torstai 27. syyskuuta 2018

J.G. Ballard: Super-Cannes

Super-Cannes on jossain määrin erilainen kirja. Se on merkattu Scifiksi, löytyi kirjaston Scifi-hyllystä - eikä kuitenkaan ole oikeastaan lainkaan Scifiä. Kirja sijoittuu aavistuksen verran tulevaisuuteen, suljettuun suuryritysten ja näiden työntekijöiden kaupunkiin; tästä ehkä Scifi-leima, vaikka kyllähän tuollainen on jo melko normaalia tänä päivänä. Isoille yrityksille tarkoitettuja, jopa aidattuja alueita on useissa maissa ympäri maailman.

Kirja on oikeammin ehkä dekkari. Super-Cannes, suljettu suuryritysten kaupunki, vaikuttaa päällepäin paratiisilta. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, onnellisia ja terveitä. Kaupungissa on kuitenkin tapahtunut murha, tai oikeammin useita murhia. Vaikuttaa siltä, että yksi kaupungin asukkaista on tullut hulluksi ja ryhtynyt surmaamaan muita ihmisiä.

Kirjan päähenkilö tulee hulluksi tulleen (oletetusti siis) työntekijän tilalle, tämä kun luonnollisesti sai myös surmansa. Tästä alkaa unenomainen, ehkä hieman huumehöyryinenkin tutkimusmatka tapahtumien todellisen luonteen selvittämiseksi. Kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin aluksi luultiin.

Kirja on minulle hieman raskasta luettavaa, osin siksi, että niin monet kirjan hahmoista ovat avian raivostuttavan typeriä. Kirja on myös ehkä hieman pitkä, joskaan ei pahasti. Sinänsä tarina etenee kuitenkin koko ajan luontevasti, salaisuudet raottuvat tasaiseen tahtiin ja loppua kohden, kun aletaan vihdoin päästä asioiden ytimeen, paljastuu toinen toistaan hurjempia kuvioita joista jokunen onnistui jopa ihan yllättämään - mikä on aina kivaa.

Scifin ja dekkareiden ystäville ihan suositeltava pläjäys. Kolme vanhan auton kaasutinta.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Dean Koontz: Ilman Pelkoa

Tuntuu siltä, että mitä enemmän luen, sitä enemmän alan arvostaa kustannustoimittajia. Varsinkin nimekkäiden jännityskirjailijoiden osalta. Jos tavoitteena on kirjoittaa tiivistunnelmainen jännitystarina, ei siinä oikeasti ole kuin kaksi avainsanaa: tiivis ja jännitys. Jos sitten kirjoittaa kirjan joka ei ole kumpaakaan, ei varsinkaan tiivis, niin… pieleen menee. Kunnollinen, tehokas kustannustoimittaja olisi osannut laittaa räpellyksen silppuriin ennen kuin minä poloinen tuhlaan siihen aikaani. Tai kenties olisi saanut kirjailijan tiivistämään kerrontaansa, noin puoleen.

Koontzin kirjat ovat joskus ihan toimivaa jännitystä. Parhaimmillaan niissä on reippaasti tarinaa, eivätkä ne ole kovin pitkiä. Tällä kertaa on toisin; kokolailla täysin toisin. Kirja on todella pitkä, ja varsinaista tarinaa siinä on hädintuskin novellin vertaa.

Varoitus, seuraa juonipaljastus - koska tässä kirjassa ei ole niin paljon sisältöä, että juonen mahtuisi kiertämään.

Joukko tiedemiehiä - grrr, nuo tieteiskirjallisuuden ikiaikaiset retkut ja ketaleet - on saanut jalostettua eläimistä tälykkäitä. Miksi, siihen ei oteta juurikaan kantaa, paitsi tietenkin pakollinen sotilaallinen näkökulma. Sitten on tapahtunut asioita - joihin ei paneuduta millään tavalla - ja lopputuloksena osa älykkäistä eläimistä on vihaisia ihmisille. Koska jostain syystä. En tiedä miksi. Ei tainnut tietää Koontz itsekään.

Koko kirja tapahtuu käytännössä yhden yön aikana, mikä on selkeästi valittu tyyliseikka. Aikaa on kuitenkin niin vähän, että kaikki kohtaukset - ihmisten kanssa, eri paikoissa jne - on pitänyt venyttää aivan tuskastuttavan, loputtoman pitkiksi. Esimerkiksi omakotitalossa mennään portaita pitkin alakerrasta yläkertaan n. kolmenkymmenen sivun verran.

Haloo?

Ei toimi. Ei totta vieköön vain toimi, koska itse tarina on niin pölhö että se olisi toiminut lähinnä lyhyenä novellina edes jotenkuten. Kirjan päähenkilö on lisäksi aika ärsyttävä Urpo.

En voi suositella tätä kirjaa, paitsi ehkä kovimmille Koontz-faneille, tai jos mökin huussista on paperi loppu niin ehkä sivu kerrallaan pyyhkimiseen. Kaksi vinksahtanutta tiedemiestä.

maanantai 17. syyskuuta 2018

John Kennedy Toole: Neonraamattu

Olipa pitkästä aikaa todella mukava kirja. Neonraamattu on aika perinteinen kerronnallinen kirja, jonka tapahtumissa ja juonessa ei ole mitään tavatonta, mutta kirjan kieli, tyyli ja kuljetus ovat aivan huiman hienoja. John Kennedy Toole oli tämän kirjan kirjoittaessaan vain 16 vuoden ikäinen, mitä on erinomaisen vaikea uskoa, niin tasainen ja huoliteltu teos on.

Tarina ja tyylikin tuovat itselleni mieleen John Steinbeckin kirjat, mutta tyyli on kyllä huomattavasti vähemmän hassutteleva, suorastaan vakavan toteava. Tarinassa nuori mies kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan hyvinkin uskottavaan tyyliin, nuoren, hieman pöllämystyneen kertojan äänellä. Tarinassa on toki käännekohtia ja huippuja, mutta nämä jäävät jotenkin yleisen kerronnan jalkoihin; eikä se oikeastaan haittaa yhtään, koska tarinan "koukut" ovat aika tavanomaisia.

Joskus hyvä kirja on yhtä juhlaa, kielellistä ilotulitusta tai tarinan mahtipontisuutta ja räiskähtelevyyttä. Joskus taas pienieleistä, hienostunutta tyylikkyyttä. Aina ei tarvitse huutaa ollakseen vaikuttava. Erinomainen kirja, suosittelen kaikille! Viisi pläjäystä.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Tiina Krohn: Kortti Recifestä

Kortti Recifestä on ehkä yksi perinteisimmistä kaunokirjallisista teoksista joita olen lukenut pitkään aikaan. Dekkarit ja scifi ovat saastuttaneet tajuntaani; tähän kirjaan tarttuessani ja varsinkin ensimmäisten sivujen aikana, olin aivan varma etten pitäisi kirjasta - mutta toisinpa kävi. Ohhoh!

Kirja on melkolailla runotyttömäisesti kirjoitettu; kuvailevaa, paikoin rasittavuuteen saakka kliseistä jaarittelua ja jahkailua, jollaisesta en yleensä lainkaan pidä. En oikeastaan pitänyt tälläkään kertaa kirjan tyylistä kovin paljon, mutta onneksi siitä välillä luovutaan ja keskitytään tarinaan. Joka on oikeasti aika hyvä. Kekseliäs, monisyinen ja tietyin varauksin aika uskottavakin.

Tyyli on rasittava ja päähenkilö totaalisen ärsyttävä haahuilija, mutta tarina kantaa niin voimakkaasti että sanotaan nyt vaikkapa neljä sisäelintä. Kannattaa tutustua!

maanantai 10. syyskuuta 2018

Lars Wilderäng: Tähtisade

Jopas nyt. Harvoin on näin huijattu olo kirjan luettuaan. En tunne kirjailijaa entuudestaan joten en tiennyt mitä odottaa, kun nappasin tämän opuksen kirjastosta. Heti alussa kirja vei mukanaan; tarina on sopivan omaperäinen (ei nyt ehkä ihan ainutlaatuinen kuitenkaan) ja mukavalla tavalla kirjoitettu. Selkeästi enemmän pohjoismainen kuin amerikkalainen - esim. jokainen nainen ei ole "kaunis mutta älykäs" vaan ihmiset kuvataan aika luontevasti ihmisinä. Taustatarina on myös mielenkiintoinen: menemättä liiaksi yksityiskohtiin, kaikki elektroniikka maan päällä (tai ainakin ruotsissa) on lakannut toimimasta ja ihmiskunta sinnittelee muinaisin keinoin. Maata viljellään, linnoituksia kohennellaan ja kauppareittejä elvytetään. Purjeveneitä, hevosia ja niin päin pois.

Ihan mielenkiintoista. Mielestäni ainaista pyssyn kanssa hosumista paljon kiinnostavampaa onkin juuri tällainen mitäjossittelu ihan arkisilla asioilla. Mitä jos kännykät simahtaisivat huomenna (jee!)? Mitä jos sairaaloiden laitteet lakkaisivat toimimasta (vähemmän jee)? Ja niin päin pois. Kiinnostavaa luettavaa siis!

...paitsi… puolivälin paikkeilla vaihdetaan vaihdetta, ja mennään neljätoistavuotiaiden mielenmaisemaan. Zombeja, vampyyreitä ja avaruusolioita. AARRRGH! Ei voi olla totta, niin hyvä alku ja niin totaalisen, täydellisen, pohjattoman typerä ja epäkiinnostava loppupuolisko. Kylläpä osaa kiinnostaa kun vaelletaan pitkin peltoja ja ammutaan zombeja (no ei oikeasti yhtään).

Miinus neljäsataa tähteä sen takia, että hyvä alku pilataan ihan täydellisellä sonnalla. Hyi häpeä Lars.

torstai 6. syyskuuta 2018

Arthur C. Clarke ja Gentry Lee: Kehto

Jos veistäisi henkilöhahmot muovista, tarinan muovailuvahasta ja tekstikin olisi kuin kuusivuotiaalta, olisi aika lähellä tätä kyhäelmää. En ymmärrä yhtään - Clarken pitäisi olla oikeasti kovan luokan kirjailija, ja olen hänen muista kirjoistaan pitänyt kovastikin, mutta tämä on kyllä aivan täyttä soopaa.

Juont kirjassa on n. parinkymmenen sivun verran, ja kaikki muut sivut on täytetty Harlekiini-kirjasarjan tyylisellä ihmissuhdehöpinällä josta ei saa kiinnostusta psykedeelisillä sienilläkään. Yhtään henkilöhahmoa ei viitsisi katsoa edes taustapeilistä yliajettuaan, saati sitten että jaksaisi lukea näiden menneisyyden hoooooohhhhhoijjaaaaa "kiinnostavia" tarinoita. Ei jaksa. Menkää pois.

Älä lue tätä kirjaa. Kaksi tähteä koska kannen väri on mukava.