Varjokapteeni on jatkumoa Reynoldsin aiemmalle kirjalle Kostaja. Varjokapteenin voi periaatteessa lukea omana teoksenaankin, mutta henkilöt ja tapahtumat jatkuvat melko suoraan Kostajasta, joten on suositeltavaa lukea molemmat kirjat ja mieluusti oikeassa järjestyksessä.
Kostaja oli jossain määrin poikkeava teos Reynoldsin "vakavan" scifin seassa; enemmän seikkailuhenkinen, jotenkin ikään kuin uudelle, nuoremmalle polvelle hieman tarkoituksellisesti suunnattu teos. Varjokapteenissa on samanlainen tunne, mutta ehkei ihan niin päällekäyvän selkeänä - siinä on sopivasti myös Reynoldsin tiukemman scifin piirteitä, ehkä jonkinlaisena myönnytyksenä tai jopa laskelmointina, ettei tarina menisi aivan hömpän puolelle.
Kirja on varsin mainio, helppoa luettavaa ja tapahtumia ja meininkiä riittää. Seikkailua, taistelua, sopivassa määrin uskottavaa avaruus-fysiikkaa ja ihmeellisiä keksintöjä, sekä hyvinkin syvällisesti kuvattuja henkilöhahmoja kaikkine ristiriitoineen ja ongelmineen. Silti... jotenkin kirjasta jää itselleni laskelmoiva tunne. En myöskään pidä hirveästi puolipakollisista toiminta- ja seikkailukohtauksista, ne ovat mielestäni tarpeettomia tämänkaltaisessa teoksessa - mutta se on tietenkin makuasia. Jollekin toiselle juuri nuo kohtaukset voivat hyvinkin olla kirjan parasta antia.
Tarinassa jatketaan Nessin sisarusten matkaa; Bosa Sennen on kukistettu, ja sisarukset ovat ottaneet tämän aluksen haltuunsa. Bosan henki kuitenkin kummittelee, hiipien sisarusten mieliin koko ajan syvemmälle. Sisarusten toimintaa leimaa epäilys näiden liukumisesta pikkuhiljaa pimeälle puolelle, ja ilmassa on väkisinkin kysymys, syntyykö näin uusi Bosa Sennen terrorisoimaan avaruuden ääriä?
Aivan siihen asti ei vielä päästä, vaikka kirjan loppuratkaisu onkin huimaava - yllätys pysyy aivan loppuun saakka hyvin kätkettynä, ja se onkin lopulta parasta Reynoldsia: tapahtumien mittakaavan räjähtäminen käsiin, syyt ja seuraukset, väistämättömyyden tunne.
Reynolds on edelleen suosikkejani, mutta jotenkin koen vaikeaksi suhtautua tähän uuteen sarjaan. Kyseessä lienee enemmän oma ongelmani; sama kuin vanhan suosikkibändin uusi musiikillinen suunta, ainahan se on surkeaa ja huonoa - paitsi uudelle yleisölle. Suosittelen siis tätä kirjaa varauksetta kaikille scifidiggareille, niin uusille kuin vanhoille Reynoldsin faneille sekä myös teille onnettomille rääpäleille, jotka ette Reynoldsin maailmaan ole vielä astuneet.
Neljä kviniä. Tiedät kyllä sitten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti