Galápagos on tyylillisesti taattua Vonnegutia, pistemäisin täsmäiskuin auki kuorittu tarina joka aluksi tuntuu varsin sekavalta keitokselta, mutta joka loppua kohden muodostuu hienosti yhtenäiseksi kudelmaksi.
Tällä kertaa kerrotaankin ihmiskunnan loppuhetkistä. Kertojana on miljoonan vuoden päässä tulevaisuudessa hengaava aave, ja lähempänä nykyhetkeä tapahtuu kauheita. Vain pieni joukko ihmisiä pelastuu - täysin vahingossa - ihmiskunnan lopulliselta tuholta, Galápagossaarille. Näiden ihmisten tarinaa seurataan ja heidän tulevaisuudestaan uuden ihmiskunnan kanta-yksilöinä kerrotaan siis miljoonan vuoden päästä tulevaisuudesta, jossa ihmiset ovat jo evoluution, luonnonvalinnan muovaamina jotain aivan muuta kuin nyt.
Kirja on kai jonkinlainen ekologinen kannanotto... johonkin. Sen voisi myös mieltää ihmismielen tutkielmana - miten mahdollisesti käyttäytyisivät täysin eristyksiin jääneet ihmiset, joilla ei voi olla mitään tietoa omasta kohtalostaan? No, teos on toki fiktiivinen, mutta ihan hauskaa ajatusleikkiä.
Kirja ei kuitenkaan ole ihan Vonnegutin parhaimmistoa. Vaikka tietynlainen tuttu lempeys onkin koko ajan läsnä, on tarinassa ehkä tavallista enemmän traagisia elementtejä. Myös tarinan lopullinen pointti jäi itselleni jotenkin epäselväksi. Eipähän näillä aina mitään syvällisempää merkitystä tarvitse ollakaan, mutta jotenkin ehkä olisin kaivannut jotain... ratkaisua? En tiedä, jotenkin vain itselleni jäi vähän keskeneräinen tunne.
Ihan hyvä ja ehdottomasti varsin kiinnostava tekele. Kolme risteilyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti