Matti Yrjänä Joensuu on (oli) itsekin poliisi, ja sen tosiaan huomaa Harjunpää -kirjoista. Ahdistelija on Nordic Noiria parhaimmillaan, ajalta ennen kuin koko termiä oli edes keksitty. Lisäksi se on erittäin uskottava, mikä ainakin itselleni lisää lukukokemuksen tunteellisuutta huomattavasti.
Olen lukenut dekkareita aika läjän, ja pohjoismaiset dekkarit ovat mielestäni kivoja; jotenkin hahmojen pään sisään on helpompi päästä, kun ympäristö ja kulttuuriympäristö ovat tuttuja. Nesbøn kaltaisten megasuosittujen turinoitsijoiden tekeleiden yksi suuri ongelma on ainakin itselleni kuitenkin tarinoiden epäuskottavuus. Huippuälykkäät sarjamurhaajat, justiinsa joo, niitähän täällä pyöriikin kaikissa nurkissa. Yli-inhimillinen superpoliisi? Hehheh. En myöskään pidä ylettömästä väkivaltaisuudella mässäilystä. Mielestäni painostava pelko syntyy jostain ihan muusta kuin verioopperasta - ja sen oikean painostavan tunteen Joensuu osaa luoda todella suvereenisti.
Ahdistelija, niin kuin moni muukin Joensuun kirja, kertoo pienistä ihmisistä ja pienistä tapahtumista. Ahdistelija on pienikokoinen mies, jonka elämä on mennyt alamäkeä - ei paljoa vaan sen verran, että lukiessa tekee vain mieli sanoa "ryhdistäydy, kyllä se siitä". Mies on silti oman ahdistuksensa vanki; ei löydä poispääsyä. Ja niin hän ajautuu typeryyksiin. Kun ei muutakaan keksi.
Varsinainen tapahtumat liikkeelle sysäävä tekokin on alunperin viaton, mutta vahinko, sattuma, tekee siitä tragedian. Poliisi liittyy tapahtumasarjaan, jonka aikana pienestä huonosta päätöksestä alkunsa saanut tapahtumaketju etenee väistämättömään lopputulemaan. Vaikka "paha" saakin palkkansa, ei tarinassa ole voittajaa - kenellekään ei oikeastaan käy hyvin, ja sen tietää jo ensimmäisiltä sivuilta saakka. Epäonnistuminen, pelko, kipu, menetys, kaikki on läsnä koko ajan.
Harjunpää on myös hahmona aivan toista luokkaa kuin monet muut, joiden taustoja rakennellaan milloin mitenkin hurjilla ja ylilyövillä menneisyyden traumoilla. Äiti on tehnyt itsemurhan, isä räjähti hernekeiton yliannostukseen, sisko löi päänsä avaruusrakettiin, plaa plaa - silti monet jäävät etäisiksi. Harjunpää taas... no, Harjunpäälle ei juurikaan ole tapahtunut mitään erikoista. Ei ole taistellut superrikollisia vastaan, ei pudonnut lentokoneesta, ei taistellut ninjana Korean sodassa. Mutta Harjunpää kokee ja miettii asioita, ja Joensuu kertoo näistä erittäin uskottavasti ja koskettavasti. Esimerkiksi Harjunpään kokema käsittämätön syyllisyys omasta sukupuolestaan tämän vastaanottaessa rikosilmoitusta raiskauksesta; Harjunpää käy läpi niin inhimillisiä tunteita ja hallitsemattomia ajatusketjuja, että vain oikeasti poliisina toiminut on voinut ne kirjoittaa.
Kirjan tarina on traaginen. Kieli on helppoa, ja yllättäen yli kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu kirja ei juurikaan jää aikansa vangiksi - vaikka moni asia olisikin nyt toisin, kännyköiden ja internetin aikakaudella. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa kaikille vähänkään dekkareista pitäville.
Viisi poliisiautoa pillit päällä. Revi siitä, Jo Nesbø!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti