Mietin jo tätä lukiessani, mitä ihmettä osaisin kertoa tästä kirjasta. No en oikein tiedä vieläkään. Vonnegutin kerronta on tyylillisesti hyvin erilaista kuin monen muun kirjailijan. Tarina tuntuu hieman poukkoilevan ja koostuu pienistä yksityiskohdista, ikään kuin pienistä palasista joita kirjan edetessä kootaan kokonaiseksi kuvaksi. Palaset on kuitenkin valittu niin, että niiden väleihin jää asioita joita ei kerrota; ne kohdat lukijan pitää täyttää itse. Näin kirjasta syntyy todennäköisesti hieman erilainen kuva kaikille lukijoille - siltä minusta ainakin tuntuu.
Kirjassa kerrotaan minä-muotoisesti tarina nuoresta pojasta ja tämän kasvamisesta, sekä aikuisuudesta. Nuoruudessaan poika aiheuttaa tahtomattaan yhden - tai oikeastaan kahden - ihmisen kuoleman, ja saa siitä lisänimen Kalmasilmä. Tämä tapahtuma muuttaa perinpohjin pojan olemusta, ehkä. Tai voi olla, että se tuo vain esille sen, millainen poika oikeasti onkin.
Myöhemmin seurataan pojan aikuisuutta jota tuntuu leimaavaan päämäärättömyys ja toisten ihmisten miellyttämisen tarve. Maailma ja ihmiset ympärillä vaikuttavat varsin järjettömiltä; on sotaa, onnettomuuksia, juopottelua ja silkkaa hulluutta. Miten mieleltään järkkynyt lapsi voisikaan kasvaa normaaliksi tällaisessa ympäristössä.
Kirja on aika hyvä, ei mielestäni Vonnegutin parhaimpia (olen aika kova fani, olen lukenut kaikki Vonnegutin teokset, osan useaankin kertaan) mutta ehdottomasti ajatuksia herättävä. Tätä ei oikein voi sanoa kevyeksi luettavaksi, vaikka sävy sinänsä onkin jossain määrin humoristinen. Lukemiseen joutuu kuitenkin keskittymään jonkin verran.
Kolme maalausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti