Joskus vastaan tulee kirjoja, joita on vaikea lukea - joko tarina ei oikein kulje, tyyli ei ole mieleinen tai joku vaan tökkii. Tämä kirja oli sellainen, meinasin jopa jättää kesken. Henkilöitä kirjassa on pilvin pimein mutta ei juuri ketään oikein kiinnostavaa, eikä mitään oikein tapahdu. Sitten onneksi hoksasin: sehän tässä kirjassa juuri onkin ideana!
Karsintavaihe on dystopiakuvaus, mutta poikkeaa lajityypistään erittäin paljon, ja erittäin oivaltavasti. Yleensä dystopia on pelkästään synkkää ja lähes poikkeuksetta tarinassa on joku juoni. Seikkailu, sankari tai antisankari, pahiksia ja hyviksiä ja niin päin pois. Mutta Karsintavaiheessa näin ei oikeastaan ole.
Kirjan kertoja kuvailee tapahtumia tavallisena ihmisenä. Hän käy töissä ja yrittää selviytyä omasta elämästään niin kuin tavallinen keskiluokkainen ihminen meidän maailmassamme - tekemällä oman osuutensa. Hänelle ei oikeastaan tapahdu mitään suurta tai merkittävää. Arki laahustaa, ystäviä tulee ja menee ja tapahtumat vyöryvät omassa harmaudessaan vääjäämättömästi, eikä niitä vastaan kapinoida tai taistella. Kertoja pyrkii kaikin keinoin välttämään tulemasta huomatuksi, hän haluaa vain elää omaa elämäänsä.
Taustalla kuitenkin tapahtuu, mutta siitä ei kerrota suoraan eikä se ole kirjassa pääosassa. Arki, tavallisuus, pienen ihmisen osa suurten tapahtumien vyöryessä yli, siitä on kyse. Ja Maarit Verronen kirjoittaa tarinan erittäin taitavasti.
Todella hieno kirja, vahva suositus ja neljä pilleriä perään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti