Ray Bradbury: Paha Saapuu Portin Taa

Sirkus saapuu kaupunkiin, ja kahden 13-vuotiaan pojan mielikuvitus sekoittuu todellisuuteen hyvin sekavasti. Paha Saapuu Portin Taa on kirjoitettu lähes runomaisesti, hyvin kuvaillen ja maalaillen paikoin pelkästään erilaisin kielikuvin ja kukkasin - ja sellaisenaan melko raskasta luettavaa.

Tarina on... vissiinkin olemassa, mutta varsin sekava ja vaikea hahmottaa. Jotenkin kirjan päähahmoina olevien poikien mielikuvitus laukkaa ja saa kaiken näyttämään jännältä ja pelottavalta, ja samaan aikaan tuntuu kuin kerronnassa olisi kyse kirjailijan omasta nostalgisesta kaipuusta johonkin mystiseen täydelliseen lapsuuden kesään.

En oikein saanut tolkkua tästä teoksesta, vaikka se Bradburyn arvostetuimpiin kirjoihin yleensä luetaankin. Ehkä luin tätä jotenkin väärässä mielentilassa tai väärin odotuksin - tai ehkä aika on vain ajanut tämän kirjan yli, peruuttanut vielä takaisin ja ajanut uudestaan liiskaten kirjalliset arvot niin latteiksi, ettei niistä ota enää selkoa.

Omalta osaltani ei jatkoon, mutta jos tykkäät lukea klassikkoja ja "vaikeita" teoksia niin mikäpäs siinä. Kaksi sirkuspelleä.

Isaac Asimov: Alaston Aurinko

Alaston Aurinko on Asimovin teoksista omalla listallani varsin korkealla. Kirja on hieno sekoitus scifiä ja dekkaria, ja jopa niin päin että scifi on oikeastaan varsin pienessä osassa - ainoastaan iänikuiset robotit (ja kyllä, niiden "pääsäännöt" joita jankataan aina vaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan) esiintyvät perinteisemmän scifin puolelta.

Mutta tällä kertaa kirjan lukemisessa on erilainen twisti kuin vuosikymmeniä sitten! Kirjan maailmassa (no ainakin yhdellä planeetalla) ihmiset ovat täysin fyysisesti eristäytyneet toisistaan ja vain "katselevat" toisiaan teknologian kautta, sen sijaan että olisivat varsinaisesti yhteydessä. Kuulostaako tutulta? Facetime-puheluita, chattia ja nyt vielä tämän koronaviruksen aikana työntekokin etäyhteyksin, juuri niin. Kirjassa revitellään tulevaisuusvisiolla joka varmaankin kirjoittamisen aikoihin (1957 !) oli aivan poskettoman "scifiä" ja huuhaata, mutta joka nyt, tänä päivänä, onkin yllättävän realistisen tuntuinen ajatus.

Jännää!

Scifissä on ainakin itselleni ollut hauskaa seurata, miten vanhoissa kirjoissa käsitellyt tulevaisuudet ovat muuttuneet osaksi arkea ihan oikeassa maailmassa. Star Trekin kaltaiset sarjat joissa jokaisella oli mukanaan "kommunikaattori", jolla saattoi olla puheyhteydessä vaikka kuinka kauas? Pffff, iisi homma kännykällä. "Näköpuhelin"? No kaikillahan sellainen on taskussa. Matriisi (Gibson)? Nettihän se. Hauskoja nämä - ja kertovat toki karua kieltään omasta vanhenemisestani, mutta mikäpäs siinä.

Alaston Aurinko ei juurikaan ihmettele teknologiaa teknologian vuoksi, vaan pohtii nimeomaan ihmisten käyttäytymistä. Se onkin kenties jonkinlainen sosiologinen dekkari. Salapoliisi tutkii murhaa itselleen vieraalla planeetalla, jonka ihmiset käyttäytyvät kovin eri tavalla kuin tämän kotiplaneetalla. Fyysinen läsnäolo koetaan ahdistavana ja pelottavana jopa niin voimakkaasti, että tästä käyttäytymismallista tulee oleellinen osa murhan ratkaisua.

Kirja on varsin hyvin kirjoitettu ja kestänyt aikaa aivan älyttömän hyvin - sen kirjoittamisesta on kuitenkin jo yli 60 vuotta! Suosittelen tätä varauksetta kaikille scifin ystäville ja jopa sellaisille, jotka eivät scifiä yleensä lue - hieno, hieno porttihuumekirja!

Viisi aurinkoa.

William Gibson: Virtuaalivalo

Gibsonin Silta-sarjan ensimmäinen teos, Virtuaalivalo, ei ole mielestäni mösjöön parasta antia. Kirja kertoo taas kerran "rääpäleistä"; oman elämänsä antisankareista, joille sattuu ja tapahtuu monenlaista hankaluutta. Tällä kertaa pääosassa ovat polkupyörälähetti, joka tilaisuuden sattuessa kohdalle onnistuu varastamaan todella väärät virtuaalilasit sekä hänen peräänsä lähetetty entinen turvallisuusyhtiön autokuski, jolla on taipumusta mokailla keikkansa oikein urakalla.

Sillallakin käydään, pahikset jahtaavat, koko ajan on pimeää ja sataa ja kaikki on ruosteessa, likaista ja muuten vaan synkkää. Gibson kirjoittaa kyllä ihan hienosti, juttu luistaa ja homma kulkee, mutta joku tässä tökkii. Henkilöhahmot ovat ehkä tavanomaista pahvisempia ja juoni jotenkin loppuunkalutun tuntuinen - jäljelle jää oikeastaan pelkkää takaa-ajoa ja kohkaamista, mistä on melko vaikea kiinnostua sen kummemmin.

Olen itse kova Gibsonin fani ja pidän Cyber-punkista, mutta nyt on kuulkaas vaan niin että kun ei kulje niin ei kulje. Jos yhtään Gibsonia tai aihepiiriä fanitat niin täytyyhän tämä lukea, eikä toki mitenkään varsinaisen huonosta kirjasta ole kyse, mutta ehkä odotukset on syytä pitää melko maltillisena.

Kolme ruostunutta hökkeliä sateessa.

Isaac Asimov: Kohti Säätiötä

Säätiö-kirjasarjan ties kuinka mone osa kertoo ajasta ennen Säätiötä; kun Hari Seldon vasta hahmottelee Psykohistoriaansa. Kirja on varsin kronologinen, toteava kuvaus Psykohistorian synnystä ennen varsinaista Säätiö-tarinaa, ja kertoo paljon taustoja, avaa monta yksityiskohtaa ja kuvailee niiden syntymistä. Myös joitain sellaisia henkilöhahmoja esitellään, jotka myöhemmissä kirjoissa ovat lähinnä historiallisia viitteitä.

Ihan hyvä kirja, mutta ei mitenkään erityinen. Kerronnan mekaanisuus jotenkin vaivaa; toki tunteellisiakin kohtauksia on yritetty leipoa mukaan, mutta ne ovat aika ohuita. Varsinainen draama ei mitä ilmeisimmin ole Asimovin vahvuuksia. Sen sijaan tarinan aukottomuus on varsin vaikuttavaa, se, miten monet myöhemmin eri kirjoissa sivutut henkilöt ja tapahtuman nyt avataan uskottavasti. Toimii kyllä.

Suositeltavaa lukemistoa varsinkin Asimovin ja Säätiön ystäville; yksittäisenä kirjana ei mielestäni toimi, joten tutustu Säätiöön ensin. Kolme matemaattista kaavaa.

Kurt Vonnegut: Kalmasilmä

Mietin jo tätä lukiessani, mitä ihmettä osaisin kertoa tästä kirjasta. No en oikein tiedä vieläkään. Vonnegutin kerronta on tyylillisesti hyvin erilaista kuin monen muun kirjailijan. Tarina tuntuu hieman poukkoilevan ja koostuu pienistä yksityiskohdista, ikään kuin pienistä palasista joita kirjan edetessä kootaan kokonaiseksi kuvaksi. Palaset on kuitenkin valittu niin, että niiden väleihin jää asioita joita ei kerrota; ne kohdat lukijan pitää täyttää itse. Näin kirjasta syntyy todennäköisesti hieman erilainen kuva kaikille lukijoille - siltä minusta ainakin tuntuu.

Kirjassa kerrotaan minä-muotoisesti tarina nuoresta pojasta ja tämän kasvamisesta, sekä aikuisuudesta. Nuoruudessaan poika aiheuttaa tahtomattaan yhden - tai oikeastaan kahden - ihmisen kuoleman, ja saa siitä lisänimen Kalmasilmä. Tämä tapahtuma muuttaa perinpohjin pojan olemusta, ehkä. Tai voi olla, että se tuo vain esille sen, millainen poika oikeasti onkin.

Myöhemmin seurataan pojan aikuisuutta jota tuntuu leimaavaan päämäärättömyys ja toisten ihmisten miellyttämisen tarve. Maailma ja ihmiset ympärillä vaikuttavat varsin järjettömiltä; on sotaa, onnettomuuksia, juopottelua ja silkkaa hulluutta. Miten mieleltään järkkynyt lapsi voisikaan kasvaa normaaliksi tällaisessa ympäristössä.

Kirja on aika hyvä, ei mielestäni Vonnegutin parhaimpia (olen aika kova fani, olen lukenut kaikki Vonnegutin teokset, osan useaankin kertaan) mutta ehdottomasti ajatuksia herättävä. Tätä ei oikein voi sanoa kevyeksi luettavaksi, vaikka sävy sinänsä onkin jossain määrin humoristinen. Lukemiseen joutuu kuitenkin keskittymään jonkin verran.

Kolme maalausta.

Sylvain Neuvel: Ei Enempää Kuin Ihminen

Hmmm. Innostuin tästä Themis-kirjasarjasta ensimmäisen osan myötä todenteolla. Ensimmäinen osa oli raikkaan erilainen, jäntevä ja hyvin rytmitetty oikea scifi-teos. Toinen osa kantoi vielä tarinaa kohtuullisesti, mutta nyt kyllä lässähtää. Tarina ei vain kertakaikkiaan kanna kolmea kirjaa. Tai sitten kirjailija ei osaa kuljettaa sitä kunnialla maaliin asti.

Koko kolmannen osan ajan tuntuu, kuin ideat olisivat vähissä mutta tyhjää paperia pitäisi vain puoliväkisin saada täytettyä. Tarina ei ole oleellisen tuntuinen kokonaisuuden kannalta; mitään sellaista uutta ei kerrota, mikä vaikuttaisi kokonaisuuteen. Ei varsinaisia yllätyksiä, ei juonenkäänteitä - tarinaa vain kerrotaan, eikä se oikeasti ole kovin kiinnostava, vaan jopa oikeastaan taantuu hieman perinteisen rymistely-scifin puolelle. Ei onneksi kovin paljon, mutta läheltä liippaa.

Ehkä ihan ok luettavaa, varsinkin jos ensimmäinen ja toinen osa tuntuivat hyviltä; ei kuitenkaan välttämätön teos edes tässä sarjassa. Kolme avaruus-örkkiä.

Donald E. Westlake: Miksi Juuri Minä

Oi joi ja vieläpä voi että, voiko kirja enää paremmaksi tulla? Ei juurikaan. Miksi Juuri Minä on Westlaken parhaimmistoa ja Dortmunder-sarjan helmiä, niin absurdi ja samalla älykäs hassuttelu, että taisin lukaista kutakuinkin yhdellä rupeamalla koko kirjan.

Dortmunder on huono-onninen, pessimismiin (usein syystäkin) taipuvainen varas. Tällä kertaa homma alkaa ihan mukavasti, jalokiviliikkeen ryöstö sujuu lähes suunnitellusti ja saalistakin kertyy ihan kivasti. Saaliin seassa on kuitenkin jotain, mitä ei olisi pitänyt ottaa mukaan - sormus, jossa on valtavankokoinen rubiini, niin suuri että Dortmunder päättelee sen olevan arvoton jäljitelmä.

No eipä aikaakaan kun Dortmunderin perässä on koko New Yorkin poliisikunta, ja lisäksi poliisien kovistelusta ärtynyt alamaailmakin. Kun ajojahtiin liittyy vielä FBI ja terroristiryhmittymiä ainakin kolmesta eri maasta, käy Dortmunderin elämä varsin kurjaksi.

Westlake kuljettaa tarinaa hilpeästi, mutta lempeästi. Pidän itse eniten tämän tyyppisestä huumorista; kenellekään ei olla oikeasti ilkeitä vaan enemmänkin nauretaan asioille, ei ihmisille. Ja tasapuolisuuden nimissä, kaikki saavat kyllä kyytiä, ketään ei säästellä.

Dortmunderin hahmo on kirjallisuuden aliarvostetuimpia. Kyseessä on oikeasti todellinen mestariteos, kuin uskomattoman vähin siveltimenvedoin maalattu taideteos, joka kuvaa ihmisyyden taakkaa täydellisen osuvasti. Dortmunderin osalta ei voi kuin todeta, että haluaisinpa tarjota tälle kaverille oluen - sillä hän jos kuka sen totisesti ansaitsee, ja tarvitsee.

Täydet viisi jalokiveä. Älä jätä lukematta!

Sylvain Neuvel: Heräilevät Jumalat

Ai että kuulkaa minä olen mielissäni; ihan parasta kun löytää uuden Scifi-kirjailijan jonka tyyli ja tarinat ovat kuin suoraan omasta toivelistasta! Sylvain Neuvel osui meikäläisen makuun tosi mainiosti. Kerrostalon kokoisia avaruusrobotteja - voiko olla parempaa!

Heräilevät Jumalat on teossarjan toinen osa, ja jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Jättiläismäinen robotti on löydetty osissa ympäri maailman, kasattu ja saatu toimimaan; robotti paljastuu jonkinlaiseksi vieraan sivilisaation aseeksi. Ihmiskunnalla tietenkin polttelee sormia päästä sohimaan moisen pläjänderin kanssa, ja sitähän sitten kokeillaankin. Ja hupsista, sehän houkutteleekin paikalle toisen, samanlaisen jättiläisrobotin. Tällä kertaa ilmeisesti sisällään muukalaisia - eivätkä nämä ole ystävällismielisiä.

Kirja on kirjoitettu samaan tyyliin kuin ensimmäinen osa, haastatteluin ja raportein, ei varsinaisesti kertoen. Tarina kuitenkin muodostuu melko suoraviivaisesti, joitain aukkoja paikkaillaan pitkin matkaa ja jatkuva epätietoisuus välittyy myös lukijan epätietoisuutena. Ovelaa.

Loppua kohden ihmiskunnan tilanne alkaa näyttää aika heikolta. Turpaan tulee ja totaalisesti. Kirja pitää hyvin otteessaan, vaikka tarinan yksityiskohdat ovatkin välillä melko pöhköjä. Loppuratkaisu on ehkä kirjan heikoin lenkki, jotenkin päälleliimatun oloinen kommervenkki, mutta menköön.

Hyvää scifiä lajityypin diggareille - muista ehdottomasti lukea ensimmäinen osa ensin! Neljä nyrkkiä.

Dean Koontz: Pelastus

Spoiler: ei todellakaan parasta Koontzia.

Matkustajalentokone syöksyy maahan. Kaikki kuolevat. Paitsi yksi ihminen, joka ilmeisesti kävelee pois turmapaikalta ilman naarmuakaan. Perheensä turmassa menettänyt mies kohtaa tuon pelastuneen salaperäisesti, ja alkaa jahtaamaan tätä. Kaiken takana on tietenkin paha valtion virasto jossa tehdään kaikenlaista keljua, ja alkaa ajojahti. Totuutta etsitään ja pyssyt paukkuu.

Kirja on ihan tajuttoman pitkitetty; varsinainen tarina on todella ohut ja pölvästi, ja sitä yritetään paikata loputtomalla perheensä menettäneen tuskissa kierimiseen ja menneisyydessä vellomiseen, mutta Koontz ei kyllä ole mikään ihmisten sielunelämän sulavin tulkki. Aikamoista pahvia, ja todella, todella paljon. Loppuratkaisukin on aikamoista huttua eikä oikeastaan mitenkään kiinnostava tai uskottava.

Turhaa paperin tuhlausta. Yksi tähdenlento poispäin.

Sylvain Neuvel: Uinuvat Jättiläiset

Pitkästä aikaa sopivasti erilainen Scifipläjäys, joka ei sortunut kikkailun paineessa - vaikka aika kikkaillen tämäkin on kirjoitettu, erilaisten haastattelujen ja raporttien kautta; varsinaista kerrontaa kirjassa ei oikeastaan ole lainkaan. Tarina pysyy silti mainiosti kasassa, ja kelautuu auki melko vaivattomasti.

Ympäri maailmaa löytyy valtavia mekaanisia ruumiinosia. Pikkuhiljaa näistä alkaa muodostua kerrostalon kokoinen patsas, tai oikeammin robotti. robotin alkuperä vaikuttaa maan ulkopuoliselta, ja sen käyttötarkoitus sotaisalta. Mistä oikein on kysymys, ja kuka lopulta saa jättiläisen haltuunsa - ja mitä siitä sitten seuraa? Siinäpä kysymyksiä jotka ovat ihan turhia, sen kun luet kirjan, sieltä se selviää.

Kirjassa on ihan kohtuullisia henkilöhahmoja, ei mitään kovin moniuloitteisia vaan aika perus scifi-arkkityyppejä; on nerokasta tutkijaa, ilkeää poliitikkoa, kiukuttelevaa huippulentäjää, plaa plaa. Onneksi hahmoja ei ruveta taustoittamaan väkinäisesti ja näin tuomaan erityisesti esiin, kuinka tyhjänpäiväisiä nämä lopulta ovat. Sen sijaan keskitytään tarinaan, joka toimii aika kivasti.

Pidin tästä kirjasta varsin paljon, varasin samantien seuraavan osan kirjastosta. Kyseessä on siis ilmeisesti ainakin trilogia, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan on melko ennalta arvattavissa, oli tämä kuitenkin ihan nastaa luettavaa.

Katso myös kirjasarjan osa 2: Heräilevät Jumalat

Neljä sormea.