perjantai 8. kesäkuuta 2018

Carl Hiaasen: Onnenkoukkuja

Luin joskus kauan sitten enemmänkin Hiaasenin kirjoja. Muistan aluksi pitäneeni niistä, mutta toistoa toistoa toistoa oli jotenkin liikaa, ja kirjat alkoivat tuntua puuduttavilta. Sama vika on myös tässä kirjassa, Onnenkoukkuja.

Kirjan tarina on ihan hauska. On lottovoittaja joka on hyvis, ja samalla kierroksella toinen lottovoittaja joka on... no ei ainakaan hyvis. Vähän pahis, mutta pääosin kuitenkin ehkä tyhmis. Ja tyhmis haluaa myös hyviksen lottovoiton koska oma ei riitä. Ja niin alkaa ajojahti joka saa avian poskettomat mittasuhteet. Kovaa mennään ja tyhmiä ollaan; hyvät kärjistetyn hyviä ja pahat - tai siis tyhmät - myös avian huikean kärjistettyjä.

Hahmot ovat niin amerikkalaisen muovisia kuin vain olla voivat. Kirja on aika pitkä, joten siihen on saatu tungettua melkein kaikki kulahtaneet kliseet mitä maa päällään kantaa, ja pari uuttakin on jo keksitty. Tai miten olisi lottovoittaja joka on puhtoisistakin puhtoisin, hyvä, kaunis, älykäs, sporttinen ja toimelias nainen joka ensin ei voi sietää avukseen rientävää hieman renttua mutta kaikinpuolin oikeamielistä, urheaa ja älykästä miestä. Onneksi lopulta kuitenkin rakkaus roihahtaa, seksiä piisaa ja hyvyys siirappisoituu asteikolla äitelän ja imelän ohi niin että heilahtaa. Jos joku yllättyy tämän kirjan juonikuvioista yhtään kertaa, niin onneksi olkoon, lienet juuri lukenut ensimmäisen kirjasi.

Kirja on myös liian pitkä. Varsinaisen seikkailun ja päähenkilöiden oheen on viritetty toinen toistaan sekopäisempiä sivuhenkilöitä ja näiden yhdentekeviä kohtaloita, jotka vain kasvattavat sivumäärää. Ehkä kirjailija on käyttänyt ulkoistettua kirjoittajaa, joka on laskuttanut sivumäärän mukaan? Siltä ainakin välillä tuntuu.

Kuitenkin melko kepeää meininkiä; lue jos jaksat, uneen tällä pääsee ainakin. Kaksi kilpikonnaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti