Voipas.
Kirjan aihe on rankka. Kyseessä on Pihlajamäen esikoisteos, ja se jotenkin näkyy; rankan aiheen käsittely on hieman ehkä hapuilevaa, tyylilaji soutaa ja kirjan alkuosa tuntuu olevan jonkun verran eri paria lopun kanssa.
Kirjan päähenkilö on kokenut sodan aikana kauheita, ja nyt kaikki kauheudet on käytävä uudestaan läpi sotaoikeudessa syyttäjän todistajana. Kerronta alkaa tyylilajilla josta itse en pidä lainkaan, jonkinlaisena tajunnanvirtana, sekavina lauseina joista pitää itse kursia kasaan missä mennään ja miksi. Mielestäni kyseinen tyylilaji onnistuu harvoin - ehkä se on oikeasti tosi vaikea, tai ehkä olen vain tylsä tyyppi enkä tajua sen hienoutta.
Myöhemmin kirja siirtyy kuvaamaan tapahtumia menneessä ja nykyhetkessä hieman konkreettisemmin, jolloin varsinainen tarina ja tapahtumat hahmottuvat selkeästi. Tarina on raastava, ja sen on helppo kuvitella olevan valitettavasti hyvinkin realistinen. Sota on paskaa ja ihmiset kykeneviä kuvottaviin hirveyksiin sodan varjolla.
Kirjan päähenkilö on sen sijaan mielestäni aikamoinen pässi. Ihmistä on loukattu erittäin ikävällä tavalla, ja hän päättää käpertyä itseensä eikä kerro asioista kenellekään, vaikkei ole niihin itse millään tavalla syyllinen. Piilottelemalla tapahtuneita, syylliset ovat päästä kuin koira veräjästä. Urpo. Kyllä siitä voi kertoa ja pitääkin.
Okei okei, tiedän, olen mies ja siis munapää ja väärässä kun esitän asian noin yksinkertaisena. Näin on. En ehkä oikeassa elämässä sanoisi oikeasti samanlaisia kauheuksia läpikäyneelle ihmiselle likimainkaan noin rumasti, mutta fiktiiviselle hahmolle mielestäni voin sen tehdä.
Kirjassa on paljon hyvää, paljon enemmän kuin huonoa, ja tarina itsessään on erittäin rankkaa luettavaa. Esikoisteokseksi todella kova suoritus. Silti tyylillinen kikkailu on mielestäni vähän kömpelöä ja syö jotenkin kirjan tehoa, ainakin itselläni. Suosittelen silti, jos vähän vakavammat aiheet yhtään kiinnostavat.
Kolme kyyneltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti