Agatha Christie oli "suljetun huoneen" tarinoiden kiistaton kuningatar. Tarina on aina sama: suljetussa huoneessa - tai muuten tilassa johon ulkopuolisia ei pääse ja josta ei pääse pois - on joukko ihmisiä jotka sitten kuolevat yksitellen. Joku on murhaaja, ja vasta aivan lopussa paljastuu kuka kun yleensä jäljellä on vain aivan pari henkilöä.
Walker kyntää samaa sarkaa aivan täysin, ja melko onnistuneesta. Tällä kertaa ollaan laskettelukeskuksessa, alppimajassa, kun lumivyöry katkaisee yhteydet ulkomaailmaan. Majassa sekoilee ohjelmistoyrityksen porukkaa, on koodaria ja ja ties mitä, ja pakolliset ärsyttävät maaniset pomot. Ja toki bisnes vastaan tekkitiimi -asetelmakin.
Sitten väkeä alkaa kupsahtelemaan ja on melko pian selvää, että kyseessä eivät ole tapaturmat vaan joku on murhaaja. Tunnelma yltyy aika tiiviiksi ja kirjassa on yksi mainio jakso jossa yksinäinen selviytyjä tietää olevansa murhaajan seurassa. Tässä kohdin on jopa tunnelmaa.
Valitettavasti porukasta suurin osa on kuvailtu aika pahvihahmoina, eikä heidän kuolemistaan jaksa kauheasti surra. Ihan sama, oli ärsyttävä tyyppi. Myös tarinan kannalta pakollinen jumissa oleminen on aika epätoivoisesti selitetty eikä kovin uskottava. Ei voi olla ajattelematta, mikseivät tyypit vain kävele johonkin toiseen alppimajaan tai paikalliseen laskettelukeskukseen, lumivyöryn mentyä ohi, kun oven kuitenkin saa auki? Urpot.
Kelpo yritys mutta lopulta "aika perus" niin kuin toinen kirjan lukenut asian ilmaisi. Kolme lumikenkää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti