Eletään vuotta 1952, Helsingin olympiakisoja edeltävää aikaa. Mujunen, yksityisetsivä, saa toimeksiannon estää olympiastadionin räjäyttämisen, ja siitäkös se jännitys sitten alkaa.
No, jännitys ja jännitys. Dekkareiden ikiaikainen ongelma on tietenkin omaperäisyys, kuinka kirjoittaa genreen mitään uutta ja mielenkiinstoista. Siinä Bagge ei mielestäni onnistu hirveän hyvin, kirja on aika pahvinen ja epäkiinnostava. Stadin slangia ja karjalan murretta ripotellaan väleihin, mennyttä Helsinkiä kuvaillaan satunnaisesti mutta itse tarina on aika pöhelö - ja taas kerran pahikset saavat heitä jahtaavan hyviksen kiinni ties kuinka monta kertaa, mutta eivät mitenkään voi päästää tätä hengiltä, eivät vaikka ovat valmiita räjäyttämään tuhansia ihmisiä kuoliaaksi.
Mujunen on hahmona aika väsynyt, niin kirjassa kuin yleisestikin. Tällaisia vanhoja konkareita jotka ajattelevat älykkäästi ja saavat lopulta rosvot aina kiinni, on jo ihan tarpeeksi. Mujusen traumat ja historia ovat myös aika epäkiinnostavia, on vaikea saada jännitystä aikaiseksi kun keskeisen hahmon eloonjäänti tuntuu täysin yhdentekevältä.
Kirjassa on myös aika liuta sivuhenkilöitä, ehkä vähän tarpeettomankin paljon. Näiden sutkautellessa ja letkautellessa sangen yllätyksettömästi, itse tarina kulkee suoraan eteenpäin, johtolanka kerrallaan, kunnes lopulta päättyy aikamoisen harmaana.
Kieli on toimivaa, kerronta hyvin rytmitettyä, mutta jotenkin tästä vain ei pysty innostumaan. Vähän kuin einesmaksalaatikkoa vetelisi. Kaksi muilutusta, ei jatkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti