Alastair Reynolds: Pääteasema

No kappas. Juuri kun edellisessä kirjassa (Jäänpuskijat) totesin, että Reynoldsin kirjat ovat yleensä jollain tavalla osa sarjaa, niin taas tulikin kirja joka ei sitä ole. Pääteasema on itsenäinen teos ja jopa aika erikoinen Reynoldsin mittakaavalla, sillä tällä kertaa ei liikutakaan avaruudessa eikä oikeastaan kovin teknologisessa ympäristössä muutenkaan. Mukana on myös lähes taikuudelta tuntuva elementti, jota ei selitetä mitenkään - mielenkiintoista...

Pääteaseman maailmassa ihmiset ovat pakkautuneet yhteen "kaupunkiin" - tai oikeammin ehkä useaan kaupunkiin jotka sijaitsevat yhdessä ja samassa muodostelmassa, Spearpointissa. Spearpoint on jonkinlainen vuori, tai kenties pilvenpiirtäjä, jonka eri kerroksissa on omat asuinalueensa - kaupungit kenties. Nämä sijaitsevat eri "vyöhykkeillä", jotka kontrolloivat teknologiaa - tässä siis "taikuus", eri tasoilla toimii eri teknologiset kehitysasteet. Esimerkiksi tornin juurella ei toimi käytännössä mikään muu kuin aivan alkeellisin mekaniikka, kun taas keskivaiheilla voidaan käyttää jopa sähköä ja vasta aivan ylimmillä tasoilla voidaan käyttää kehittynyttä teknologiaa.

Näitä tasoja ei mitenkään selitetä kirjassa, ne vain ovat. Ja ovat myös osa juonta, sillä tasot - vyöhykkeet - eivät ole pysyviä vaan liikkuvat. Ja kun poikkeuksellisen suuri siirros saa vyöhykkeet kunnolla sekaisin, alkaa kirjan varsinainen tarina.

Tarinassa ei siis hifistellä teknologioilla eikä liikuta avaruudessa, vaan kirjan päähenkilöiden tekemisiä seurataan planeetan (ilmeisesti maa jossain kaukaisessa tulevaisuudessa) pinnalla. Nämä kohkaavat hyvin perinteisen seikkailukirjan tyyliin vaikeudesta ja vaaratilanteesta toiseen, kohtaavat erilaisia muita hahmoja ja olentoja joista suuri osa on vaarallisia mutta osa avuliaita.

En oikein tiedä miten tähän kirjaan pitäisi suhtautua. Itseäni nämä mystiset vyöhykkeet hieman ärsyttivät; yleensähän Reynoldsin kirjoissa on varsin uskottavaa teknologiaan, aikaan ja avaruuteen liittyvää meininkiä. Tällainen selittämättömyys flirttailee jossain määrin myös fantasiakirjallisuuden kanssa, mikä sinänsä on toki ok - itse en vain lainkaan pidä fantsusta, joten tämä jäi vähän vaivaamaan.

Muuten kirja on hyvää ja menevää tarinointia. Ei ehkä kaikkein oivaltavinta Reynoldsia, mutta henkilöhahmot ovat ehkä jopa hieman tavallista paremmin kehiteltyjä, eikä juuri kukaan niistä varsinaisesti ärsytä tai harmita. Kirjan loppu on melko erikoinen - haiskahtaa vähän siltä, että Reynolds olisi pedannut paikkaa jatko-osalle, muttei kuitenkaan ollut ihan varma tuleeko moista kirjoitettua.

Hyvää ja taattua Reynolds-laatua, pienellä varauksella fantasia-tyyppisestä elementistä. Kolme vyöhykettä.