Dean Koontz: Pelastus

Spoiler: ei todellakaan parasta Koontzia.

Matkustajalentokone syöksyy maahan. Kaikki kuolevat. Paitsi yksi ihminen, joka ilmeisesti kävelee pois turmapaikalta ilman naarmuakaan. Perheensä turmassa menettänyt mies kohtaa tuon pelastuneen salaperäisesti, ja alkaa jahtaamaan tätä. Kaiken takana on tietenkin paha valtion virasto jossa tehdään kaikenlaista keljua, ja alkaa ajojahti. Totuutta etsitään ja pyssyt paukkuu.

Kirja on ihan tajuttoman pitkitetty; varsinainen tarina on todella ohut ja pölvästi, ja sitä yritetään paikata loputtomalla perheensä menettäneen tuskissa kierimiseen ja menneisyydessä vellomiseen, mutta Koontz ei kyllä ole mikään ihmisten sielunelämän sulavin tulkki. Aikamoista pahvia, ja todella, todella paljon. Loppuratkaisukin on aikamoista huttua eikä oikeastaan mitenkään kiinnostava tai uskottava.

Turhaa paperin tuhlausta. Yksi tähdenlento poispäin.

Sylvain Neuvel: Uinuvat Jättiläiset

Pitkästä aikaa sopivasti erilainen Scifipläjäys, joka ei sortunut kikkailun paineessa - vaikka aika kikkaillen tämäkin on kirjoitettu, erilaisten haastattelujen ja raporttien kautta; varsinaista kerrontaa kirjassa ei oikeastaan ole lainkaan. Tarina pysyy silti mainiosti kasassa, ja kelautuu auki melko vaivattomasti.

Ympäri maailmaa löytyy valtavia mekaanisia ruumiinosia. Pikkuhiljaa näistä alkaa muodostua kerrostalon kokoinen patsas, tai oikeammin robotti. robotin alkuperä vaikuttaa maan ulkopuoliselta, ja sen käyttötarkoitus sotaisalta. Mistä oikein on kysymys, ja kuka lopulta saa jättiläisen haltuunsa - ja mitä siitä sitten seuraa? Siinäpä kysymyksiä jotka ovat ihan turhia, sen kun luet kirjan, sieltä se selviää.

Kirjassa on ihan kohtuullisia henkilöhahmoja, ei mitään kovin moniuloitteisia vaan aika perus scifi-arkkityyppejä; on nerokasta tutkijaa, ilkeää poliitikkoa, kiukuttelevaa huippulentäjää, plaa plaa. Onneksi hahmoja ei ruveta taustoittamaan väkinäisesti ja näin tuomaan erityisesti esiin, kuinka tyhjänpäiväisiä nämä lopulta ovat. Sen sijaan keskitytään tarinaan, joka toimii aika kivasti.

Pidin tästä kirjasta varsin paljon, varasin samantien seuraavan osan kirjastosta. Kyseessä on siis ilmeisesti ainakin trilogia, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan on melko ennalta arvattavissa, oli tämä kuitenkin ihan nastaa luettavaa.

Katso myös kirjasarjan osa 2: Heräilevät Jumalat

Neljä sormea.

Clive Cussler: Jäävirta

Clive Cussler - joka muuten menehtyi vain parisen viikkoa sitten - kirjoittaa taas periaatteessa samaa tarinaa: NUMAn tutkijat / seikkailijat Pitt:in perhe tovereineen joutuu tahtomattaan mukaan maailmaa uhkaavan pahan henkilön juoniin, ja päätyy tottakai ratkaisemaan tilanteen parhain päin, letkeän sanailun ja toinen toistaan tämäpämpien pelastumisten kautta.

Tällä kertaa seikkaillaan pohjoisessa, pohjoisväylän maisemissa. Maailman voi joko pelastaa tai tuhota löytämällä hyvin harvinaista metallia, jota on yllättäen mahdollista löytää kauan sitten kadonneen retkikunnan muistiinpanojen avulla. Ja sitten mennään. Ajellaan, veneillä, sukelletaan, ajellaan sukellusveneillä, laivoilla, lentokoneilla - aina meren läheisyydessä, ja aina täysillä tai vähän yli.

Jäävirta on ihan mukiinmenevä seikkailu. Kovin pitkiä suvantokohtia tarinan kuljetukseen ei tule, ja kerronta on sen verran sujuvaa että juonen aukot eivät juuri menoa pääse haittaamaan. Ihan kelpo viihdettä.

Kolme syvänmerensukellusta.

Lucilla Lin: Vihreä Maailma

Vihreä Maailma kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta asuttaa muita planeettoja. Ihmiskunta on tuhonnut kotimaailmansa ja siirtynyt siitä säikähtäneenä yltiömäiseen ekologisuuteen. Siirtokunnissa uusilla planeetoilla ei saa syödä eläimiä, ei edes kalastaa, eikä kavejakaan saa vahingoittaa tarpeettomasti. Planeetoilla on kuitenkin muuta elämää, myös saaliseläimiä, joita vastaan siirtokunnat ovat täysin puolustuskyvyttömiä.

Samaan aikaan leviää toisenlainen aatesuunta. Pieni joukko ihmisiä kyseenalaistaa äärimmilleen viedyn pidättäytyvyyden luonnon hyödyntämisessä, ja valmistelee kapinaa kaikkea johtavaa keskusmaailmaa vastaan. Kapinaa toteuttamassa on sekalainen joukko eri tavoin ajattelevia tyyppejä, joista joku on jopa selkeän tuhovimmainen sadisti. Hyvä soppa siis.

Kirja on mielenkiintoinen aiheeltaan, mutta ehkä hieman puisevasti kirjoitettu, jossain määrin pitkästyttävääkin luettavaa. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, joten ehkä tyyli ei ole ihan vielä kypsä; mielenkiinnolla odotankin, kuullaanko tästä henkilöstä lisää.

Kohtuullinen teos, ainakin erilainen. Kolme kukkaa.

Lee Child: Raaka Laki

Jack Reacher mättää taas turpaan, sen mitä ylittämättömiltä pohdinnoiltaan kerkeää. Tällä kertaa juoni on taas vaihteeksi ihan tuubaa, loogiset päättelyt niin poskettomia ettei niitä jaksa edes kelata, ja toiminta ihan sitä samaa mitä aina.

Huono kirja. Yksi laukaus.

Jack Campbell: Urhoollinen

Urhoollinen on Kadonnut Laivasto sarjan kolmas osa. Hohhoijaa, taaskaan ei päästä mihinkään. Laivasto lentelee eestaas, taistelee ja voittaa tietenkin - mutta avaruus on suuri eikä tällä kertaa päästä mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan.

Sarjan toistaiseksi tarpeettomin osa. Tämän olisi voinut kuitata kahdella lauseella.

Yksi avaruuslaiva.

Isaac Asimov: Säätiön Alkusoitto

Säätiön Alkusoitto kertoo tarinan varsinaisen Säätiö-sarjan alkupäästä, ennen kuin Säätiötä vielä on olemassakaan. Sen päähenkilönä on Säätiön perustaja Hari Seldon, ja kirjassa seurataan kuinka Seldon kehittelee psykohistoriaansa ja kuinka Säätiölle annetaan ensimmäinen alkusysäys.

Kirja on tarinan osalta ihan mielenkiintoinen ja istuu saagaan loogisesti, vaikka onkin kirjoitettu myöhemmin kuin varsinaiset Säätiö-sarjan perusteokset. Se on Asimoville tyypillisesti melko toteavaa, suoraan kulkevaa ja päätelmäketjuja rakentelevaa pökkelöintiä. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta saagan osana ihan menevää juttua.

Kolme kummallista sattumaa liikaa.

Philip K. Dick: Oraakkelin Kirja

Jahas. Pää meni taas pyörälle, kiitti Philip. Mutta ei siinä mittää, hiano kirja - ihan kaikista Dickin kirjoista en oo tykännyt, mutta tämä oli kyllä aika hyvä, jotenkin ehjempi kuin jotkut muut ja tarinakin melkein ymmärrettävä.

Paino sanalla melkein.

Leikitellään vaihtoehtoisella todellisuudella, jossa Saksa ja Japani voittivat toisen maailmansodan. USA on tyly paikka alkuperäisväestölle, ja Japanilainen popkulttuuri nostaa hämmentävää päätään - japanilaiset miehittäjät keräilevät vanhaa amerikkalaista krääsää hullun lailla, purukumipakettien kortteja ja jopa pullonkorkkeja. Saksalaiset eivät juurikaan puutu menoon, mutta taustalla on jatkuva pelko Saksan seuraavasta siirrosta.

Kenelläkään ei oikein ole mukavaa. Kansa turvaa Oraakkelin Kirjaan, joka ennustaa tulevaisuutta sopivan itämaisen mystisesti. Paljon isojakin päätöksiä tehdään heittelemällä heiniä pinoon ja tulkitsemalla kuvioita. Lisää sekaannusta aiheuttaa fiktiivinen kirja - scifiä - jossa kuvataan vaihtoehtoista todellisuutta jossa Saksa hävisi sodan. Siis... meidän todellisuuttamme. Niin se Dick taas pyräyttää pyöräytykset ympäri ja saa ihmettelemään kaikkea. Mikä on totta ja mikä ei - no mietipäs sitä.

Hyvin rullaava tarina, loppua kohden himpun sekava toki mutta pitäähän sitä haastetta olla! Neljä väärennettyä halpaa keräilyromuesinettä!

Carl Hiaasen: Myyräntyötä

Hiaasen kirjoittaa jälleen ekologis-henkistä toimintaa, ja tällä kertaa on ehkä ihan parhaimmassa terässään. Kirja on paikoin jopa aika hyvä, vaikka toki toistaakin Hiaasenin muiden kirjojen kuvioita hieman liiankin tarkasti.

Viimeiset sinikieliset myyrät kaapataan huvipuistosta. Kaappaus on täysin käsittämätön, ja sen alkaessa pikkuhiljaa selvitä paljastuu koko joukko toinen toistaan erikoisempia kuvioita. Kuten esimerkiksi, että mitään sinikielisiä myyriä ei ole olemassakaan. Ja huvipuiston johtaja onkin todistajansuojeluohjelmassa piileskelevä mafioso. Hiaasenin henkilögalleriassa kaikki ovat siinä määrin pimahtaneita sekopäitä, että niiden voisi uskoa olevan jopa todellisia ihmisiä. Totuushan on aina tarua ihmeellisempää.

Vaikka kuvio toistaa samaa vanhaa kaavaa, henkilöhahmot ovat suoraan Hiaasenin muista kirjoista ja tapahtumien ympäristökin on iänikuinen Everglades, on kirja silti hyvin kirjoitettu ja varsin menevä seikkailu. Tai pikemminkin kohellus. Kyllä tämän ihan mieluusti lukee, ja voi jopa välillä vähän naurattaa. Kokeile vaikka!

Neljä vähän niinkuin tavallaan uhanalaista eläintä, you know...

Dean Koontz: Aaveet

Vanhempaa ja ehkä aavistuksen parempaa Koontzia kuin jotkut viimeisimmät tekeleet. Ehkä alkaen ihan siitä, että tällä kertaa kirja ei ole hirveän ylipitkä. Henkilöt ovat toki samaa pahvia kuin aina; kaunis-mutta-älykäs sankaritar ja vahva-mutta-herkkä poliisi vastapainona. Haaaaauuuuuuuukotuuuus. No joo.

Pikkukaupungissa tapahtuu kummia. Ihmiset ovat kadonneet, poislukien muutamaa jotka löytyvät kuolleina. Muista ei näy jälkeäkään. Missään ei ole ketään. Sankaritar palaa kaupunkiin ja jää kuin jääkin henkiin ja tottakai lopulta selvittää arvoituksen. Mukana on myös pakolliset varsinaiseen tarinaan liittymättömät sivuntäytteet jotka hämmentävät pakkaa sopivissa kohdin - muuten kirjasta olisi tullut tosi lyhyt.

Kaiken takana on... no enpäs kerrokaan, koska tässä kohdin Koontzilla on kerrankin ollut jopa vähän mielikuvitusta. Jos tykkäät jännityskirjoista ja jopa hiuka kauhun puolelle menevistä tarinoista niin tsekkaa itse! Ei ole paha rasti.

Kolme tarpeettoman tarkasti kuvailtua raakaa kuolemaa.