Roald Dahl osaa kirjoittaa, se käy kyllä taas selväksi. Tässä heilutaan taas "paremmalla puolella" kirjallisuuden kahtiajakoa, josta jaksan paasata: ns. itsessään hyvä kirjallisuus vs perushuttu. En tarkoita sanoa, että joku kirjallisuus on omana itsenään huonompaa kuin joku toinen, vaan sitä, että oikea kaunokirjallisuus on muutakin kuin tarina; siinä on kielellistä lentoa, sanojen kauneutta ja älyllisyyttä, jota ei perus dekkareissa yleensä ole.
Alahuuli on novellikokoelma. Oikeastaan kirja on tosi lyhyt, ja novellit aika pitkiä, joten niitä mahtuu kansien väliin vain neljä kappaletta. Teemana on melko suoraviivaisesti seksi, himot ja halut. Mistään pehmopornosta ei ole kyse, vaan "se" käsitellään hyvin hienovaraisesti, mutta silti selvästi. Enemmänkin tarinoissa on kyse haluista ja himoista, ja seksi on vain yhtenä pienenä kulmana joka yleensä johtaa johonkin - harvemmin tavoiteltuun tulokseen.
Tarinoissa on aina joku novelleille tyypillinen ovela käänne lopussa. Muutamassa tarinassa se toimii, parissa se on ehkä hieman ennalta arvattava eikä ehkä ihan niin huima kuin Dahlin parhaimmissa teoksissa, mutta silti yleisestä kaavasta melko lailla poikkeava. Parasta antia on se, miten näihin kommervenkkeihin päädytään: tarinat kuljettava pitkiä matkoja erilaisia maisemareittejä ja kiertoteitä pitkin, koko ajan rakentuen kohti huipentumaa jonka tietää jo alusta asti olevan tulossa - paljastamatta missään vaiheessa liikoja. Ja mikä parasta, muutamassa tarinassa jätetään lopputulos juuri sellaiseen herkulliseen vaiheeseen, jossa lukija ei voi olla aivan täysin varma, mitä tapahtuu. Melkein, muttei kuitenkaan ihan.
Ilmaan jää lupaus vielä jostain, kenties vielä paremmasta.
Loistavaa kirjallisuutta ja sopivan lyhyttä ja ytimekästä. Oma painokseni oli lisäksi kivan pienikokoinen, mahtui farkun takataskuun, siihen kohtaan missä teinit pitävät kännykkää - hehee!
Neljä novellia, siis. Kannattaa lukea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti