perinteinen: hyvän ja pahan taistelua, tiedemiehiä jotka leikkivät luojaa, palkkamurhaajia ja tietenkin pakollinen ällömakea rakkaustarina jonka osapuolilla on ah niin yllätyksettömän muoviset tragediansa. Ja silti, jollain kumman tavalla juttu toimii.

Kirjan sisällöstä ei voi paljoa kertoa pilaamatta yllätyksiä. Päähenkilö on kuitenkin kova mutta älykäs mies joka kohtaa ujon mutta kauniin naisen. Lisäksi on koira joka on aikamoisen älykäs. Koira on ehkä kirjan paras hahmo, vähiten muovinen. Ja sitten on tietenkin pahikset, sadistinen hullu palkkamurhaaja ja... Sivullinen, kauhuelementti.

Kirja rullaa hyvin. Kerronta on sujuvaa, hyvin editoitua ja täynnä tapahtumia. Mitään ei juuri pähkäillä, ei ainakaan liiaksi asti vaan aina mennään, ja vaikka tapahtumat ovat pitkälti arvattavissa, mutta niihin ei juututa eikä niitä paisutella turhaan. Tämä on aikalailla kirjallisuuden hampurilaisateria - mikäpäs siinä, joskus sellainenkin maistuu.

Ei mitään suurta kirjallisuutta mutta oikein menevää viihdettä vaikkapa työmatkalle tai keikkuvan keittiönpöydän jalan alle. Kolme koiranpentua!

Ronnie Wood: It's Only Rock'n'Roll

Rolling Stones -kitaristi Ronnie Wood kertoo elämästään ja toilailuistaan tässä kirjassa aika mukavaan tapaan. Rokkareiden elämästä kertovia kirjoja vaivaa usein tietty luettelomaisuus, ja niin kai se jollain tavalla täytyy ollakin - tokihan asioita on esitettävä kronologisesti jotta lukijalle piirtyy kuva aikajärjestyksestä, mitä tapahtui milloinkin, mutta samalla tietynlainen tylsä järjestyksen ja laatikkomaisuuden tunne ui vaivihkaa mukaan kerrontaan. Niin ehkä tälläkin kertaa, vaikka noin yleisesti ottaen kirja on kyllä aika kivaa luettavaa. Kieli on sujuvaa ja kerronta melko hauskaa sortumatta (ainakaan ihan koko ajan) pelkkään kännäämisen ja huumeiden kanssa sähläämisen nostalgioimiseen.

Kamaa ja viinaa on tosiaan vedetty enemmän kuin kotitarpeiksi. Jonkinlainen varoittava esimerkki voisi tämäkin heppuli olla nuorisolle: isoistakin kiertueista Rollareiden kanssa saadut miljoonat on hassattu nenään ja kurkkuun ja täysin yhdentekevään bilettämiseen, kaikenmaailman hännystelijöiden kanssa. Ja mitä jää? Velkavuori ja krapula. Lopussa tosin selväpäisyys valtaa miehen, ja vaikuttaa muuttavan elämän suuntaa aika mukavaksi.

Kirjaa lukiessa ehkä jotenkin toivoi kurkistusta myös Rollareiden kulisseihin, ja vaikka siellä paikoin piipahdetaankin niin pääpaino on kuitenkin Woodin omassa elämässä. Muissa bändeissä, perhesuhteissa ja kuvataiteessa. Tyyppi on selvästi taiteilija luita ja ytimiä myöden.

Itselleni Ronnie Wood on aina jäänyt jotenkin etäiseksi, ehkä aika yllätyksettömästi Keith Richardsin varjoon, mutta tämä kirja oikoi kyllä monta tarpeetonta laiminlyöntiä. Tyyppi on selvästi ollut (ja on edelleen!) tärkeä osa Rollareita, ja elää myös omaa elämäänsä täysillä. Note to self: tsekkaa taidenäyttely jos koskaan sattuu lähistölle!

Suosittelen varauksetta kaikille rokkenrollista tai muuten taiteesta kiinnostuneille, ihan jo pelkästään siksi että kirjan kerronta on tosi mukavaa ja helppoa luettavaa. Neljä sointua!