Kyseessä on kaksi kirjaa, tai oikeammin yksi on kirja ja toinen kokoelma novelleja. Anatole France on kirjoittanut nämä joskus 1800-luvun loppuvuosina, tarinat on alunperin julkaistu 1893 - ja tämän painoksen on suomentanut Eino Leino.
Kovat on piipussa siis, noin kirjallisia arvoja ajatellen. Ensimmäinen tarina on jonkinlainen veijarikertomus, jossa Kuningatar Hanhenjalan ravintolan paistinkääntäjä, nuori mies, lähtee seikkailemaan mestarinsa ja muutaman muun enemmän tai vähemmän kyseenalaisen henkilön kanssa. Tarinassa on aika paljon samanlaisia aineksia kuin Steinbeck kirjoissaan viljelee; on rakkauden kaipuuta, toveruutta, rahattomuutta, rötöstelyä ja tietenkin ylenmäärin viiniä.
Paistinkääntäjä rakastuu onnettomasti neitokaiseen, joka on kuitenkin varsin kevytkenkäinen ja liehittelee muita miehiä saadakseen näiltä arvokkaita esineitä ja vaatteita. Juodaan paljon viiniä, käyttäydytään typerästi ja joudutaan porukalla pakosalle. Pakomatkalla kohelletaan enemmän ja vähemmän holtittomasti, eikä homma lopu mitenkään mieltäylentävästi.
Kiinnostavaa oli silti havaita, miten yli sata vuotta sitten kirjoitettu tarina kuitenkin toimii täysin luontevasti. Toki uskonnollis-filosofista pohdiskelua on todellakin enemmän kuin riittämiin nykymittapuulla, mutta muuten tarina oli varsin toimiva.
Kirjan toinen puolisko, Paistinkääntäjän Pakinat, sen sijaan oli jo vähän sekavampi tuttavuus. Pakinat ovat oikeastaan novelleja, joiden kertojana on kirjan alkupuolelta tuttu nuori paistinkääntäjä. Osa tarinoista on ihan tavallisia novelleja, joissa on joku koukku tai opetus lopussa, osa taas enemmänkin filosofisluonteista, melko uuvuttavaa pohdintaa. Osa on mielestäni aika tarpeetonta juttua, kenties liitetty kirjaan jotta saadaan sivumäärää kasvatettua.
Hyvä että tuli luettua tämäkin, kaipa jotain yleissivistystä tuli taas hankittua. Kolme paistia vartaassa - lue jos olet muutenkin moniruokainen kirjallisuuden suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti