tiistai 20. joulukuuta 2022

Clive Cussler & Graham Brown: Faraoiden Matka

Taas mennään NUMAn sukeltajien kanssa suoraan syvään päätyyn, ja kelmithän siitä saavat maksaa.

Tällä kertaa (taas) kyseessä on Egyptiläisten Faaraoiden aarteet, joita jahdataan ympäri maailman, mitä epätodennäköisimmissä paikoissa. Historialliset tapahtumat ovat mukana Cusslerin tavanomaisen kaavan mukaisesti: ensin piipahdetaan Faaraoiden ajan Egyptissä, sitten lähellä nykyaikaa ja lopulta mellastetaan meidän ajassamme.

Paikkoja räjäytetään, kelmejä ammutaan ja erinäisiä takaa-ajoja suoritetaan. Pari nokkelaa juonenkäännettä, ja lopuksi drinksut kauniin - mutta älykkään - naisen kanssa. Kirjallisuuden mäkkäriä, sitä saa mitä tilaa.

Ei todellakaan mikään kekseliäisyyden riemuvoitto mutta kyllähän tälläkin nukahtaa. Kaksi muumiota.

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Stanislaw Lem: Konekansan Satuja ja Tarinoita

Stanislaw Lem on eräs lempikirjailijoistani. Tämä ei ole eräs lempikirjoistani, mutta ihan kelpo hassuttelua silti.

Konekansan Satuja ja Tarinoita on juuri sitä, novellin pituisia satuja ja tarinoita. Tyylillisesti kuin perinteisiä prinssi- ja prinsessasatuja, mutta hahmoina konekansa, robotit. Tarinat ovat hupsuja ja hassuja, kaikkea muuta kuin yleensä niin totista scifiä. Silti tarinoissa on vahvasti läsnä tieteelliset elementit - paljon protoneja, neutroneja ja tähtienvälistä matkustelua.

Kelpo hupailua, kunhan et ole liian vakamielinen. Kolme limaskaa.

maanantai 12. joulukuuta 2022

Brian Francis Slattery: Avaruusblues

Huono kirja. Tekonokkela, muka-älykäs ja tylsä. Kikkailua kikkailun vuoksi.

Nolla ei mitään.

keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Clive Cussler & Graham Brown: Faraon Salaisuus

Kyllä, Faraon wanhanaikaisesti kirjoitettuna. No, NUMA on täällä taas, ja taas saa vähäisemmän kansan edustus turpaansa oikein huolella, herja lentää ja luodit viuhuvat ja salaisuus löytyy taas pinnan alta.

Clive Cussler on keksinyt kyllä hyvän formaatin, hän kirjoittaa käytännössä samaa kirjaa aina uudestaan. Tarinassa on aina häikäilemätön superrikollinen ja tämän järjestö, joka uhkaa jotain maata, maanosaa tai koko maailmaa. Ja NUMA:n iloisesti murhaavat veikkoset sattuvat aina paikalle pelastamaan, no, kaiken.

Salaisuus ja/tai sen ratkaisu piilee myös aina veden alla, joten sukeltelemaan päästään, se kuuluu asiaan. Samoin jokaisessa kirjassa on aina naikkonen, joka on kaunis mutta älykäs ja joka lopulta lankeaa sankareiden käsivarsille. Ja tietenkin hyvät voittavat, aina.

Tällä kertaa ollaan Egyptissä. Pahikset ovat keksineet muinaisen Faraon (argh!) myrkyn ja käyttävät sitä ällistyttävän juonensa osana, tavoitteenaan ottaa haltuun koko Pohjois-Afrikka. Onneksi Kurt ja Joe ja kumppanit osuvat taas vahingossa (hohhoijakkaa) paikalle ja pistävät kelmeille luun kurkkuun.

Kirjoissa tapetaan "pahiksia" aika sumeilematta, tässäkin varmaan kymmeniä ellei satoja. Kukaan ei koskaan joudu edesvastuuseen, vaikka yleisesti ottaen ihmisten tappaminen on kyllä kiellettyä. Mutta hei, kun sen tekevät Amerikkalaiset hurtin huumorin säestyksellä, silloinhan homma on ok!

Aikamoista soopaa mutta toisaalta helppo lukea, jonkinlainen kirjallisuuden mäkkäri siis kyseessä. Kaksi sammakkoa.

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Steven Wilson: Limited Edition of One

Steven Wilson lienee parhaiten tunnettu Porcupine Tree -yhtyeestään, mutta on myös varsin tuottelias sooloartisti. Tässä kirjassaan nyt viisikymppinen Wilson pohdiskelee uraansa ja elämäänsä, ja musiikkia noin yleisemminkin.

Yleensähän tällaiset muusikkojen kirjat käyvät henkilön uraa läpi jossain määrin aikajärjestyksessä. Usein pengotaan kaikki levyt ja huomioita niistä. Niin tässäkin kirjassa, hetkittäin - mutta pääosin ei kuitenkaan. Esimerkiksi Porcupine Treen toimintaa ja tuotantoa sivutaan varsin vähän. Toki se on läsnä eikä sitä mitenkään yritetä tarkoituksella jättää sivuun, se ei vain tunnu olevan kirjan keskiössä.

Sen sijaan kirjan keskiössä on vahvasti Steven itse. Kirja tuntuu aika pitkältä, juttua on paljon, mutta silti luettuani koko kirjan jäin oikeastaan ihmettelemään, mitä juuri luin. Saattaa olla jopa tarkoituksellista, että kovin paljon mitään erityistä ei kirjassa ole: ei draamaa, ei rokkikukkoilua, ei huumeiden kanssa sekoilua tai kiertueella sikailua, ei mitään sinne päinkään.

On vain tyyppi joka haluaa tehdä musiikkia, ja tekeekin.

Wilson vaikuttaa varsin tasapainoiselta henkilöltä ja aidosti erittäin vahvasti vain musiikista kiinnostuneelta. Juuri mikään muu ei ainakaan tämän kirjan mukaan kolahda (perhe toki, mutta siitäkään ei paljoa kerrota mikä on nykyaikana erittäin ymmärrettävää) herralle. Musiikkia, sen luomista ja ymmärtämistä, siinäpä se.

Oikeastaan aika tylsä kirja. Yleensähän näitä lukiessa toivoo edes jotain yllätyksiä tai paljastuksia, tai analyysiä siitä tai tästä levystä tai kappaleesta, mutta mitään sellaista ei nyt ole tarjolla. Jos et ole ihan kovimman pään Wilson-fani, ei tähän kirjaan ehkä kannata tarttua. Tutustu mieluummin kaverin musiikkiin! Sitä on paljon, ja paljosta suuri osa erittäin laadukasta ja kiinnostavaa.

Kolme sointua.

lauantai 26. marraskuuta 2022

Alastair Reynolds: Susien Aika

Susien Aika vie takaisin Ilmestysten Avaruuteen, josta Alastair Reynoldsin kirjat varsinaisesti alkoivat. Ilmestysten Avaruus on rikas, huima, vaarallinen, monimutkainen ja erittäin kiehtova ajan ja avaruuden aarrearkku, josta ainakin omasta mielestäni Reynoldsin kaikkein kiinnostavimmat tarinat ovat lähtöisin.

Susien Aika jatkaa kerrontaa varsin hyvin. On jotenkin kotoinen olo kun tunnistaa henkilöhahmoja, niin tarinaan nyt liittyviä kuin tarinassa legendoina eläviä menneitä tai muualla olevia. Myös monet paikat ovat tuttuja muista kirjoista.

Tarina on myös jatkumoa aikasemmille. Sudet - Tukahduttajat - ovat täällä jälleen, tai oikeammin edelleen. Tukahduttajien olemassaolon perimmäisenä syynä on kehittyneiden elämänmuotojen tukahduttaminen - hävittäminen, tuhoaminen, poistaminen. Kovin ikäviä "tyyppejä" siis.

Yksinäinen siirtokunta on onnistunut piileksimään Susilta olemalla erittäin varovainen ja hiljainen. Lopulta sekään ei enää onnistu, ja yhden on lähdettävä muukalaisen mukaan etsimään asetta, jolla Sudet voitaisiin lyödä.

Kirja alkaa mainiosti ja on reilusti puoleenväliin ihan hyvää luettavaa. Valitettavasti menneisiin tarinoihin jumiudutaan ehkä liikaa, ja vanhoja henkilöhahmoja kierrätetään vähän väljähtymiseen saakka. Lopussa meno myöskin lässähtää, tuntuu jopa hieman siltä, että kirjasta oli tullut jo niin pitkä että se piti vain äkkiä lopettaa. 

Reynoldsin faneille - jollainen itse olen varpaista kaljuun läpikotaisin - ehdotonta luettavaa. Muuten ehdottaisin jotain Ilmestysten Avaruuden alkupään tarinoita, niissä on mielestäni paremmin kantava tunnelma ja uutuudenviehätys. Nyt jotenkin junnataan samassa, eikä hämmästeltävää oikein riitä, mikä itseäni ainakin harmittaa. Mutta niinhän yleensä käy, kirjailijat jäävät oman menestyksensä vangeiksi ja siitä on lopulta aika vaikea päästä irti. Ehkä Reynoldsilla alkaa olla vähän sellainen tilanne.

Hyvä yritys kuitenkin. Kolme aurinkokuntaa.

torstai 10. marraskuuta 2022

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Joskus vastaan tulee kirjoja, joita on vaikea lukea - joko tarina ei oikein kulje, tyyli ei ole mieleinen tai joku vaan tökkii. Tämä kirja oli sellainen, meinasin jopa jättää kesken. Henkilöitä kirjassa on pilvin pimein mutta ei juuri ketään oikein kiinnostavaa, eikä mitään oikein tapahdu. Sitten onneksi hoksasin: sehän tässä kirjassa juuri onkin ideana!

Karsintavaihe on dystopiakuvaus, mutta poikkeaa lajityypistään erittäin paljon, ja erittäin oivaltavasti. Yleensä dystopia on pelkästään synkkää ja lähes poikkeuksetta tarinassa on joku juoni. Seikkailu, sankari tai antisankari, pahiksia ja hyviksiä ja niin päin pois. Mutta Karsintavaiheessa näin ei oikeastaan ole. 

Kirjan kertoja kuvailee tapahtumia tavallisena ihmisenä. Hän käy töissä ja yrittää selviytyä omasta elämästään niin kuin tavallinen keskiluokkainen ihminen meidän maailmassamme - tekemällä oman osuutensa. Hänelle ei oikeastaan tapahdu mitään suurta tai merkittävää. Arki laahustaa, ystäviä tulee ja menee ja tapahtumat vyöryvät omassa harmaudessaan vääjäämättömästi, eikä niitä vastaan kapinoida tai taistella. Kertoja pyrkii kaikin keinoin välttämään tulemasta huomatuksi, hän haluaa vain elää omaa elämäänsä.

Taustalla kuitenkin tapahtuu, mutta siitä ei kerrota suoraan eikä se ole kirjassa pääosassa. Arki, tavallisuus, pienen ihmisen osa suurten tapahtumien vyöryessä yli, siitä on kyse. Ja Maarit Verronen kirjoittaa tarinan erittäin taitavasti.

Todella hieno kirja, vahva suositus ja neljä pilleriä perään.

torstai 27. lokakuuta 2022

Jules Verne: Matka Maan Keskipisteeseen

Nyt ollaan klassikon äärellä! Lapsuuteni kenties jännittävimpiä lukukokemuksia, muistan hyvin nähneeni pelottavia unia tämän kirjan tiimoilta, kenties useaan kertaan.

Matka Maan Keskipisteeseen - elokuvistakin tuttu! - kertoo professorista joka saa päähänsä, vanhoista kirjoituksista, että eräästä Islantilaisesta tulivuoresta voi laskeutua maan keskipisteeseen. Professori ryhtyy hetimiten tuumasta toimeen ja raahaa hieman vastahakoisen veljenpoikansa mukaansa. Veljenpoika toimii kirjassa kertojahahmona.

Islannista löytyy kuin löytyykin tulivuori josta päästään maan sisään. Matkalle mukaan saadaan Islantilainen opas Hans, joka ei juuri puhu mutta on sitäkin taitavampi kaikenlaisissa vaaratilanteissa. Maan sisällä seuraillaan luolastoja, löydetään yllättäviä avoimia tiloja ja jopa kokonainen meri (tai suuri järvi)! Lopulta matka päättyy ennen kuin ollaan päästy oikeastaan lähellekään maan keskipistettä, hurjaan tulivuorenpurkaukseen jonka harjalla surffataan takaisin maan päälle aivan toisaalla kuin mistä maan alle lähdettiin.

Tarina on varsinainen nykyaikaisten seikkalutarinoiden mittapaalu ja esi-isä. Verne huolehtii myös opetuksesta, kirjassa kerrotaan sen seitsemän oppitunnin verran geologiasta ja sun muusta, välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti. Seikkailu itsessään on aika pöhkö, varsinkin nykytietämyksen valossa. On myös jännä miten paljon ruokaa ja varusteita kolme henkilöä jaksaa kuskata mukanaan...

Varsin mainio seikkailu, hyväntuulinen ja paikoin melkein humoristinen. Neljä tulivuorta!

keskiviikko 19. lokakuuta 2022

Jules Verne: Robur Valloittaja

Robur Valloittaja on lapsuudestani jäänyt mieleen erinomaisen jännittävänä seikkailuna. Ihan samalta se ei maistunut näin aikuisiällä, mutta on kirjalla toki hyvät puolensa edelleen.

Kirja on jonkinlainen kannanotto aikanaan (1800-luvun loppu) vallinneesta ideologisesta kiistelystä ilmaa kevyempien ja ilmaa raskaampien lentolaitteiden toimivuudesta. Kumpiakaan ei juurikaan oltu saatu toimimaan, vielä, mutta väittely kävi ilmeisen kovana. Verne kuvaa tätä väittelyä henkilöhahmojen kautta, ja ottaa selkeästi itse kantaa ilmaa raskaampien laitteiden puolesta.

Robur Valloittaja on salaperäiseksi jäävä tiedemies, joka on rakentanut fantastisen lentolaitteen - ilmaa raskaamman sellaisen. Laite pysyy ilmassa kymmenien pystysuoraa nostetta tuottavien potkurien avulla. Hupaisana yksityiskohtana käyttövoimana on sähkö - ilma-alus pystyy vaivatta lentämään maailman ympäri lataamatta "akkumulaattoreita" kertaakaan. Yhteys nykyaikaan ja sähköautoihin, jossa akkujen tarjoaman ajomatka on nimenomaan suurimpia ongelmia, on hihityttävä.

Kirja on aikamoisen suoraviivainen seikkailu. Robur kaappaa kaksi ilmaa kevyempien lentolaitteiden kannattajaa alukseensa, ja matka vie maailman ympäri. Juuri mitään selitystä mistä tai kuka Robur on, ei anneta. Matkalla ei myöskään tunnu olevan mitään muuta tarkoitusta tai päämäärää kuin vakuuttaa kyytiläiset ilmaa raskaampien laitteiden ylivertaisuudesta. Matkanteko sinänsä on varsin kuivaa ja sisällötöntä kerrontaa. Lopussa ei edes koeta "onnellista" käännettä, vaan ilmaa kevyempien lentolaitteiden edustajat pysyvät sitkeästi kannassaan (siinäkin melko osuva aasinsilta nykyaikaan jossa valitettavan usein omista mielipideistä tupataan pitämään kiinni täysin kiistattomien todisteiden vastaisestikin), ja onnistuvat lopulta pakenemaan.

Ihan kelpo kirja, erityisesti Vernen ja seikkailutarinoiden ystäville. Kirjana ehkä hieman vaisu, ei likimainkaan Vernen parhaimmistoa. Kolme potkuria.

tiistai 11. lokakuuta 2022

Marc-Uew Kling: Qualityland

Qualitylandissa eletään algoritmien ja markkinavoimien ehdoilla. Monopoliaseman saavuttanut verkkokauppaa tietää ennen sinua mitä haluat, ja toimittaa sen kotiisi pyytämättä. Robottitaksit tietävät mihin haluat mennä, ja deittisovellus ehdottaa uutta, parempaa puolisoa jo ennen kuin huomaat alkavasi kyllästyä nykyiseen. Täydellistä!

Qualityland on jonkinlainen parodinen dystopia, joka kiertyy päähenkilö Peter Työttömän ja vaaleanpunaisen delfiini-dildon ympärille. Peter on eri mieltä täysin automatisoidun elämän järkevyydestä ja haluaa haastaa vallitsevan tilan, mutta helppoa se ei ole - järjestelmä tietää kaiken ja on erehtymätön. Ainakin omasta mielestään.

Kirja on varsin oivaltava ja paikoin kiinnostavasti pohdiskeleva, olematta silti pompöösin muka-filosofinen. Kaiken ytimessä on kuitenkin tarina, ei pelkästään kehityksen hämmästely tai kauhistelu. Oikeastaan kaikki ihmeellisyydet mitä kirjassa käsitellään, ovat jo osa arkeamme - toki kirjassa niitä viedään hieman pidemmälle, liioitellaan, mutta kuitenkin taitavasti niin, ettei voi välttyä tuntemasta hienoista hermostuneisuutta.

Tätäkö me oikeasti haluamme?

Nörttinä arvostan myös numeroleikkejä (aikaa on jäljellä kaksi tuntia ja kahdeksan minuuttia, taistelurobotti on 2,56 metrin korkuinen jne jne) sekä viittauksia tietotekniikan historiaan. Näitäkin viljellään varsin hyvällä maulla, joten vaikket ymmärtäisi niitä, et oikeastaan menetä mitään.

Hyvä kirja, suositeltavaa lukemista oikeastaan kaikille, jotka elävät nykymaailmassa. Neljä tavua.

torstai 29. syyskuuta 2022

Peter Robinson: Viimeiset Tahdit

Onkohan Stephen Kingillä rahat loppu? Tuntuu kuin joka toisen kirjan takakannessa olisi Kingin suositus, ja aina ihan posketon - niin kuin nyt tämäkin:

Alan Banks -rikosromaanit ovat paras dekkarisarja markknoilla. Lue vaikka, ja osoita että olen väärässä.

No jopas nyt. Viimeiset Tahdit on toki ihan menevä dekkari, mutta että paras markkinoilla... No jaa, mitenpä näitä vertailemaan. 

Nyt ollaan Yorkshiressä, pikkukaupungeissa ja maalaismaisemassa. Alaston tyttö heitetään ulos autosta ja murhataan hetkeä myöhemmin. Poliisit aloittavat tutkinnan, ja samaan aikaan tutkitaan myös toista rikosta, 1960-luvulla tapahtunutta raiskausta. Tutkinnat eivät liity toisiinsa vaan kirjassa on ikään kuin kaksi erillistä tarinaa, jostain syystä.

Perusdekkaria, sanoisin. Poliisit ovat poliiseja, kaikki epäilevät ja syyttävät poliiseja milloin mistäkin, rasismista syytellään aina kun ehditään ja lopulta syylliset jäävät kiinni. Sellaista se.

Ihan hyvä kirja, melko mutkattomasti etenevää poliisidekkaria. Ainoastaa kirjan pituus hieman tökkii, tarinasta (tarinoista) olisi hyvin voinut editoida ainakin neljänneksen pois ja hieman tiivistää kerrontaa. Esim. musadiggailut ovat aika jonninjoutavaa (Lana Del Rey, hoh hoijaa) sivuntäytettä. Muuten tätä tekelettä voisi hyvin lukea pitkällä junamatkalla tai lentokentällä myöhästynyttä lentoa odotellessa.

Kolme rikottua ikkunaa.

maanantai 19. syyskuuta 2022

Justin Cronin: Peilikaupunki

Peilikaupunki jatkaa siitä, mihin Linnake päättyi. Kyseessä on vampyyri-trilogian kolmas osa, ja mitä ilmeisimmin viimeinen, sen verran lopullinen loppu tuntuu olevan kyseessä. Mutta eipä näistä koskaan tiedä, jos käy hyvin kaupaksi niin ainahan voi keksiä jonkun "eeeeeiku..." jatko-osan.

Peilikaupungissa ihmiskunta on vihdoin toipumassa vampyyrien kanssa käydyistä taisteluista. Linnake on avattu ja siirtokuntia on perustettu myös muualle. Vampyyreistä ei ole havaintoakaan enää vuosiin. Toivo elää.

Mutta kuten arvata saattaa, ei se ihan näin helppoa ollutkaan. Viimeinen super-yli-mega-vampyyri on vielä voimissaan ja suunnittelee lopullista siirtoaan, jonka seurauksena ihmiskunta (tai no, Amerikan mantereen asukit ainakin) sellaisena kuin me sen tunnemme olisi mennyttä. On aika kääriä hihat ja ryhtyä viimeiseen taisteluun.

Seuraa huimia (tai haukotuttavia) taisteluita eloonjäämisestä, eikä loppu yllätä lainkaan. Ainahan näistä jotenkin selvitään. Matkan varrella sen sijaan saadaan lukea kymmeniä sivuja päävampyyrin menneisyydestä, joka on niin umpi-epäkiinnostavaa etten muista milloin olisi yhtä turhaa lätinää lukenut. Nyyh nyyh kaverilla oli kurja kokemus rakastamansa naisen kanssa, voi kyynel. Ja lapsena pehmolelut patterin takana ja pipokin vinossa. Voi morjes mitä siirappia.

Muutaman päähahmon "mielikuvitusmaailma" tai mikälie toinen todellisuus, on täysin tyhjänpäiväistä - ja sillekin uhrataan sivu toisensa jälkeen. Voisi kuvitella, että kaverille on maksettu tästä kirjasta sivumäärän mukaan.

Loppurymistely on ihan normaalia päätösosan menoa, jonka pitää tietenkin lyödä laudalta aiemmat osat. Taloja kaatuu ja vesi valtaa alaa, kun sankarit mätkivät menemään.

Lopussa vielä pidennetään kirjaa aivan tarpeettomalla tulevaisuus-kappaleella.

Puuduttava teos, heittämällä sarjan heikoin tekele takakannen älyttömästä hehkutuksesta huolimatta ("Huikea finaali vie päätökseen trilogian, joka kuuluu amerikkalaisen fantasian suuriin saavutuksiin" - no mooooooooorjes). Kaksi pilvenpiirtäjää.

perjantai 16. syyskuuta 2022

Justin Cronin: Linnake

Linnake jatkaa tarinaa Ensimmäinen Siirtokunta -kirjan tapahtumien jälkeen. Aikaa on vierähtänyt jo jonkin verran, vampyyrit vilisevät joka puolella ja ihmiskunta on hätää kärsimässä. Osa ihmisistä on lyöttäytynyt yhteen vampyyrien kanssa, toivoen näin säästyvänsä pahemmalta. Toiset taas jatkavat vastarintaa.

Ensimmäinen Siirtokunta oli ihan hyvää ja toimivaa vampyrointia. Linnake sen sijaan tuntuu hieman väkinäisemmältä, ehkä koska mitään kovin uutta ei enää voi esitellä. Yllätysmomentti on jo käytetty. Kirja keskittyykin kauheuksiin ja toimintaan, mitkä sinänsä on ihan sujuvan viihteellisesti kirjoitettu.

Mutta... kirja on pitkä, aivan liian pitkä. Sitä vaivaa sama jonninjoutavuuden tunnelma kuin esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -kirjoja. Henkilöt kuljeksivat eestaas, aina tasaisin välein taistellaan ja samoin tasaisin välein selviydytään viime tipassa. Sellainen on harvoin oikeasti kovin kiinnostavaa. Kiinnostavuuden asteen voi arvioida jälkeen päin hyvin helposti: kuinka monta kirjan tapahtumaa muistat, kun suljet viimeisen sivun? Tästä kirjasta esimerkiksi en muistanut juuri mitään muuta kuin älyttömän lopputaistelun, joten kirjan ensimmäiset kolmesataa sivua olisi oikeastaan voinut jättää kirjoittamatta. No ei nyt aivan, mutta kokonaisuuteen ne eivät juurikaan vaikuttaneet.

Kirjassa haahuillaan aika paljon myös tyylillisesti. Kerronta on teennäisen "unenomaista" varsin usein, mikä on lähinnä rasittavaa koska herra mösjöö kirjailija ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mikään Steinbeck tai Hemingway. Pisteet yrittämisestä, mutta melko uuvuttavaa tekstiä toisinaan.

Lopussa kaksitoista päävampyyria surmataan eeppisessä (no ei) taistelussa, tietenkin. Mutta kaikki ei kenties olekaan vielä reilassa, tietenkään.

Kohtuullisen hyvän avausosan hieman tarpeeton jatko-osa. Kaksi haavaa kaulalla.

maanantai 12. syyskuuta 2022

Patrick O'Brian: Yllätysten Laiva

Ja taas mennään. Tällä kertaa matka vie pidemmälle kuin koskaan, aina Eteleä-Amerikkaan ja Intiaan saakka. Myrskyt ovat hirmuisempia ja taistelut rajumpia.

Avioliittohommat ottavat Jackin osalta askeleen eteenpäin, mutta Stephenillä ei ole onni myötä. Kaksintaisteluiltakaan ei vältytä. Kaikenkaikkiaan merta kynnetään, tykit pauhaavat ja viholliset uppoavat, ja vonkaaminenhan se on seilorilla aina mielessä.

Aikalaiskuvauksena tai laivaelämän kertomuksena kirja on jopa yllättävänkin lattea. Ehkä kirjoittaessaan tätä kirjailija ei ole ajatellut tarinassa olevan mitään sen kaltaista erityistä, eikä asioita siksi kuvailla kovin paljon. Se on lievästi harmittavaa, koska monen tapahtuman osalta olisi hauska oppia vähän enemmän taustoja ja tietää, miksi mitäkin tehdään. Nyt kryssitään märssyliivareita keulapolvilla, mutta eipä tuosta oikein tule selkoa nykyihmiselle.

Kieliasu parempaa kuin edellisissä osissa - joko kirjailija itse tai kääntäjä on kehittynyt ammatissaan. Perushyvää seikkailua, kolme märssyä.

tiistai 6. syyskuuta 2022

Patrick O'Brian: Komentajakapteeni

Jack Aubrey ja Stephen Maturin ratsastavat jälleen! Tai no, purjehtivat lähinnä. Ja vonkaavat

Tässä kirjasarjan toisessa osassa Jack Aubrey joutuu velkoihin ja pakenee merille. Laivaksi saadaan erikoinen alus joka purjehtii huonosti ja tämäkös se kasvattaa tattia otsaan. Maissa käydään naisia vikittelemässä, ja kirjan tylsintä ja pitkästyttävintä antia ovatkin aikamoiset Jane Austen -tyyppiset avioliittokiemurat. 

Kirjan seikkailut ovat sitä samaa. Tyyntä ja myrskyä, taistelua ja taistelun odottelua. Pinnalla pysytään vaikka välillä aika niukalti, mutta onnea ei vain osu kohdalle - ei rikkauksia eikä avioliittoja. Ennen kuin aivan lopuksi, tietenkin, mihin kirjan nimikin viittaa.

Kieliasu on ehkä aavistuksen parempaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta vieläkin paikoin aika sekavaa. Jotkut juonen kiemurat myös katoavat tyystin, eikä niitä selitetä mitenkään - yksi varsin merkityksellinenkin episodi jää täysin mysteeriksi.

Silti ihan hauskaa seikkailua pitkin maailman meriä. Samat kolme tykinkuulaa.

perjantai 2. syyskuuta 2022

Patrick O'Brian: Kuninkaan Mies

Eletään Napoleonin sotien aikoja, vuoden 1800 tienoilla. Jack Aubrey, nuori vauhdikas kapteeninalku saa komennettavakseen ensimmäisen laivansa, ja siitäpä se seikkailu sitten lähtee. Kyseessä on Jack Aubreyn seikkailujen ensimmäinen kirja.

Jack saa mukaansa lääkärin, Stephen Maturinin, jonka kanssa ystävystyy syvästi. Vaikka Maturin on aika erikoinen veikkonen, on näillä kahdella jostain syystä syvällinen yhteys. Välillä ollaan eri mieltä, mutta sitten taas soitellaan viuluja ja selloja yhdessä ja on niin mukavaa.

Seikkailu vie pitkin meriä pienellä laivalla. Aina välillä löytyy vihollisia joille annetaan kuonoon, laivoja vallataan ja yleensäkin meno on varsin tervehenkistä. Kirja on välillä hieman hankalaa luettavaa, ihan kuin tarina olisi koostettu osista jotka on kirjoitettu erikseen ja jotka eivät täysin sovi yhteen. Joskus myös muutaman kappaleen aikana siirrytään yhdestä vaiheesta ja paikasta toiseen huimaavin hypyin niin, että jos ei lukiessa ole tarkkana voi helposti pudota kyydistä.

Kivaa, huoletonta ja aika viatonta seikkailua. Kolme tykinkuulaa.

sunnuntai 28. elokuuta 2022

Wilbur Smith: Polttava Rannikko

Harvoin tulee vastaan niin huonoja kirjoja, että jätän lukemisen kesken. Nyt tuli. Polttava Rannikko on niin jäätävää soopaa etten voi käsittää, miksi tällaiseen on tuhlattu paperia ja painomustetta.

Ette usko vai? No tässä näyte tyylistä. Ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässä Michael on juuri tehnyt pakkolaskun. Lentokone syttyi palamaan ja Michael myös. Paikallinen nuori nainen ryntää pelastamaan häntä, ja näin siitä kirjassa kerrotaan:

"Michaelin kurkkua kuristi niin ettei henki kulkenut tytön kumartuessa nostamaan maasta palanutta manttelia, ja hän sai nähdä vilahduksen tytön pienistä kiinteistä pakaroista, pyöreistä kuin kaksi strutsinmunaa. Hän tuijotti niitä niin kiinteästi että tunsi silmiensä alkavan vuotaa vettä, ja tytön kääntyessä häneen päin hän näki ohuen silkkikankaan läpi tytön nuorten kiinteiden reisien muodostamassa haarukassa tumman kolmiomaisen varjon."

Ihan oikeasti. Kaveri on tuskissaan tulipalosta, ja näin sitä kuvaillaan. Tarvitseeko vielä selittää lisää? Tätä kirjaa ei kannata lukea - paremmin käytät aikaasi vaikkapa lyömällä vasaralla peukaloasi. Nolla mitään. 

torstai 25. elokuuta 2022

Piia Leino: Taivas

Kuinka pitkälle virtuaalitodellisuus ja viihde voivat meidät viedä? Turrummeko kohta kokonaan niin, että todellinen elämä tuntuu liian vaikealta, ei vaivan arvoiselta? Entä kiehuuko populistien lietsoma muukalaisviha ja vihamielinen nationalismi lopulta yli - ja mitä siitä seuraa?

Näitä pohdiskelee Piia Leino kirjassaan Taivas. Taivas on virtuaalimaailma johon voi uppoutua kokonaan, kaikin aistein. Täysin zombina, pois tästä todellisuudesta. Todellisuus taas, no, etelä-suomi on suljettu muulta maailmalta, valtaa pitää Taivasta ylläpitävä yritys eikä ketään oikein kiinnosta enää mikään. Miksi kiinnostaisikaan, kun voi paeta Taivaaseen jossa on aina sunnuntai-aamu, aurinkoista, puhdasta, kaunista ja rauhallista.

Kirjan dystopiakuvaus on tuima, ja häiritsevässä määrin uskottava. Mikä siihen on johtanut, sitä ei kovin tarkasti avata, mutta ilmeisesti Suomessa on käyty sisällissota jonka seurauksena uusimaa tai laajemminkin etelä-suomi on irtautunut paitsi muusta suomesta, myös muusta maailmasta. Sen sisällä asuville ihmisille ei ole jäänyt muuta kuin hävitystä ja tylsää suorittamista työssä. Tätä tyhjiötä on sitten paikannut Valo, virtuaalitodellisuutta tarjoava yritys, ja siihen täkyyn ihmiset ovat tarttuneet - ja muuttuneet täydellisen tylsistyneiksi, vain vaivoin elossa oleviksi möykyiksi. Ketään ei kiinnosta mikään, lapsiakaan ei enää synny.

Kunnes Akseli saa yliopistolta käsiinsä pillereitä, jotka herättävät tämän tunteet, avaavat silmät todellisuuteen. Akseli tapaa tosielämässä Iinan, tarjoaa tällekin pillereitä ja pian tunteet ovatkin todellisuutta.

Kirja on hienosti kirjoitettu ja erittäin toimivasti kerrottu. Mielessäni pyörii jatkuvasti kaiken viihteellistämisen lisääntyminen, kuinka vähän omakaan jälkikasvuni enää käy ulkona kavereiden kanssa tai omin päin - ja miksi kävisikään kun kaiken voi tehdä verkossa. Mutta mitä sellainen tekee meille? Sitä sopisi mielestäni pohtia enemmänkin.

Hieno kirja. Neljä pilleriä.

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Olli Jalonen: Merenpeitto

Merenpeitto jatkaa suoraan Taivaanpallon tarinaa. Angus on kirjan alussa 16-vuotias, ja taivalta seurataan liki kolmekymppiseksi saakka.

Tarina on kirjoitettu samalla hieman erikoisella tyylillä jossa Angus toimii kertojana ja ikään kuin kertoo muiden puheet omissa ajatuksissaan. Tyyli on hieno ja kantaa tasaisena, hyvin toimivana loppuun saakka. 

Tarinassa Angus kasvaa aikuiseksi, mutta pysyy kuitenkin jollain tavalla lapsena. Ainakin muu maailma tuntuu kohtelevan häntä niin. Luokkayhteiskunnan portaita ei nousta helposti, eikä se yleensä onnistu ollenkaan. Angus on aina vaan "apupoika", vaikka osaa itsekin kaikenlaista jopa ominpäin. Ajankuva on tyylikkäästi kerrottua, ihastuttavaa mutta myös tuskastuttavaa.  

Kasvamiseen liittyy myös kipuja ja hämmennystä, ja niiden seurauksia. Uskonto, tiede, ymmärtäminen ja ihmissuhteen kietoutuvat kauniisti yhteen, ja toiveiden hidas murentuminen tuo taustalle surullisen sävelen. Angus kasvaa pikkuhiljaa ymmärtämään oman paikkansa maailmassa, eikä se ole sitä mistä hän nuorena unelmoi.

Kirjassa käsitellään myös ilmeisesti historiallisesti jossain määrin todenmukaisesti Halleyn elämää. Tämä toimi niin tähtitieteilijänä kuin merentutkijana, joista jälkimmäiseen tässä kirjassa erityisesti paneudutaan.

Kaikenkaikkiaan hieno kirja, ei ehkä aivan täysin ensimmäisen osan veroinen, mutta silti hieno, hieno teos. Neljä laivakorppua.

tiistai 16. elokuuta 2022

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Pitkästä aikaa oikein erinomaisen kiehtova ja hienosti kirjoitettu kirja, wau! Taivaanpallo on ensimmäinen lukemani Olli Jalosen kirja, mutta ei varmasti jää viimeiseksi, sen verran hieno kokemus oli.

Kirjan kertojahahmo Minä-joka-on Kuolleenpuun-Angus on kirjan alussa nuori poika, kahdeksanvuotias. Kirja seuraa Anguksen kasvamista aina kolmetoistavuotiaaksi, ja tämän tarina kulkee kaukaiselta St Helenan saarelta Lontooseen ja pidemmällekin. Lapsen kasvutarinan lisäksi kyseessä on tieteellisen ajattelutavan kehittyminen, jota Jalonen kuvaa aivan valtavan mielenkiintoisesti ja uskottavasti - miten kouluja käymätön poika kokee intoa, kun saarella vieraileva tiedemies antaa tälle yksinkertaisia tehtäviä, laskea lintuja ja tarkkailla tähtiä, ja miten tästä alkaa kehittyä ajatuskulkuja ja oppimisen nälkää.

Anguksen äiti on köyhä yksinhuoltaja ja elämä aika rajallista. Saarella voi mennä vain niin kauas kuin saarta riittää, eikä muusta maailmasta tiedä juuri mitään. 1600-luvun lopulla ei vielä ollut edes puhelinta, ja kaukaiselle saarelle kirjeidenkin saapuminen kesti iäisyyksiä. Kun Angukselle lopulta tarjoutuu mahdollisuus päästä laivaan jäniksenä, ei mahdollisuutta voi jättää käyttämättä. Lontoo näyttäytyy melko erikoisena mitä se varmasti on maalaispojalle ollutkin, eikä mikään ole yksinkertaista.

Kirja on kirjoitettu erikoisella tavalla, joka aluksi tuntui hämmentävältä. Puhuttuja "vuorosanoja" ja ajatuksia ei mitenkään eritellä, niin kuin kirjoissa yleensä, vaan ne ovat osa "leipätekstiä". Tekstistä pitää sitten itse hahmottaa kuka sanoi ja mitä, vai ajatteliko vain. Tuntuu hämmentävältä mutta on lopulta varsin mielenkiintoinen ja mielekäs keino pukea sanoiksi tunne ihmisten ajatuksista ja keskusteluista. Emmehän oikeassa elämässämmekään aina odota, että toinen saa sanottavansa loppuun ennen kuin itse puhumme, eikä kukaan lisää lauseittemme alkuun tai loppuun ", hän sanoi". Puhe ja ajatukset vain soljuvat ja risteävät, ja sen tilan Jalonen tavoittaa mielestäni valtavan hienosti.

Aivan loistava kirja, suosittelen täysillä kaikille. Viisi fregattilintua!

perjantai 12. elokuuta 2022

Ursula Le Guin: Kahdesti Haarautuva Puu

En ymmärtänyt tätä kirjaa lainkaan. Olen kyllä aiemminkin ollut hieman hämmentynyt Le Guin:in kirjoista, mutta nyt en jotenkin saanut ollenkaan kiinni kirjan ajatuksesta; mitä tällä yritettiin kertoa.

No sellaista se. Lyhykäisesti, eletään jossain toisessa maailmassa jossa menneisyys on julistettu laittomaksi. Kaikki vanhat kirjat ja kirjoitukset pyritään hävittämään, ja tietenkin syntyy erilaisia underground-klikkejä jotka pyrkivät säilyttämään menneisyyttä.

Kirjan kertojahahmo lähetetään kaukaiselle planeetalle selvittämään tilannetta. Kyseiseltä planeetalta ei ilmeisesti ole saatu tiedustelutietoja pitkään aikaan, jotain erikoista on menossa. Mitä - no, sitä en kyllä tajua vaikka luin kirjan ihan loppuun saakka.

Ehkä Le Guinin koville faneille, tai muuten vaan fiksuille ihmisille. Itse en tykännyt. Yksi kirja.

lauantai 6. elokuuta 2022

Agustina Bazterrica: Rotukarja

Huh, pitkästä aikaa oikeasti tunteisiin käyvä kirja, eikä ihan kevyemmästä päästä. Ihmissyöntiä, teollisessa mittakaavassa, ja varsin graafisesti esitettyjä teurastuskohtauksia.

Eletään aikaa - kenties tulevaisuutta - jossa eläimet ovat kutakuinkin kuolleet, ainakin kaikki karja. Hallitus tekee dramaattisen ratkaisun: jotta ihmiset saisivat riittävästi syötävää, on ihmisiä syötävä. Siispä ihmisiä aletaan kasvattamaan karjaksi. Näillä "päillä", karjalla, ei ole mitään ihmisoikeuksia. Niitä ei opeteta puhumaan, niitä pidetään navetoissa ja kun aika koittaa, ne teurastetaan.

Syön itsekin lihaa, mutta tämän kirjan jälkeen ehkä vielä entistäkin vähemmän, sen verran tiukka on kohtaus, jossa kuljetaan teurastuslaitoksen läpi ja kuvaillaan kaikki työvaiheet. Ihmisillä.

Kirjassa on myös tarina. Tarinan päähenkilö on itsekin ollut teurastaja ja toimii nyt teurastajien kouluttajana lihanpakkaamolla. Hän saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun, syötäväksi kasvatetun naisen - ja sen jälkeen asiat monimutkaistuvat kertaheitolla.

Kirjan loppuratkaisu on myös yllättävä ja varsin brutaali. Aivan kuin me olemme eläimiä kohtaan.

Täydet viisi päätä.

tiistai 2. elokuuta 2022

Ruth Walker: Lumimyrsky

Agatha Christie oli "suljetun huoneen" tarinoiden kiistaton kuningatar. Tarina on aina sama: suljetussa huoneessa - tai muuten tilassa johon ulkopuolisia ei pääse ja josta ei pääse pois - on joukko ihmisiä jotka sitten kuolevat yksitellen. Joku on murhaaja, ja vasta aivan lopussa paljastuu kuka kun yleensä jäljellä on vain aivan pari henkilöä.

Walker kyntää samaa sarkaa aivan täysin, ja melko onnistuneesta. Tällä kertaa ollaan laskettelukeskuksessa, alppimajassa, kun lumivyöry katkaisee yhteydet ulkomaailmaan. Majassa sekoilee ohjelmistoyrityksen porukkaa, on koodaria ja ja ties mitä, ja pakolliset ärsyttävät maaniset pomot. Ja toki bisnes vastaan tekkitiimi -asetelmakin. 

Sitten väkeä alkaa kupsahtelemaan ja on melko pian selvää, että kyseessä eivät ole tapaturmat vaan joku on murhaaja. Tunnelma yltyy aika tiiviiksi ja kirjassa on yksi mainio jakso jossa yksinäinen selviytyjä tietää olevansa murhaajan seurassa. Tässä kohdin on jopa tunnelmaa.

Valitettavasti porukasta suurin osa on kuvailtu aika pahvihahmoina, eikä heidän kuolemistaan jaksa kauheasti surra. Ihan sama, oli ärsyttävä tyyppi. Myös tarinan kannalta pakollinen jumissa oleminen on aika epätoivoisesti selitetty eikä kovin uskottava. Ei voi olla ajattelematta, mikseivät tyypit vain kävele johonkin toiseen alppimajaan tai paikalliseen laskettelukeskukseen, lumivyöryn mentyä ohi, kun oven kuitenkin saa auki? Urpot. 

Kelpo yritys mutta lopulta "aika perus" niin kuin toinen kirjan lukenut asian ilmaisi. Kolme lumikenkää.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Karen Thompson Walker: Ihmeiden Aika

Tätä kirjaa on aika vaikea kategorisoida. Tuntuu väärältä valita "Scifi", mutta enpä nyt oikein muutakaan keksi joten menköön. Scifihyllystä tämän kirjastossakin bongasin, mutta enpä tiedä, ei se ihan oikealta kyllä tunnu.

Joka tapauksessa meininki on siis, että maapallon pyörimisliike hidastuu. Tällä on kaikenlaisia seurauksia, alkuun pienempiä kuten että kellot näyttävät väärää aikaa, ja pikkuhiljaa suurempia kuten luonnon kärsiminen, lintujen ja valaiden kuoleminen ja koko ravintoketjun häiriintyminen. Ja toki ihmiset sekoilevat ja riitelevät keskenään, siinäpä ei sinänsä ole mitään yllättävää. Luonnonjärjestyksen - maan kiertoliikkeen - mukaiseen ajan mittaamiseen uskovat "tosiaikaiset" ja 24-tuntisen kellon nimeen vannovat "kelloaikaiset" eivät lopulta ole edes puheväleissä ja viettävät muutenkin toisistaan täysin erillistä elämää.

Kirjan kertojahahmo on 11-vuotias tyttö. Kirjassa maan pyörimisliikkeen hidastuminen onkin vain yksi osa tarinaa - toinen osa on ihan normaalia tytön elämää. Koulua, erilaisuuden tunteita, ystävien menetystä ja erilleen kasvamista sekä toki ihastumista. Tämä kaksinaisuus tavallaan toimii ihan kivasti, mutta sillä ehkä vähän väistellään myös tarttumista oikeasti kiinnostaviin yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, joita planeetan pyörimisliikkeen hidastumisella voisi olla. Niitä kyllä jotenkin sivutaan, mutta aika vähän. Toisaalta tämä on loogista koska nuori tyttö tuskin kovin syvällisesti moisia pohtisi, mutta jotenkin tulee ihan aavistuksen verran sellainen olo, että on keksitty jännä ajatus ("oo hei mitä jos niinku hei maapallon pyöriminen sillai niinku hidastuis tiedätteks niinku?") mutta sitä ei ole haluttu, osattu tai viitsitty viedä sen pidemmälle.

Voinen olla väärässäkin; voi olla, että tässä nimenomaan nuoren tytön tarina olikin se olennaisin, ja maapallo vaan sivuseikka. Mikäpäs siinä, menee se niinkin päin. Ihan kelpo teos, kivasti kirjoitettu mutta aika nopeasti unohdettava myöskin. Kolme lintua.

torstai 28. heinäkuuta 2022

Risto Isomäki: Litium 6

Terroristit saavat haltuunsa suuren määrän ydinpolttoainetta ja Litium 6 -nimistä ydinreaktorin jäähdytykseen käytettävää materiaalia. Yhdessä näistä on mahdollista rakentaa kaikkien aikojen suurin ydinpommi, niin suuri, että sillä voi pyyhkäistä kokonaisen mantereen asuinkelvottomaksi.

Alkaa kuumeinen takaa-ajo. Terroristit on löydettävä ja pommi tehtävä vaarattomaksi, ennen kuin sitä kuljettava laiva on liian lähellä pohjois-amerikkaa. Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin mutkistuu, ja pian mikään ei olekaan sitä miltä alunperin näytti.

Isomäki pelottelee aika uskottavasti megalomaanisella tuholla. Jep, on kauheaa. Tulimyrsky, radioaktiivinen laskeuma, hiiiiiiirveästi kuolleita. Sellaista se on, sellaisia aseita me ihmiset olemme kehitelleet. Mitäpä näistä yksittäinen ihminen murehtimaan, jos pamahtaa niin paha siinä on kitistä. Täytyy vain... toivoa, ettei? Niin kai.

Kirja on melko menevää kerrontaa, joskin juoni on aika posketon ja henkilöhahmot sitä tavallista pahvia. Ihan hyvää jännitystä, mutta nyt kun kirjoitan tätä pari tuntia lukemisen jälkeen, aika vähän on enää mielessä mitä tuossa nyt oikein tapahtui. 

Kevyttä (heko heko) kesälukemista. Kolme ydinpommia. 

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Kari Palin: Sörkka - kuritushuoneen päiväkirja

Kuritushuoneen päiväkirja perustuu Helsingin Sörnäisten vankilan, kuritushuoneen, vangin - Benjamin Kaarto - vuoden 1972 päiväkirjoihin. Vanki kertoo minä-muodossa päivittäisestä elämästään ja tuntemuksistaan.

Vankilassa elämä on todellista Päiväni Murmelina -elokuvaa. Jokainen päivä rullaa hyvin samanlaisena, loputtomiin (onneksi ei sentään) toistuvana kaavana. Tällä kertaa vanki on päättänyt muuttaa elämänsä suuntaa. Linnassa on oltu jo muutamankin kerran, eikä sellainen elämä enää tunnu mielekkäältä. Hän yrittää sivistää itseään opiskelemalla englantia, ja lukee paljon, todella paljon. Sillä aikaa on.

Kyseessä ei ole mikään vankilaelämää ja sen kovuutta ihannoiva tai romantisoiva tekele, vaan nimenomaan yhden ihmisen henkilökohtaista pohdiskelua omasta elämästään. Vankilaelämä tällä henkilöllä vaikuttaa loppujen lopuksi melko helpolta, väkivaltaa ei kirjassa varsinaisesti esiinny eivätkä olot ole siinä määrin erityisen kurjia että niistä pitäisi tehdä numeroa. Mutta pään sisällä tapahtuu kuitenkin kaikenlaista. 

Vankilassa alkoholi - ja huumeet - tiedetään yleisesti hyvin merkittäväksi elämää sotkevaksi tekijäksi, ja siitä Benjamin onkin vahvasti päättänyt pyrkiä eroon. Lomat pelottavat, kun kavereilta kuulee yhden keskioluen aloittaneen taas uuden kierteen joka johtaa ennalta arvattaviin tuloksiin. Psykiatrilla käydään keskustelemassa elämästä ja etsimässä työkaluja suunnan muutokseen.

Kaikkea leimaa kuitenkin toisto. Toisto. Toisto. Joka ilta luetaan kirjoja ja opiskellaan englantia. Sama viinan pirun pelonsekainen ihmetteleminen kiertää mielessä. Ihmissuhde joka jäi muurien ulkopuolelle, aiheuttaa murhetta ja tuskaa. Vapaus tuntuu tavoittelemisen arvoiselta mutta myös pelottaa. Ja aikaa märehtiä pelkojaan, sitä riittää.

Kirja on erinomaisen mielenkiintoinen. Vaikka aihepiiri on hyvin suppea, on Benjamin varsin avoimen ja uskottavan tuntuinen kerronnassaan. Painiminen omien pelkojen ja toiveiden sekamelskassa on paikoin sydäntäsärkevää. Ihmissuhteen käänteitä seuratessa ei voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Ja aika. Sitä riittää. Päivien kaavamaisuus vaikuttaa tässä kirjassa ehkä eniten. Hyvin monen päivän sisältö on toisintoa muista päivistä. Yritä siinä sitten parantaa itseäsi ihmisenä.

Toivottavasti Benjamin sai elämänsä raiteilleen. Neljä sätkää.

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Fred Hoyle: Los Angeles ei Vastaa

Hieman vanhanaikaista pseudofilosofista muka-scifiä? Tai jotain sinnepäin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Richard lähtee ystävänsä kanssa nummille kiipeilemään kukkuloille ja vuorille. Ystävä katoaa useaksi tunniksi ja palaa takaisin... hieman muuttuneena. Kun ystävykset palaavat sivistyksen pariin alkaa eri puolilta kantautua merkillisiä uutisia. Los Angelesiin ei saada minkäänlaista yhteyttä, ei puhelimitse eikä radiolla. Eikä moneen muuhunkaan paikkaan.

Kun hiljenemisen syytä lähdetään tutkimaan lentokoneella alkaa paljastua, että aika on nyrjähtänyt sijoiltaan. Eri puolilla maapalloa eletään eri aikakausilla. Tulevaisuudessa, hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa, antiikin ajassa ja sitäkin edeltävässä menneisyydessä.

Näihin aikakausiin ryhdytään tutustumaan, ja siihen tarvitaan tietysti piano. Koska miksipä ei. Pianon pimputtelua kirjassa riittää, samoin kuin hieman väljähtänyttä muka-filosofista pohdintaa ihmisyydestä ja ajasta.

Sinänsä ihan kohtuullisen omintakeinen ajatus, mutta toteutus jättää ainakin minut hieman kylmäksi. Ei oikein irtoa. Ehkä siksi, että kertojahahmo on aika urpo, ei jaksa kiinnostaa.

Hyvä yritys kuitenkin. Kolme etydiä.

torstai 14. heinäkuuta 2022

Risto Isomäki: Atlantin Kuningatar

Atlantin Kuningatar on ehkä heikoin Isomäen teoksista jonka olen lukenut. Tarinassa on tutu elementit: maailma on heikossa jamassa, ilmastonmuutos ja ihmisten typeryys tekevät elämän vaikeaksi suuressa osassa maailmaa, tällä kertaa polttopisteen ollessa Afrikassa.

Atlantin Kuningatar keskittyy aika pitkälti kahteen asiaan: ihmeaine aerogeelin hehkuttamiseen ja väkivaltaan. Jälkimmäistä on poikkeuksellisen paljon, jopa niin paljon että varsinainen tarina jää tappamisen ja silpoutumisella mässäilyn jalkoihin aika tympeällä tavalla. Milloin viimeksi kirjassa on tapettu "pahiksia" tuhansittain, ilman pienintäkään omantunnon kolkahdusta?

Varsinainen "tarina" on aika ohut ja melko typerä, sitä olisi mielestäni voinut kehitellä vähän fiksumpaankin suuntaan.

Tappamis-oopperan jälkeen siirrytään silkkaan kostofantasiaan. Ja taas murhataan ihmisä läjäpäin, ilmeenkään värähtämättä. Ei kovin kiinnostavaa. Ja sitä paitsi, kun sankarilla on käytettävissään 48 miljardia dollaria, on kaikki vähän turhan helppoa.

Ei jännittävä eikä kovin kiinnostava tekele. Kaksi jääkuutiota.

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Risto Isomäki: Kurganin Varjot

Kurganit ovat jonkinlaisia muinaisia hautakumpuja. Piti oikein tarkistaa wikipediasta ja kyllä, tottahan tuo. Kappas vaan, taas sitä oppi jotain uutta lukemalla viihdekirjallisuutta.

Kurganin Vangit on aika tyypillistä Isomäen juttua. Maailma on taas ekologisen tuhon partaalla, ja meno on kuin moukarihäkissä. Mustallamerellä porisee maailmanloppu, ja toisaalla löytyy muinaisen soturiprinsessan hauta juurikin tuollaisesta kurganista.

Kirja on hyvää viihdettä, tarina rullaa aika mukavasti vaikka onkin hetkittäin vähän pölhö. Jännitystä ei voi kovin jännittäväksi kutsua, sen verran muovista kaikki on, ja ihmissuhdekuviotkin ovat varsin muovisia. Mutta haitanneeko tuo, kun maailma on tuhoutumassa!

Kohtuullista viihdettä. Kolme laivaa merenpohjassa.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Wilbur Smith: Noidankehä

Jos yrittäisi kirjoittaa kirjan jossa ei olisi yhtään mielenkiintoista hahmoa, ei yhtään omaperäistä ideaa ja joka koostuisi pelkästään kulahtaneista kliseistä, niin tällainen siitä juuri tulisi. Mahtavaa! Tai siis nimenomaan ei ollenkaan mahtavaa vaan aivan jotain muuta.

Noidankehä on väsynyt kostotarina. Sankari - kova mutta oikeudenmukainen, komea mutta nöyrä, rikas mutta ystävällinen jne jne, kliseitä kliseiden perään - lähtee jahtaamaan vaimonsa - kaunis mutta älykäs... ymmärrätte kyllä - murhaajia. Matkan varrella tietenkin löytyy uusi nainen - kaunis mutta älykäs - jonka kanssa lähdetään kostoretkelle. Roistot - ilkeitä mutta tyhmiä - lahdataan ja samalla aika perhanan paljon muitakin ihmisiä, mutta hei, tappaminen on jees koska se on oikeudenmukaista, eikö? Oikeasi ei kyllä ole.

Todella, todella paska kirja. Niin huono, etten käyttäisi edes takan sytykkeenä. Mieluummin palelisin. Nolla pistettä ihan millä tahansa asteikolla.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Christopher Paolini: Infinitum - Tähtien Meri, osa 2

Tämä kirja on jatkoa Paolinin kirjalle Tähtien Meri, ja on nimetty vain Osa 2. No mikäs siinä, turhapa sitä on kikkailla kun kirja tosiaan on suora jatko edelliselle osalle. Tapahtumat jatkuvat saumattomasti, Kira ja Etanan miehistö ovat palanneet Solin aurinkokuntaan jossa sota kaikkien kolmen - vai neljän - osapuolen välillä käy kiivaana, eivätkä ihmiset ole mitenkään erityisen vahvoilla.

Ensimmäinen osa oli varsin hyvä, jos kohta ehkä hieman pitkitetty ja loppua kohden tarpeettoman tavanomaisiin avaruustaisteluihin lätsähtävä teos. Tätä osaa vaivaa hieman sama ongelma: avaruustaistelut eivät oikeasti ole kovin mielenkiintoisia, varsinkaan kun kirjassa on muita, paljon kiinnostavampia teemoja. Ehkä näistä kahdesta kirjasta olisikin voinut editoida yhden, jossa olisi vähemmän toimintaa ja enemmän pohdintoja?

Toisaalta taistelukohtaukset kuitenkin lopulta myös kuljettavat tarinaa eteenpäin, varsinkin tässä toisessa osassa. Kiran ja Pehmeän terän välinen side saa uusia muotoja, ja Pehmeän terän todellinen luonne alkaa vihdoin paljastua. Se ei olekaan ase - ei pelkästään - vaan jotain ihan muuta.

Tarinankerronta on taas toimivaa, kirjaa on ilo lukea. Vaikka hahmoissa on hyvin paljon arvattavuutta ja yleisiä kliseitäkin, on niissä myös jonkinlaista tarttumapintaa. Suurin osa hahmoista ei varsinaisesti ärsytä lukijaa, mikä on jo pienoinen saavutus.

Loppua kohden tarinan käänteet äityvät hieman siirappisiksi, mutta sallittakoon tuo. Muutoin varsin hyvä jatko-osa varsin hyvälle etko-osalle. Tai jotain. Neljä alienia.

tiistai 21. kesäkuuta 2022

Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja Päivän Välissä

Yön ja Päivän Välissä on kai jonkinlainen moderni scifi-action-kyhäelmä, jossa kaikki elementit ovat tavallaan olemassa: on dystooppinen maailmanjärjestys, ilkeitä rikollisjärjestöjä, virtuaalitodellisuutta ja hiton paljon kovaa actionia. Kaikki hyvin, siis?

No ei. Kirjan päähenkilö on uuvuttavan yli-ihminen, selviää kiipelistä kuin kiipelistä ja on aina kaikessa parempi ja nopeampi kuin muut yhteensä. Tarina on myös tosi mielikuvitukseton. On paljon porukkaa joilla ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin häröillä ympäriinsä ja jahdata jotain onnetonta tunaria. Kaupunkia ammutaan palasiksi kuin reikäjuustoa, eikä ketään kiinnosta pätkääkään.

Kirjan toimintajaksot ovat väsyttäviä ja niitä on liian paljon. Niiden ympärille kiertyy joukko erilaisia käsittämättömiä tapahtumia joille ei saada oikein mitään selitystä (lienee jatko-osia?), ja niinpä niihin on vaikea samaistua; niistä on vaikea kiinnostua.

Kuvaavaa lienee, että nyt n. tunti kirjan lukemisen jälkeen kirjoittaessani tätä tekstiä, en muista enää päähenkilön nimeä.

Joutavaa melskaamista. Kaksi laseria päähän.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Justin Cronin: Ensimmäinen Siirtokunta

Vampyyrejä! Voi perr.... En yleensä kyllä tykkää vampyyrijutuista ollenkaan, poislukien ehkä alkuperäinen Dracula joka oli lapsena luettuna tosi jännä. Nämä nykyiset puppeli-vampyyrit eivät kyllä säväytä yhtään.

Joten olin aika yllättynyt, että luin tämän kirjan ihan mielelläni. Ehkä osin siksi, että kirjassa vompatit - siis vampyyrit - esitettiin enemmän tieteiskirjallisuuden tyyliin kuin perustarinoissa. Tällä kertaa vampyyrien synnylle annetaan selostus (hiukka löysähkö eikä ihan pelkästään uskottava) eikä valkosipuli tai ristinmerkit pidättele mitään.

Pimeys on pelottavaa.

Kirjan ensimmäisessä osassa käsitellään vampyyrien syntyä ja sitä seuraavaa sotkua. Jälkimmäisessä osassa taas ollaan myöhemmässä ajassa, selviytyneiden ihmisten matkassa. Aivan viime hetkellä vielä vihjataan mahdolliseen jatko-osaan, tai ainakin loppu jää sen makuiseksi.

Kirja ei ole ihan huono. Tarinan kuljetus toimii aika hyvin ja muutamat henkilöhahmot ovat jotakuinkin uskottavia, ei täysi pahvisia. Toiminta on toki aika puuduttavaa ja ihmisten motivaatiot tehdä asioita tavanomaisen käsittämättömät, mutta ainakaan ihan koko tarina ei kasaudu tällaisen paperinohuen hömpötyksen päälle.

Jos tykkäät vampyyreistä ja/tai jännityksestä niin kyllähän tämän parissa jokunen tunti vierähtää. Kolme vompattia.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

M.R. Carey: Maailman Lahjakkain Tyttö

En pidä Zombi-jutuista yhtään, tämän kirjan lainasin puolivahingossa kirjastosta kun tässä nyt yritän löytää uusia kirjailijoita. Olikin yllättäen melko positiivinen kokemus, ohhoh! Niin sitä voi yllättyä joskus hyvässäkin mielessä :-)

Miltä tuntuu olla Zombi? Sitäpä ei ole aiemmin paljon pohdiskeltu, mutta nyt on. Kirjan päähahmona on nuori tyttö, Melanie, joka asuu sellissä ja viettää päivänsä tiukasti tuoliin kahlehdittuna, koulua käyden, sotilaiden vahtiessa jatkuvasti. Melanie ei tiedä muusta ja pitää tätä siis ihan normaalina elämänä. Valoa päiviin tuo neiti Justineau, Melanien opettaja, ainoa joka tuntuu kohtelevan oppilaita ihmisinä.

Melanie tiedostaa olevansa jotenkin erilainen, muttei kuitenkaan osaa aivan ymmärtää miten. Kun sitten tukikohtaan hyökätään ja pakomatka alkaa, Melanie alkaa vihdoin hahmottamaan salaisuuttaan - ja omaa itseään.

Melanie on siis jonkinlainen Zombi. Ei kuitenkaan sellainen aivottomasti ympäriinsä örisevä ihmissyöjä (niitäkin kirjassa on) vaan jonkinlainen puoliverinen. Ajattelu ja muutenkin toimintakyky on täysin kunnossa. Ihmisen haju laukaisee kuitenkin Melaniessa suunnattomasti polttavan ruokahalun jonka voi tyydyttää ainoastaan elävä olento.

Kirjassa lähestytään siis zombi-skeneä varsin erilaiselta kulmalta. Yleensähän homma on selvä: toiset ovat zombeja ja toiset lahtaavat näitä minkä kerkeävät. Sitäkin tässä kirjassa tapahtuu, mutta oikeasti mielenkiintoista on lapsen herääminen omaan erikoisuuteensa, ja miten sitä käsitellään. Yllättävää kyllä, jopa zombihuttu on tällä kertaa melkeinpä kiinnostavaa.

Kirjan loppu on myös varsin oivaltava. Isot pisteet siitä, neljä haukkausta pohkeesta!

maanantai 6. kesäkuuta 2022

J.G. Ballard: Kuivunut Maailma

Meret ovat saastuneet niin pitkälle, että veden pintaa peittää ohuenohut kalvo partikkeleita. Tämä kalvo estää veden haihtumisen, eikä sadepilviä pääse siis enää muodostumaan. Seuraa maailmanlaajuinen kuivuus, kenties elämän tuhoon saakka.

Ballardin kirjan alkuasetelma on kiinnostava, ja kirja lähestyy sitä aika omintakeisesti. Ei ollakaan heti ensimmäiseksi taistelemassa (myöhemmin kyllä mutta se on sivujuonne), eikä yksinäinen sankari ole ainoa joka tietää miten kaikki ongelmat voi ratkaista. Ei, tällä kertaa tilanne on todella lohduton - kaikki tulevat kuolemaan.

Kirja on kirjoitettu tohtori Ransomin kautta. Hän pakenee kuivuutta miljoonien muiden tapaan rannikolle, ja yhä edemmäs vetäytyvän vesirajan perässä pitkin entistä merenpohjaa. Lopulta vesi on vetäytynyt niin kauas, että siitä on taisteltava - tai paettava sisämaahan, jossa todennäköisesti odottaa vain kuivuus.

Kirjasta jäi aika erikoinen olo. Toisaalta aihe on kiinnostava ja oli todella mukavaa, että sitä käsiteltiin muulla tavoin kuin action-seikkailuna. Toisaalta taas kirjassa ei oikein ollut mitään pointtia. Tohtori Ransom vain haapuilee ystävineen veden perässä ja... ja mitä? Ei mitään.

Toisaalta, sellaista se elämä taitaa muutenkin olla. Kolme kuivunutta raatoa.

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Peter Watts: Sokeanäkö

Avaruusolioita, ilmeisesti - jiihaa! Aina parasta, paitsi silloin kun ei ole kovin hyvää, niin kuin tässä tapauksessa.

Sokeanäkö on kai jossain mielessä kunnianhimoinen yritelmä kirjoittaa erilaista scifiä, ja erilaista se jossain mielessä onkin. Ei tosin kovin hyvää.

Juoni on aika yksioikoinen: jossain kaukana asustelee ilmeisesti avaruusolioita, ja pieni miehistö lähetetään niitä tutkimaan. Oliot ovat tooooosi erikoisia, niitä on ihan käsittämättömän vaikea ymmärtää eikä minkäänlaista kommunikaatiota oikein saada aikaiseksi. Oliot ovat myös tottakai ylivertaisia, ainakin teknologisesti, ja niitä pitää siis ensisijaisesti pelätä ja jos se ei onnistu niin tuhota.

No joo, perushommaa. Se erilaisuus sitten? No, avaruusaluksen miehistöön kuuluu vampyyri jonka nimi on Jukka. Hohhoijaa. Että olen väsynyt vampyyrijuttuihin. Mikä tahansa aihe, kirja, tv-sarja tai elokuva, mihin liittyy vampyyrit edes etäisenä muistona, on auttamatta paskaa. En jaksa.

Kirja on myös kirjoitettu aika vaikeaselkoisesti. Ontuvaa pseudofilosofista pohdintaa ja täysin tarpeettomia takaumajaksoja, erittäin sekavasti tyyliteltynä. Varsin raskasta luettavaa.

Joten, melkein tavallinen scifi-seikkailu joka on kirjoitettu aika sekavasti ja pilattu vampyyriskeidalla. Roskikseen. Yksi örkki.

keskiviikko 25. toukokuuta 2022

Douglas Preston & Lincoln Child: Pendergast - Sininen Labyrintti

Erikoisagentti Pendergast on täällä taas. Pendergast, äveriäs eksentrikko joka ratkoo rikoksia FBI:n lukuun omapäisesti toikkaroiden, on tuttu jo useasta teoksesta. Tällä kertaa kyseessä on henkilökohtainen kosto - taas.

Pendergastin ovelle toimitetaan hänen poikansa, kuolleena. Poika oli jonkinlainen lähes yliluonnollinen rikollisnero, mutta niinpä vain ihan tavallinen pahis onnistui tämän kukistamaan. Pendergast lähtee etsimään syyllistä, tietenkin, mutta joutuukin kavalaan ansaan, tietenkin.

Ja lopuksi selviää voittajana, tietenkin.

Tarinan varsinainen juonikuvio on poikkeuksellisen typerä. Kosto sukupolvien takaa tapahtuu niin ylimaallisen monimutkaisesti, ettei koko hommassa ole järjen hiventä. Monenlaista kurjaa kostoa olisi voinut pääpahiksen resursseilla viritellä paljon, paljon yksinkertaisemmin - ja jopa onnistuneesti. Mutta ei, vaan piti viritellä sellainen hämähäkinseitti epävarmoja kikkoja ja kommervenkkejä, että onnistuminen on lähes mahdotonta.

Osaa juonenkäänteistä ei oikeastaan edes yritetä selittää, vaan ne ohitetaan ihan suosiolla. Meh. Liian monimutkaista, can't be bothered.

Kirja on ihan sujuvaa kioskikirjallisuutta, mutta tarinan poskettomuus tekee siitä vähän rasittavaa luettavaa. Samoin tarpeeton pitkittäminen, jahkailevaa selvittelyä eri hahmojen epäkiinnostavista taustoista ja milloin mistäkin jonninjoutavasta.

Ei kovin hyvä, soveltuu ehkä lähinnä unettomuuden hoitoon. Kaksi valaan silmämunaa (jep, niitäkin löytyy tästä kirjasta).

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Naomi Alderman: Voima

Mitä tapahtuisi, jos naiset saisivat yliotteen miehistä olemalla vahvempia, siis ihan fyysisesti näin? Sitä pohditaan tässä kirjassa. Nuoret naiset ympäri maailman saavat yllättäen voiman antaa sähköiskuja halutessaan, jopa kuolettavan voimakkaita. Voima vahvistuu ja leviää myös vanhempiin naisiin, ja yhtäkkiä miehet ovatkin alakynnessä. Mutta mikä muuttuu, vai muuttuuko mikään?

Kirja on hieman pitkä mutta pääosin varsin kiinnostava, erityisesti aiheensa puolesta. Sanoma on melko pessimistinen ja valitettavasti aika uskottavan tuntuinen. Kun naiset huomaavat olevansa vahvoilla ja voivansa tehdä mitä haluavat, he tekevät juuri samoja asioita mitä miehet aiemmin - alistusta, väkivaltaa, kidutusta, murhaa ja niin päin pois. Hohhoijaa. Ei ehkä kaikkein omaperäisin ratkaisu, mutta eipä tuota voi ihan täysin mahdottomana pitää. Ihminen on sellainen, kai.

Kirjassa seurataan muutaman avainhenkilön toimia. Näistä yksi perustaa uskonlahkon toimien sen keulahahmona. Toinen on pikkurikollinen joka nousee suureksi tekijäksi huumediilerinä ja erilaisten hämärähommien junailijana. Sitten on vielä joukko muita, ja enemmän tai vähemmän jokainen paljastuu lopulta aika ikäväksi tyypiksi.

Lopussa kaikki eskaloituu aika äärimmilleen. Niinkuin ihan aikuisten oikeasti.

Erittäin mielenkiintoinen ajatuskoe, tätä voi kyllä suositella. Kolme sähköiskua.

torstai 12. toukokuuta 2022

Kashmeera Lokuge, Hyppe Salmi: Ilmatilaa

Ilmatilaa kertoo parikymppisen tummaihoisen naisen, Shehanin, tarinaa. Shehani on syntyisin Sri Lankasta mutta asunut lähes koko ikänsä suomessa. Nuoren elämä on sitä mitä on, opiskelut ei paljon kiinnosta, yksinäisyys vaivaa ja kun päälle kasataan vielä ulkonäön mukanaan tuomat ulkopuolisuuden tunteet ja silkan rasismin kohtaaminen, on elämä kaukana yksinkertaisesta.

Ilmatilaa on kirjoitettu erittäin luontevasti "nuorisokielellä". Pysyin suurimmaksi osaksi kärryillä vain, koska omaan lähipiiriini kuuluu samanikäinen nuori nainen, joten olen kuullut ison osan puhekielessä käytetyistä termeistä ja loput osasin sujuvasti googlettaa. Puhekieli - ja kirjan kertojaminän ajattelu - on kirjoitettu hyvin uskottavasti suomen ja englannin sekoituksena, jossa englantia käytetään tehosteena lähes joka lauseessa.

Kirja on mielestäni erittäin hyvä ja teki vaikutuksen jopa tällaiseen väsyneeseen setämieheen. Tarina on melko surullinen (loppuu kuitenkin onnellisesti, huh) ja sitä kuljetetaan erittäin luontevasti ja sujuvasti. Yksinäisyyden tunne, rakkauden kaipuu, on vahvasti läsnä koko ajan. Myös päihteiden arkipäiväisyys tekee uskottavuudessaan vaikutuksen, on vaikeaa lukea samanikäisen nuoren tuntien, kuinka helppoa erilaisten huumeiden hankkiminen nykyään on, sen kuin netistä valitsee haluamansa. Nuoren naisen haavoittuvuus tuntuu myös pahalta, lukiessaankin koko ajan pelkää, mitä Shehanille voi tilanteissa tapahtua.

Suosittelen tätä oikeastaan ihan kaikille luettavaksi. Raikas, luonteva ja uskottava kuvaus ihmisen elämästä. Neljä nappia naamariin.

maanantai 9. toukokuuta 2022

Ian McEwan: Kaltaiseni Koneet

"Näin älykkään romaanin ei odottaisi olevan näin hauska." -Observer

Vai niin. No, minun mielestäni tämä kirja ei ollut kovin älykäs eikä lainkaan hauska. Pikemminkin varsin puuduttava lukukokemus.

Kirjan päähenkilö ja kertojaminä hankkii robotin, Aatamin. Robotti on hyvin inhimillinen, sitä on jopa vaikea erottaa ihmisestä. Kirjan tarina kiertyy inhimillisten tunteiden ympärille: mitä tarkoittaa kun robotti - kiistatta kone - sanoo olevansa rakastunut? Tätä pohditaan yli kolmensadan sivun verran, ja vaikka aihe on varsin mielenkiintoinen, ei siitä mielestäni tässä teoksessa saada oikein mitään irti.

Päähenkilö on myös rasittava lapatossu, saamaton vätys ja monella tapaa erinomaisen ärsyttävä hyypiö.

Suosittelen tätä ehkä sellaisille ihmisille joita ei oikeasti kiinnosta scifi lainkaan, siitä ei nimittäin tässä kirjassa ole kysymys, vaan enemmänkin rakkauden (ja tunteiden yleensäkin) loputtomassa, tyhjänpäiväisessä vatvomisessa.

Kaksi nappulaa.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Hassan Blasim: Kelloja ja Vieraita

Kamala kirja. Ainakin ensimmäinen osa, joka kertoo Isisin kokin apupojasta. Tarina on varsin todentuntuista, ja juurikin sen vuoksi niin karmivaa: tappamista, kiduttamista, raiskaamista ja muuta inhottavaa käsitellään täysin arkipäiväisenä osana normaalia elämää. Ihan kuin täällä kaukaisessa kotimaassani käytäisiin kaupassa - tässä kirjassa katkotaan käsiä ja päitä samaan tahtiin.

Kirjan toinen puolisko kertoo suomeen pakolaisena tulleen kertojahahmon kokemuksia ja kommelluksia. Tämä tarina puolestaan on lähinnä surullinen, meidän suomalaisten rakenteellisen rasismin ja sisäänpäinkääntyneisyyden havainnointia. Ei ehkä mitään uutta auringon alla, mutta kyllä tekisi hyvää suomalaisille katsella vähän ympärilleen ja havainnoida maailman menoa.

Iso maailma. Paljon erilaisia ihmisiä. Ja ihan kaikki vieras ei ole aina vaarallista.

Kolme hämmentynyttä kurkistusta toisten ihmisten elämään.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Piia Leino: Lakipiste

Lakipiste on jonkinlainen dystopiakuvauksen ja dekkarin risteytys, johon on kätketty mukaan hyvin ajankohtaista pohdintaa ihmisyydestä ja ihmisen suhteesta teknologiseen kehitykseen. Erittäin mielenkiintoinen kirja, ja varsin hyvin kirjoitettu.

Kirjan kertojana toimii Aaro ja näyttämönä tulevaisuuden Suomi, joskus 2045 paikkeilla. Teknologia on kehittynyt, kaikki toljottavat "ruutuja" jatkuvasti ja kaikki on automatisoitu. Edes ovea ei tarvitse avata itse, vaan kasvojentunnistus hoitaa senkin. 

Ihmiskunta tylsistyy, mutta huomaako kukaan sitä? Vaikka automaatio helpottaakin elämää, tuoko se onnellisuutta? Ainakaan tässä kirjassa ei, ja kerronta on hyvin uskottavaa. On helppo pohtia omaakin käyttäytymistään: kaikki se aika jonka käytän somettamiseen ja videoiden katseluun, onko se tehnyt minusta onnellisemman? Tuoko se elämääni aidosti lisää sisältöä? Vai onko kyseessä vain jatkuvasti lisääntyvä määrä ärsykkeitä ilman merkityksellistä sisältöä?

Kirjan dekkarimainen puoli liittyy koneiden suorittamiin hyökkäyksiin ihmisiä kohtaan. Osa näistä on varsin mielikuvituksellisia, mutta kaikkiin tuntuu liittyvän mystinen "joku". Onko kyseessä aidosti koneiden kapina, vai onko sittenkin taustalla joku ihminen.

Mikä on totta? Kuka on todellinen?

Kirja on mielestäni todella hienosti kirjoitettu, ja pohdinnat asioiden merkityksellisyydestä sekä ihmisten suhteesta teknologiaan, toisiinsa ja itseensä erittäin toimivia. Harvoin tällaisia tulevaisuus-dystopioita käsitellään näin syvällisesti ja oivaltavasti. Kun lisäksi kieli on vielä varsin toimivaa (vaikkakin aika suoraviivaista), on kirja nautittavaa luettavaa.

Erittäin, erittäin suositeltavaa luettavaa. Viisi älylaitetta kaivoon!

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Jarkko Jokelainen: Smack - Kuolemaantuomitun Laulu

Jarkko Jokelainen kirjoittaa vihdoin kirjaksi Smack-yhtyeen tarinaa. Kirja perustuu Jokelaisen itse tekemiin haastatteluihin sekä muihin lähteisiin, ja on varsin lineaarinen aikajana Clauden ja Cherin syntymästä aina Clauden kuolemaan saakka - melko tasan 30 vuotta siis.

Smack ei ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen yhtye, mutta tässä kirjassa siitä rakennetaan jopa maailman mittakaavassa jonkinlaista merkkipaalua, esimerkiksi Guns N' Rosesin suurena vaikuttajana. Monen muunkin sittemmin kuuluisan yhtyeen.

Bändin tarina sinänsä on aika tavallinen. Ryhmä nuoria lyöttäytyy yhteen ja löytää "sen jonkun", jonkinlaisen kipinän jossa on ainesta vaikka mihin. Sattuma ja päihteet kuitenkin lyövät kapuloita rattaisiin eikä kaukaisesta suomesta ole helppoa ponnistaa maailmalle, joten kipinä haalistuu ja kuivuu lopulta kasaan.

Jälkiviisastelu on aina helppoa, mutta kyllähän jäbät olisivat voineet vähän vähemmän sekoilla viinan ja huumeiden kanssa, ei varmaan olisi ainakaan haitannut asiaa.

Bändin nokkamies Claude syntyi sydänvikaisena, joka vaikutti varmasti osaltaan herran elämään. Täysillä, niin kauan kuin vielä henki pihisee, tuntuu olleen ohjenuorana. Ymmärtäähän tuon. Claude poistui keskuudestamme jo 30-vuotiaana ja oli kyllä aika monessa mukana tuohon ikään. Pienestä jäi kiinni, ettei isompi maailma auennut - tai mistäpä tuon tietää, olisihan asiat voineet mennä monella eri tavalla pieleen muutenkin.

Kirja on hyvin koostettu, kerrontaa rytmitetään jatkuvilla haastattelunpätkillä matkan varrelta. Loppua kohden Smackin lisäksi käsitellään muita kokoonpanoja, mm. Fishfaces, joissa Claude oli aktiivinen. Näitä olisi ehkä voinut tiivistää jos tarina olisi ollut nimenomaan Smackin tarina - mutta nyt se on toisaalta myös varsin pitkälle Clauden tarina, ja ehkä ihan hyvä niin.

Suositeltavaa lukemista kaikille kotimaisen musiikin ystäville, ja varsinkin nuorille maailmanvalloituksesta unelmoiville. 

Rock on! Neljä ämpärillistä bacardicolaa.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Lee Child & Andrew Child: Salaliitto

Lee Child kirjoittaa Jack Reacherista tällä kertaa veljensä Andrew:n kanssa. Tuloksena on samanlaista turpaanmättämistä kuin aina, mutta ehkä aavistuksen vähemmän umpimielisen tympeästi. Ei tämä vieläkään mitään suurta kirjallisuutta ole, mutta ehkä Reacher-tarinoista parempaa päätä.

Tarina on jälleen kerran sotkuinen ja kelautuu auki Reacherin yli-ihmismäisellä päättelykyvyllä. Ja turpaan lyömisellä. Jälleen kerran pikkukaupungissa tapahtuu kurjia, ja tietenkin juuri siellä mihin Reacher päätyi vain ollakseen omassa rauhassaan. Aika huonosti kaveri valitsee kohteensa kun joka kerta joutuu kaikenlaisiin salajuoniin mukaan.

Tällä kertaa tarinassa ovat mukana niin Venäläiset kuin natsitkin, joten turpiin vetäminen tuntuu tavallista perustellummalta. Juonen kommervenkeissä en ihan pysynyt perässä, mutta haitanneeko tuo - lopussa kelmit oli siististi niputettu ja maailma taas pelastettu, joten mitäpä sitä turhia.

Ei ihan niin ala-arvoista soopaa kuin jotkut sarjan kirjat, muttei toki mitään kovin korkeatasoista kirjallisuutta. Työmatkalla tämä menee, tai krapulassa. Kolme natsia nippuun.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Christian Rönnbacka: Ruska

Ruska jatkaa komisario Antti Hautalehdon seikkailuja, tällä kertaa lapin maisemissa. Upporikas miljardööri haluaa opastetun vierailun lapin kullankaivuumaille, ja Hautalehto lähtee oppaaksi vanhan tuttavansa pyynnöstä. Ei ehkä kovin yllättäen, matkaan tulee ongelmia joihin liittyy rutkasti väkivaltaa.

Kirja on jopa yllättävän sujuvaa kerrontaa, vaikkei tarina mikään kovin omaperäinen olekaan, on lapissa samoilussa jotain virkistävän erilaista. Lapin erämaita kuvaillaan hienosti, ja perinteitäkin sivutaan silloin tällöin melko sujuvasti.

Toisiinsa kietoutuvat juonilinjat eivät juurikaan yllätyksiä tarjoile, vaan alusta asti on selvää mitä tulee tapahtumaan, ja oikeastaan lopputuloskin on aika selvä homma - niinhän se näissä jännäreissä aina on, sankari voittaa, rosvot lakoon ja jälkipyykki on jonkun muun ongelma. No, tällä kertaa on ympätty mukaan pieni ripaus realismia, kun jälkipyykkiä ei ohitetakaan ihan tyystin, vaan ihmisten surmaamisesta syntyy seurauksia, vaikka surmatut olivatkin täysin mustavalkoisesti pahiksia.

Ihan menevää jännäriä, hieman tarpeettoman veristä toimintaa ehkä mutta toisaalta virkistävän erilaisessa ympäristössä. Kolme kuukkelia.

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Mark Twain: Huckleberry Finnin Seikkailut

En lapsena koskaan oikein innostunut Tom Sawyerin seikkailuista. Sen sijaan Huckleberry Finn on minun mieleiseni veijari. Olipa kiva lukea tämä taas, monenlaista hauskaa!

Huckleberry Finnin seikkailu kertoo, no Huckleberry Finnistä, pikkupojasta joka haluaa olla vapaa. Kukapa ei haluaisi. Huck päätyy ensin liian fiinistä sijaisperheestä juopon isänsä kanssa viettämään kyseenalaista elämää, ja karkaa lopulta omille teilleen. Mukaan liittyy karannut orja Jim. Yhdessä matka taittuu jokilautalla Mississippi-jokea virran mukana.

Matkan aikana kohdataan huijareina toimivat Herttua ja Kuningas, jotka toki eivät oikeasti ole aatelisia vaan ihan vaan renttuja ja puliveivareita. Myöhemmin Jim, karannut orja, jää kiinni ja aiheuttaa päänvaivaa Huckille. Lopulta Tom Sawyer saapuu kuvioihin ja auttaa - tai kenties sotkee vielä pahemmin asiat.

Kirja on luppoisaa luettavaa. En lapsena tätä lukiessani ehkä osannut oikein arvostaa Mark Twainin kielellistä rikkautta, mutta nyt huomasin paljon pieniä letkautuksia ja sutkauksia siellä täällä, jotka ovat aivan totaalisia herkkupaloja. Tarina myös kulkee mukavasti, usein tuntuu kuin olisi itse kellumassa virran vietävänä vanhan, laiskan joen mukana.

Kielen lisäksi myös ajankuva on maniota. Nykyajan yltäkylläisyydessä elävänä, tavaravuorten varjossa, tuntuu ilahduttavalta lukea miten vähillä asioilla entisaikaan tultiin toimeen.

Ehdottomasti lukusuositus kaikille, jotka ovat joskus olleet lapsia. Neljä maissipiippua.