Donald E. Westlake: Käytös Hyvä Kymmenen

 Nyt on taas kerran loistavaa luettavaa käsillä! Tiedän hehkuttavani Westlaken kirjoja aika väsymyksiin asti, mutta kun... ne on perhanan hyviä kirjoja! Kaveri osaa kirjoittaa sujuvasti, on hauska kuin mikä, tarinat on kekseliäitä ja henkilöhahmot oikeasti persoonallisia.

Lue tämä kirja äläkä meikäläisen höpötyksiä.

No okei, jotain taustaa. Dortmunder on täällä taas! Jee! Tällä kertaa Dortmunderin taival alkaa ikävästi, kun hän putoaa murtokeikan yhteydessä luostariin. Tässä nimenomaisessa luostarissa nunnat ovat vannoneet hiljaisuusvalan, joten yhteentörmäyksen selvittäminen on lievästi sanoen hankalaa. Lopulta kuitenkin ymmärrys löytyy, ja yllättäen nunnilla onkin Dortmunderille ehdotus!

Varsinaisen operaation käynnistyttyä Dortmunder tutun kaveriporukkansa kanssa saa peräänsä yksityisarmeijan, yrittäessään pelastaa nuoren neidon pulasta. Tarina on todella vauhdikas, kekseliäs - ja pähkähullu. Mutta hauska!

Tätä kirjaa ei voi lukea tulematta hyvälle tuulelle. Täydet viisi nunnan kaapua!

Kurt Vonnegut: Mestarien Aamiainen

 Mestarien Aamiainen on parasta Vonnegutia, jonkinlainen kirjailijan irrottelu, antaa-mennä-vaan teos. Kirjassa kertojana toimii kirjoittaja itse, joka syntymäpäivälahjakseen itselleen on päättänyt kirjoittaa teoksen, jossa päästää hyvin palvelleet henkilöhahmonsa vapaaksi. Tässä kirjassa kohtaavatkin muutamat Vonnegutin aiemmin käyttämistä henkilöhahmoista sadunomaisessa, täysin pähkähullussa mutta silti jotenkin ihmeellisesti kasassa pysyvässä tarinassa.

Mukana on tietenkin Kilgore Trout, Vonnegutin jonkinlainen alter ego johon on törmätty jo useasti aiemminkin. Trout saa ensimmäistä kertaa elämässään ihailijapostia, ja lähtee kohti Midland Cityä ja siellä pidettävää taidefestivaalia. Tarina saa lisäkierroksia, kun kirjailija itse osallistuu taidefestivaaleilla tapahtumiin peilipintaisten aurinkolasien kätkemänä, 50-vuotispäivänsä kynnyksellä.

Koko homma on yhtä sekamelskaa. En voi olla ihastelematta Vonnegutin taitoa pitää tarina kuitenkin aina jollain tavalla kasassa, vaikka kerronta onkin sirpaleista, yksittäisistä havainnoista koostuvaa lähes tajunnanvirtaa. Tämä kirja on erittäin hauska, paikoin myös surullinen, varsin lempeä ja koko ajan yllättävä. Kirja on myös Vonnegutin itsensä kuvittama. 

Täydet viisi töpöhäntäistä koiraa!

Kurt Vonnegut: Siniparta

Siniparta kertoo näennäisesti taiteilijasta nimeltä Rabo Karabekian, joka osaa piirtää ja maalata paremmin kuin kukaan muu. Hän päätyy ensin kuvittajaksi ja lopulta yhdeksi uuden taidesuuntauksen perustajista. Tuo taidesuuntaus on Abstrakti Expressionismi, jonka teokset eivät esitä yhtään mitään muuta kuin itseään.

Vaikka kirjassa on välillä komediaa ja se on kirjoitettu todella hersyvästi, on tarinalla kuitenkin vakavampi alavire. Itse tulkitsen sen olevan pohdiskelma vanhenemisesta ja sen myötä elämän merkityksettömyydestä. Mitä mieltä on tavoitella menestystä ja mammonaa, kun kuitenkin vanhenee eikä kykene enää nauttimaan saavutuksistaan? Kirja kertoo myös rikkinäisistä ihmisistä, kuinka kaikki kaipaavat jotain vaikkeivät aina tiedäkään, mitä.

Loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaava ja ainakin itselleni ajatuksia herättävä teos. Neljä tahraa kankaalla.

Marko Annala: Kuutio

Kelpo kirjallisuutta Annalalta. Marko Annala osaa kyllä kirjoittaa, teksti on aika sujuvaa ja miehen näkökulma melko uskottavaa, eikä ihan karmeisiin kliseisiin sorruta. Aika harvinaisen vakaa tyyli ja kerronta miehen tunteiden näkökulmasta, en ainakaan itse muista lukeneeni ihan vastaavaa tilitystä - silti Annala ei sorru nyyhkyilemään eikä esittämään miestä marttyyrinä. Kunhan kertoo.

Kirjan tarina on aika vakava, vaikean lapsen kanssa kipuileva ja eroon päätyvä pariskunta ei tosiaankaan ole mikään ihan hupailun aihe. Matkalla tapahtuu jokunen käänne tai tarinallinen huippukohta, mutta muuten kertomus on sangen arkista. Hetkittäin jopa koskettavaa.

Kertookohan tämä kirja lopulta mitään uutta miehen tunnemaailmasta? No ei varmaan, mutta ihan kiitettävän tarkkaa ja lempeää analyysiä se kylläkin tarjoilee. Loppu vaikuttaa aika hätäiseltä, olisikohan ideat loppuneet ja aikataulut puskeneet hiukka liikaa päälle... 

Kolme huonoa päätöstä.

Alastair Reynolds: Ilmestysten Avaruus

 Ilmestysten Avaruus on Reynoldsin Ilmestysten Avaruus -kirjasarjan avausteos - ja onkin aika huima opus! Kirja on vaikuttavan pitkä, 700 sivua ja pokkarinakin tiiliskivimäinen järkäle, mutta tarina kantaa kuitenkin. Moni muu olisi jakanut teoksen useammaksi kirjaksi, mutta Reynolds osaa kuljettaa tarinaa ja edistää sitä erinomaisen sujuvasti ja taitavasti.

Arkeologi Dan Sylveste tutkii muinaisen lajin, Amarantiinien jäänteitä. Amarantiinien sivilisaatio on tuhoutunut liki miljoona vuotta sitten, ja sen tuhoutuminen on täydellinen arvoitus.Toisaalla triumviraatti matkustaa valoarkilla jonka kapteeni on sulautumisruton runtelema, etsien parannuskeinoa. Kun näiden tiet risteävät vielä Sylvesten simulaation, Calvinin kanssa, on soppa aika monimutkainen - mutta jotenkin merkillisellä tavalla uskottava.

Kun totuus alkaa pikkuhiljaa paljastua huomataan, että koko ihmislaji on vaarassa. Amarantiinit pois pyyhkäissyt voima on edelleen olemassa ja elossa - mitä se sitten tarkoittaakaan.

Huima teos. Jos olet millään tavalla Scifiin päin kallellaan, ei tätä kirjaa voi ohittaa. Sarjan seuraavat osat ovat myös samanlaisia järkäleitä mutta toinen toistaan loistavampia teoksia, joten Reynoldsille satanut suitsutus ei todellakaan ole tuulesta tempaistua.

Viisi avaruusalusta!

Donald E. Westlake: Kaksi Liikaa

Vakiohahmojensa Dortmunderin ja Parkerin lisäksi Westlake kirjoitti myös "one-off" kertomuksia, joista Kaksi Liikaa on yksi. Kirja on todella hulvaton veijaritarina pikkunilkistä, joka ei oikeastaan ole edes rikollinen vaan enemmänkin naisiin menevä elämästä nautiskelija, Art Dodge. Art elää koyhää yrittäjän elämää vähät välittäen veloistaan tai velvoitteistaan. Sitten eräänä päivänä Art kohtaa sattumalta ihastuttavat kaksoset ja päätyy suhteeseen näiden molempien kanssa tekaisemalla itselleen kuvitteellisen kaksoisveljen.

Ihan klassinen pyöritys. Huijausta ja läheltä-piti tilanteita taukoamattomana ryöpytyksenä, täpäriä pelastumisia hengästymiseen saakka ja... varsin ovela loppu!

Nautittavaa luettavaa, poskettoman hauska ja jotenkin vielä aika sympaattinen tarina. Ehdoton lukusuositus! Viisi valkoista ja vähemmän vaaleaa valetta!

Isaac Asimov: Säätiö ja Imperiumi

 Jahas, Säätiötä taas. Tällä kertaa kuoleva Imperiumi yrittää viimeisillä voimillaan kukistaa Säätiön, ja pakkaa hämmentää salaperäinen Muuli; hahmo, jolla on yliluonnolliselta vaikuttavia kykyjä.

Tarina on tuttua Säätiötä. Ihmiset näyttelevät sivuosaa loogisten päättelyketjujen loppumattomalta tuntuvassa sarjassa jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla kuivempaa kuin saharan pöly - mutta joka jotenkin kuitenkin onnistuu koukuttamaan lukijan mukaansa. Säätiö tietenkin voittaa, sen tietää jokainen jo ennen kirjan aloittamista, mutta miten - se onkin tarinan sisältö.

Kohtuullisen sujuvaa lukemista mutta jos et muuten ole Säätiö-sarjaan tutustunut, ei tästä varmaan mitään irti saa. Kolme sivuhahmoa.

Donald E. Westlake: Sydämen Asialla

 Westlaken hahmogallerian kenties vähiten tunnettu henkilö, Abraham Levine on täällä. Tällä kertaa novellien muodossa. Kirjassa on kuusi varsinaista tarinaa sekä Westlaken oma, varsin kiinnostava alustus tarinoille. Osa tarinoista on hyvin vanhoja tai ainakin pohjautuu Westlaken uran alkuaikoihin, osa taas tuoreempaa. Laatu on kuitenkin pysynyt varsin hyvänä koko skaalan.

Abraham Levine on sydänkohtausta pelkäävä, ylipainoinen vanhempi rikosetsivä, joka saa ratkaistavakseen koko joukon erilaisia tapauksia. Oman kuolemanpelkonsa kautta Levine on kehittänyt suoranaisen vihan niitä kohtaan, jotka suhtautuvat omaan - tai toisten - elämäänsä välinpitämättömästi, ja niinpä hän ratkaiseekin rikoksia varsin omaperäiseen tapaan.

Tarinat ovat erittäin hienoja, niitä suorastaan ahmii. Päähenkilöä ei mitenkään tuoda tyrkylle tai tämän elämää taustoiteta liikaa, ja silti tähän on helppo kiintyä. Kirjan loppu on varsin tunteellinen. Jotkut tarinoista alkavat tavanomaisen tuntuisina poliisikertomuksina mutta muuttuvat matkan varrella henkilökohtaisemman tuntuisiksi. Kerronta on todella sujuvaa, tekstiä on ilo lukea. Pieni, mustahko huumori värittää juuri sopivasti synkkiä ja dramaattisia tilanteita, mutta mikään huumoripläjäys ei totisesti ole kyseessä.

Nautinnollista luettavaa, suositus kaikille dekkareiden, poliisitarinoiden ja/tai Westlaken ystäville. Viisi ratkaistua tapausta!

Richard Stark / Donald E. Westlake: Liian Monta Kukkoa

 Richard Stark on Donald E. Westlaken käyttämä taiteilijanimi. Miksi hän julkaisi osan kirjoistaan eri nimellä? Kenties pitääkseen oman nimensä uskottavana Dortmunder-hassuttelujen kirjoittajana; nämä Parker-kirjat nimittäin ovat aika kaukana huumorista, varsin kovaa toimintaa.

Sinänsä tämän päivän mittareilla katsottuna mitään syytä nimeään "piilotella" ei kyllä olisi, koska Parker kirjat ovat varsin kovatasoisia. Parker on varas, ja erittäin, erittäin kova jätkä. Parkerille ei kannata ryppyillä, siinä käy yleensä - aina - huonosti.

Tällä kertaa Parker päättää ryöstää kasinolaivan. Laiva on tottakai tarkasti vartioitu, mutta keinot kuitenkin löytyvät. Tyypilliseen tapaan joku pönttö yrittää huijata Parkeria, ja sehän ei käy. Seuraa ajojahtia ja kostoa, varsin suoraviivaista ja väkivaltaista sellaista.

Parker ei kuitenkaan ole mikään yli-ihminen. Vaaran tuntu on läsnä. Westlake - Stark - kirjoittaa väkevästi, hahmot ovat melko uskottavia ja toiminta tiukkaa. Jännityksen tuntuakin riittää. Monet hahmoista ovat reppanoita jotka sotkeentuvat "isojen poikien" peleihin ja jäävät tietenkin aina jalkoihin. Jos on lukenut Parker-kirjoja aiemmin tietää heti aluksi, että Parker selviää lopulta voittajana. Matka loppuun on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Neljä luodinreikää.

Isaac Asimov: Avaruuden Merivirrat

 Avaruuden Merivirrat on taattua Asimovia: toteavaa, "kylmää" scifiä jossa ei ihmisten tunteilla ja kokemuksilla juurikaan ole sijaa. Kirja pysyy melko tiukasti tarinassa, asiassa, ja ihmiset ovat siinä vain näyttelijöinä mukana.

Toisaalta tämä kirja nyt ei ole mikään ihan hirmuinen kirjallisuuden riemuvoitto. Tarina on oikeastaan liki dekkarimainen. Siinä hypitään loogisesta päättelystä toiseen, niin kuin Asimovin teoksissa usein tehdään. Logiikan ja päättelyn selostaminen on välillä varsin puuduttavaa, tuntuen välillä jo aikamoiselta elvistelyltä. Ehkä Hercule Poirotin kaltaisten hahmojen kanssa se on hieman siedettävämpää kun hahmot ovat jotenkin lämpimämpiä, elävämmän tuntuisia - nyt homma on melkein kuin tietokoneen ohjelmakoodin selaamista. Loogista, kyllä, muttei ihan varsinaisen hirmuisen kiinnostavaa.

Ihan hyvä kirja kuitenkin on. Kerronta on sujuvaa eikä mitään ylettömän ärsyttäviä juonenkäänteitä pudotella turhaan sekaan. Suoraviivaisuudestaan johtuen kirja on myös varsin helppo lukea, ei tarvitse juurikaan aivojaan rassata kun kaikki asiat esitetään hyvässä järjestyksessä, peräkkäin, ja kaikki vieläpä selostetaan erinomaisen seikkaperäisesti. Kerrankin kirjailija on tehnyt työn meidän lukijoiden puolesta :-)

Kolme avaruuslaivaa.