Mark Twain - Samuel Clemens - saneli viimeisinä vuosinaan omaelämänkertansa sihteerilleen, ja tässäpä se nyt on kirjan muodossa. Twain oli - on - minulle tärkeä kirjailija, luin nuorena mielestäni koko tuotannon. Tom Sawyer ei kolahtanut ihan täysin, mutta Huckleberry Finnin seikkailut toimivat erittäin hyvin (taisin lukea sen puolenkymmentä kertaa parin vuoden aikana) ja Matkakirjeitä Maasta on myös aina ollut minulle mieluisaa luettavaa.
Tästä kirjasta erehdyin lukemaan takakannen, jota en yleensä tee. Takakannessa mainostettiin Twainin ruotivan maailman menoa tiukkaan sävyyn, annettiin ymmärtää kyseessä olevan piikikästä, jopa katkeraa tilitystä. Mutta niin ei ole. Kirjassa kirjailija muistelee elämäänsä oikeastaan hyvinkin neutraalisti. Ei tylsästi tai kuivasti, mutta sangen neutraalisti, hyvin vapautuneesti. Mitään herkullisia paljastuksia ei ole luvassa, eikä omalla erinomaisuudella mässäillä, vaan tapahtumia kerrotaan väliin hieman humoristisesti ja toisinaan surulliseenkin sävyyn. Ne, joiden kanssa sukset ovat menneet ristiin, saavat kyllä oman osuutensa, mutta mitään syytöksiä tai mustamaalausta ei tapahdu.
Olin jopa yllättynyt sävyn neutraaliudesta. Twainille tyypillinen satiirinen ote puuttuu lähes kokonaan, se on vain silloin tällöin läsnä, ja silloinkin hyvin pieninä pilkahduksina.
Kirjan lukemisesta tekee hieman vaikean se, että siinä käydään paljon läpi Twainin elämän varrella kohtaamia ja tuntemia henkilöitä, joista suuri osa on ainakin minulle tuntemattomia. Näiden käsittely edellämainitulla neutraalilla tavalla on täältä käsin jopa hieman ongelmallista, koska huumoria ei irtoa edes halvan naurun vertaa. Paikoitellen sitä vain lukee henkilöistä joista ei tiedä mitään, melko yhdentekeviä seikkoja. Olisi ollut mukavaa, jos näistä hahmoista olisi ollut enemmän taustatietoja, vaikkapa vain suomennetun laitoksen alaviitteinä tai lisäyksinä.
Twainin omasta elämästä saa kuitenkin melko hyvän kuvan. Mikään bisnesnero herra ei selvästi ollut, aika loistavia hutilaukauksia ja suorastaan ääliömäisiä liikkeitä on tehty, ja niistä kerrotaan ihan suoraan. Kuitenkin, alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo, sopisi tähän elämänkaareen kai aika hyvin. Paitsi että, kirjassa on erittäin, erittäin surullinen sävel; yksi kirjailijan tyttäristä kuolee nuorena, sitten myöhemmin vaimo ja lopuksi toinen tytär. Nykyaikainen sairaanhoito tuntuu taas aika hyvältä ja lohdulliselta, sillä ainakin tytärten kuolemat ovat nykymittapuun mukaan aivan turhia. Näistä kertoessaan kirjoittajan tuska on käsinkosketeltavaa.
Kaikille Mark Twainin kirjoja lukeneille suositeltava teos kahlattavaksi läpi. Neljä höyrylaivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti