tiistai 25. elokuuta 2020

Alastair Reynolds: Ikirouta

Reynoldsin uran alkupäässä teokset olivat huimia tarinoiltaan ja aikamoisia pituudeltaan, melkoisia järkäleitä. Tällä kertaa kirja on varsin lyhyt, noin niin kuin Reynoldsin mittakaavalla. Kirja tuntuu jopa hieman hutaisten kirjoitetulta. Liekö kyse samasta efektistä kuin niin monta kertaa on tapahtunut; kirjailijan oma "tyyli" asettaa tiukat rajoitukset sille mitä ja miten voi kirjoittaa, ja kun tuo "suoni" tyrehtyy alkaa laatukin laskea.

Kirjassa leikitään aikamatkailun paradokseilla ihan kekseliääseen tapaan. Alkuun juuri mitään ei tapahdu eikä mikään etene, ja sitten loppu tapahtuukin hujauksessa, ihan kuin kirjoittaessa olisi tullut kiire.

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään. Pari päivää lukemisen jälkeen huomaan, etten muista siitä paljoakaan - ja se harmittaa, koska olen Reynoldsin alkupään tuotannosta tykännyt ihan hulluna.

Kolme stoppia aikamatkalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti