Dorsai-trilogian ensimmäinen osa.
Tällä kertaa on kyseessä "hohhoijaa ei taas tätä" osaston kirja. Dicksonin Dorsai-trilogia kertoo ylivertaisista (haukotus) Dorsai-sotilaista (hoijakkaa) jotka lyövät ylivertaisuudellaan ällikällä vanhan ihmiskunnan kotiplaneetan Maan (no niin tietenkin) ja myöhempien siirtokuntien (yllätys) väkeä. Dorsait ovat kerta kaikkiaan paljon ovelampia (toki) ja muutenkin parempia (tietty) kuin kukaan muu, että onnistuvat joka käänteessä jallittamaan ja voittamaan... no, kaikki.
Kirja on suoraan sanoen todella, todella tylsä. Sinänsä ihan ansiokkaasti kirjoitettu eikä mitenkään erityisen ärsyttävä, paitsi että... jos nyt lähdetään vaikka siitä että päähenkilö on totaalisen täydellinen pökkelö, ja että päähenkilön ylivertaisuus oikeastaan perustuu vain siihen tosiasiaan, että kaikki muut ovat ihan täysiä taukkeja, niin johan on markkinat. Jatkuvaa monologia, kerrotaan miksi ja miten onnistuttiin jallittamaan, ja aina toinen osapuoli vain kuuntelee kiltisti... Voisiko joku pahis joskus ihan vaan ampua sen omahyväisyydessä paistattelevan pompöösitaiteilijan?
En jaksa näitä enää, paitsi että yksi tätä sarjaa vielä hyllyssä. Onneksi edes luin nämä aivan väärässä järjestyksessä, ensin kolmannen, nyt ensimmäisen ja viimeiseksi keskimmäisen osan. Siitäs sait! Kuka nyt on ylivertainen, häh, kuka?
Kaksi über-pitkää monologia ja nekin vain siksi että kirjassa on alku ja loppu. Kaikki siinä välissä on suurinpiirtein tarpeetonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti