Tämä kirja on jonkin ihmeellisen päättelyketjun lopputuloksena luokiteltu scifiksi, mutta en kyllä oikein osaa olla samaa mieltä. Toisaalta, en myöskään osaa keksiä mitään muutakaan luokittelua, sen verran kummallisesta kirjasta on kyse.
Kolmas Konstaapeli on melkeinpä jännityskirja, noin niin kuin aluksi. Tapahtuu ryöstömurha, ja tekijöiden välille syntyy epäluottamus saaliista. Perusjuttua siis. No tavallaan, mutta mutta... Pian käy ilmi, että murhattu mies ei ehkä olekaan kuollut. Sitten päädytään poliisien kynsiin. Poliisien, joilla on oma atomiteoria, pohjaton fiksaatio polkupyörävarkauksiin ja joista yksi askartelee toinen toistaan pienempiä sisäkkäisiä arkkuja, joista viimeiset ovat niin pieniä että niitä on mahdoton nähdä edes suurennuslasilla. Mystinen kolmas konstaapeli kummittelee myös taustalla.
Kaiken tämän ohella viljellään (toivottavasti kuvitteellisesen) markiisi De Selbyn omintakeista filosofiaa pitkinä pohdintoina ja alaviitteinä, joissa ei kyllä ole päätä eikä häntää. Markiisi muunmuassa on vahvasti sitä mieltä, että vesi on liian väkevää ja sitä pitää pyrkiä laimentamaan. Ja että katsomalla vastakkain asetettuihin peileihin, näkee menneisyyteen niin kauas kuin vain jaksaa katsoa.
Kirja on paikoitellen ihan hauskaa sekoilua, mutta ehkä liian pimahtanutta minun mieleeni. En voi olla ajattelematta kirjailijaraukkaa, jolla on ilmiselvästi ongelmia mielenterveytensä kanssa. Tai vakava huumeongelma. Kenties molempia. Mutta jos tykkäät sekoilusta ja erikoisista jutuista niiden itsensä vuoksi, tässäpä oiva pläjäys.
Kolme konstaapelia, ihan vain koska se sopii monella tavalla moneen asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti