Liian monen jännityskirjan / dekkarin kohdalla joutuu sanomaan "ihan kiva", ja niin tälläkin kertaa. Kaavoja on ilmeisen vaikea murtaa.
Rikospoliisi Terhi Nuora tutkii murhia Itä-Helsingissä. Ensimmäinen uhri löytyy pää muovipussissa, ja vaikka tilanne ensin näyttääkin vahingolta, jokin ei täsmää. Pian uhreja ilmestyy lisää, ja kaikki kietoutuu "jännästi" menneisyyteen.
Lähde kirjoittaa sujuvasti ja tämä kirja on helppoa viihdettä, sujuvaa poliisijännitystä. Mutta... se "jokin" puuttuu taas. Tuntuu kuin näitä kirjoja suollettaisiin jostain tehtaasta, kaikki ovat niin samanlaisia. Ja ne iänikuiset päähenkilöiden traumat, hohhoijaa. Miksi kirjailijat kuvittelevat, että päähenkilöille täytyy keksiä jonninjoutavia ja tylsiä, muovisia menneisyyden traumoja? Voisiko joskus olla joku kirja jossa päähenkilölla olisikin ihan ok elämä, ilman näitä kökköjä taustoja?
Parhaina hetkinä Yksi Neljästä tuo etäisesti mieleen Harjunpää-kirjat, mutta se johtuu ehkä enemmänkin tarinoiden sijoittumisesta itäiseen Helsinkiin. Terhi Nuora ei ole kovin kiinnostava henkilöhahmo, eivätkä rikolliset lainkaan uskottavia saati kiinnostavia hekään.
Tasaista suoritusta, jos tämän ottaa riittävän kevyesti niin miksipä ei. Kolme muovipussia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti