Alastair Reynolds: Luiden Hiljaisuus

Nessin sisarukset jatkavat seikkailujaan, ja kylläpä taas onkin aikamoiset seikkailut. Tällä kertaa lähdetään toimittamaan perille Kalisijaa, erästä vieraan lajin yksilöä, mutta matkasta tuleekin pian eloonjäämiskamppailu hyvin voimakkaan vihollisen kanssa.

Kostaja-sarja ei ole oma suosikkini Reynoldsin tuotannosta. Se on enemmänkin nuorison seikkailukirjan tuntuinen, toimintaan ja mahdottomista kiipelitilanteista selviytymisiin erikoistunut sarja, jossa ei ole Reynoldsin muun tuotannon maailmojasyleilevää mittakaavan - ajan ja paikan - tuntua. Sisarukset seikkailevat, etsivät aarteita, taistelevat... ja tietenkin selviävät aina voittajina jokaisesta tilanteesta.

Kerronta on Reynoldsille tuttuun tapaan melko sujuvaa ja vauhdikasta. Tähän kirjaan on kuitenkin tuotu vähän muusta tuotannosta tuttuja sävyjä: maailman tulevaisuus on taas kerran vaakalaudalla! Mystisten Kvinien arvoitus selviää viimeinkin, samoin salaisuus miehitysten ja romahdusten takaa. Salaisuuksien paljastamiseen liittyvät juonikuviot tuntuvat kuitenkin tässä kirjasarjassa olevan jotenkin väärässä paikassa, ne eivät ikään kuin kuulu muuten kepeähköön seikkailuun. Suurten mittakaavojen salaisuudet ja vaarat tuntuvat hieman väkinäiseltä, jotenkin... kuin Reynolds olisi yrittämällä yrittänyt keksiä tavan lopettaa Kostajan tarinan, mihin hän myös loppusanoissaan viittaa.

Ei ehkä parasta, muttei varsinaisesti huonokaan. Menee seikkailuna. Kolme kviniä.

Clive Cussler / Dirk Cussler: Kelttien Valtakunta

Isä ja poika Cussler kirjoittavat näitä kirjoja yhdessä. Kirjoissa myös seikkailevat isä ja poika (Pitt), joka on varmaankin aika hupaisa juttu.

Kelttien Valtakunta on ties kuinka mones (25. - lunttasin) Cusslerin seikkailu. Kaava on tuttu: hurttia huumoria, syvänsinisiä silmiä, vahvoja ja älykkäitä sankareita sekä umpi-ilkeitä ja tyhmiä pahiksia. Lopussa hyvä voittaa - tämä vaan tiedoksi.

Tarina on tällä kertaa aika monipolvinen. Muinainen Egyptiläinen prinsessa, biologinen ase ja Loch Ness, kaikki samassa tarinassa - ja paljon muutakin.

Tarina on sinänsä ihan menevää jännitystä/toimintaa, joskin ehkä vähän jo puuduttavaa kun tietää, että oli kiipeli kuinka pirullinen tahansa, sankarit kuitenkin aina selviävät siitä. Olisi kurjaa olla tällaisen tarinan pahis, kun tietäisi heti alkumetreiltä häviävänsä, vaikka mitä tekisi.

Joskus, ihan vaan joskus, tulee mieleen, että mitäpä jos ne pahiksen ihan kerran vaan ampuisivat hyvikset kun saavat nämä kiinni, sen sijaan että sulkevat johonkin kammioon tai laitteeseen ja lähtevät pois, jolloin hyvikset saavat kaikessa rauhassa paeta. Toisaalta, näissäkin kirjoissa ammuskellaan ja muutoin tapetaan ihmisiä niin siekailematta, että sitäkin voisi vähän joskus vähentää. Tässäkin teoksessa kuolee ties kuinka monta ihmistä, eikä ketään tunnu kiinnostavan pätkän vertaa.

No, sellaista se. Ihan kelpo jännitys-huttua sunnuntain haaskaamiseen. Kolme perhananmoista kiipeliä.

Ilkka Remes: Lohikäärmeen Isku

 Jep, sainpa minäkin joululahjaksi Ilkka Remeksen viimeisimmän tekeleen, ja tulipahan tuo luettua. Melko jonninjoutava tekele kylläkin. Väistämättä tulee ajatelleeksi, että hiukan jämerämpi kustannustoimittaja olisi Remekselle kyllä tarpeen, sen verran pitkää tuubaa on nyt saatu kansien väliin.

Tarina on ihan sitä ihteään. Pahat suurvallat - lähinnä kommunistit - kieroilevat, mutta onneksi suomalainen superpoliisi yhdessä amerikkalaisten hyvisten kanssa pistää kieroilut kuriin ja sillä hyvä. Kirkasotsainen hyveellisyys voittaa aina, eikö vaan?

Kirjassa on jopa Remeksen mittakaavassa poikkeuksellisen paljon henkilöhahmoja, eikä niistä taaskaan oikein yksikään nouse mitenkään kiinnostavaksi. Yhdentekevää sakkia joista osa kuolee ja ammutaan ja räjähtelee ja ties mitä, ilman sen kummempaa huomiota.

Myös juonensuuntia on monta. On koronavirusta, venäjän sisäpoliittista valtapeliä, kiinan ties mitä kieroilua ja hohhoijaa. Näistäkään mikään ei oikein muodostu minkään arvoiseksi, vaan kaikki jää kohelluksenomaisen toiminnan jalkoihin. Vieraiden maiden edustajia ammutaan ja räjäytellään täysin sumeilematta, mutta lopulta jää vain kysymys: mistä hitosta tässä kirjassa oikein on kysymys? Siihen en saanut vastausta.

Lue pois jos satuit saamaan lahjaksi. Rahaa en tähän itse käyttäisi. Yksi torpedo.

Marko Hautala: Leväluhta

Marko Hautala yrittää, yrittää kovasti, saada aikaiseksi jännittävän teoksen, ehkäpä jopa kauhukirjallisuutta - mutta ei mielestäni onnistu siinä kovin hyvin.

Kirjassa on kaikki kliseet kohdillaan. On suohautaa, mielisairaalaa, itsemurhaa, autioituvaa maaseutua, bläkkiksestä diggaavaa nuorisoa ja ripaus seksiä. Mutta kaikki nämä on nähty ja luettu jo ihan riittävän moneen kertaan, minkä lisäksi kirjan tyyli on rasittavan väkinäinen. Kuin muovinen sämpylä - se voi näyttää kaikin puolin sämpylältä, muttei kuitenkaan oikein kelpaa syötäväksi. Leväluhdassa on siis kaikki elementit kohdillaan, mutta jotenkin siitä jää kovin teennäinen olo. Yliyrittämistä, ehkä? Joka tapauksessa mitään kovin jännittävää tarinassa ei ole, lähinnä vaivaannuttavuuteen asti tahattoman koominen "yliluonnollinen" juonikuvio.

Jos haluaa olla kuin Stephen King, kannattaisi ehkä ottaa mallia alkupään tuotannosta eikä väsähtäneestä loppupäästä. Pisteet lähinnä yrittämisestä, itse kirjan ansiot ovat aika vähissä. Kaksi suonsilmäkettä.

Andy Weir: Artemis

Kuussa tuulee. Eiku, kuussa tapahtuu merkillisiä. Jazz, kuriiri joka puuhastelee myös salakuljetuksen parissa, joutuu mukaan moninkertaisten salaisuuksien ja juonittelujen sekamelskaan seikkailussa, josta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita.

Artemis on varsin napakasti kirjoitettu seikkailukirja. Se ei oikeastaan ole juurikaan Scifiä, vaan paremminkin seikkailukirja. Tyyli on keimailevan letkeä ja väkinäisen rento, ei mitenkään omaperäinen ja hieman ärsyttävä. Juttu kuitenkin kulkee, ja ainoastaan loppupuolella juonikoukerot äityvät niin monimutkaisiksi, etten ainakaan itse jaksanut edes oikein välittää siitä, kuka nyt huijasi ketäkin ja miten - saati miksi.

Kirjassa myös hitsataan paljon, mikä on aika poikkeuksellista mutta mikäs siinä, saapa sitä hitsisaumastakin juttua väännettyä näköjään.

Ehkä nuorisolle enemmänkin soveltuvaa huttua, ei mitenkään vakavasti otettavaa scifiä tai jännitystä. Kolme leväpatukkaa.

Jack Campbell: Voitokas (Kadonnut Laivasto 6)

Ja kuudes kerta toden sanoo, vai sanooko?

John Geary, alias Black Jack, on palannut vihdoinkin laivaston (tai ainakin sen rippeiden) kanssa Allianssin avaruuteen, ja nyt on edessä viimeinen koitos: muukalaisten rökittäminen.

Ihmiskunnan - Syndikot ja Allianssi - sotaan on sekaantunut ja sitä selkeästi hämmentänyt ulkopuolinen älykkyys, muukalaisrotu, josta ei tiedetä juuri mitään. John Geary on juhlittu sankari, joka vie uuden laivastonsa kohtaamaan tämän tuntemattoman uhan. Syteen tai saveen, nyt on tosi kyseessä, nimittäin ihmiskunnan olemassaolo.

Jos edelliset viisi kirjaa olivat aikamoista soopaa ja todella, todella puuduttavaa jankkaamista, on tämä viimeinen osa myös omalla tavallaan hämmentävä tekele. Koko muukalaisten uhka pyyhkäistään olemattomiin yhdellä liikkeellä, huiskis vaan, ja sitten alkaakin jonkinmoiset Ewokkien voitonjuhlat. 

Täh? Ihan kuin arvoisa kirjailija olisi itsekin kyllästynyt saman kirjan kirjoittamiseen ja yhtenä päivänä vain päättänyt kirjoittaa tämän tarinan nyt loppuun. Kas noin, alieneille turpaan ja sitten juhlat ja se on siinä.

Harmittaa niiden puiden puolesta, jotka jyrättiin paperikoneiden täytteeksi jotta tämä kirjasarja saatiin viemään tilaa kirjahyllyistä. Yksi piste siitä, että se on nyt vihdoinkin loppu.

Jack Campbell: Heltymätön (Kadonnut Laivasto 5)

Kadonnut Laivasto lähestyy Allianssin avaruutta ja vihdoin viimein, muutaman viimeisen mutta ah niin samanlaisen kuin neljässä edellisessäkin kirjassa avaruustaistelun kautta saapuukin perille. Jippii ja morjes!

Samalla kuitenkin on koko ajan vain selvempää, että ihmisten sotaan on sotkeutunut ulkopuolinen äly; toinen elämänmuoto. Kuka tai mikä on kyseessä, sitä ei vielä tiedetä.

Vielä ei myöskään tiedetä, miten Black Jack suhtautuu perille päästyään Allianssin hallintoon. Kyteekö pinnan alla vallankumous, vai päättyykö tarina tähän?

Kirja jatkaa kadonneen laivaston päättymättömältä tuntuvaa tarinaa, ja alkaa vihdoinkin päästä siihen mihin joku vähän nohevampi kirjoittaja olisi päätynyt jo kolme tai neljä kirjaa aiemmin. Sarjan ensimmäisestä teoksesta voisi suoraan hypätä tähän viidenteen, eikä juuri mitään merkityksellistä jäisi välistä.

Ylimääräinen piste siitä, että todellakin vihdoinkin päästiin kutakuinkin perille, tavallaan, melkein, ehkä. Kaksi tuntematonta muukalaista.

Alastair Reynolds: Hitaat Luodit

Hitaat Luodit on Reynoldsille poikkeukselline formaatti, pienoisromaani. Siis pidempi kuin novelli, mutta lyhyempi kuin varsinainen kirja - erityisesti Reynoldsin kirjoittama kirja, jotka tyypillisesti ovat varsin pitkiä.

Hitaat Luodit on jonkinlainen kostotarina, mutta toki Reynolds sekoittaa pakkaa ja ymppää tarinaan muitakin ulottuvuuksia. Ehkä jopa liiaksikin asti; kirjassa tuntuisi olevan tarinaa oikeastaan ihan kokonaiseksi kirjaksi, mutta tällaisena lyhyenä töräyksenä mitään säikeitä ei oikein pohjusteta kunnolla, eikä viedä aivan maaliin saakka. Tarinassa on myös irtonaisia elementtejä, esimerkiksi henkilöitä joita ikään kuin aletaan esittelemään ja pohjustamaan, mutta joille ei sitten ole tarinan edetessä mitään virkaa.

Homma alkaa kostotarinana, mutta jo aika pian selviää että nyt on vähän isompiakin juttuja menossa. Kosto muuttaa muotoaan kun ihmiskunta on - taas kerran - vaarassa tuhoutua kokonaan. Hitailla luodeilla on myös merkityksensä tarinassa, joskin ainakin omasta mielestäni hieman väkinäinen.

Teos tuntuu jollain tavalla sekalaisten ideoiden muistiinpanoilta, jotka on sitten nivottu yhteen, yhdeksi tarinaksi. Ei se huono ole, mutta itselleni jäi jotenkin hämmentynyt olo.

Kolme luotia.

Kurt Vonnegut: Äiti Yö

Kurt Vonnegut kertoo taas samasta aiheesta (sota) ja samasta hahmosta (elämässään eksyksissä oleva taiteilija-hko), mutta varsin vaikuttavasti. Tarinan, joka on yhtä aikaa kiinnostava, surullinen ja ajatuksia herättävä.

Kirjan kertojana toimii Howard W. Campbell jr, joka toimii toisessa maailmansodassa amerikkalaisten agenttina, peiteroolinaan natsien propagandaa tuottava kirjoittaja. Howard valitettavasti omistautuu peiteroolilleen liiankin antaumuksella, ja tulee luoneeksi valtavan määrän huippuluokan natsipropagandaa.

Sodan jälkeen Howard löytää itsensä New Yorkista, yksin ja vailla merkitystä elämälleen. Lopulta menneisyys saa hänet kiinni - niin hyvässä kuin pahassakin. Sekä Howardia ihannoivat uusnatsit, että häntä sydänjuuriaan myöten vihaavat amerikan puolella sotineet - jotka eivät tiedä Howardin kaksoisroolista vaan uskovat tämän aidosti olleen pahojen puolella.

Kirjassa on jonkin verran hassuttelua, suuri osa hahmoista esimerkiksi on milloin minkäkin maan kaksoisagentteja, mutta yleisesti ottaen sävy on melko vakava. Howard on sodan jälkeen eksyksissä, ja tuntuu olleen sodassakin vain tapahtumien vietävänä, haluamatta itse mitään ja olematta oikeastaan kenenkään puolella. Lastuna laineilla, ja laineiden tyynnyttyä täysin yksin ulapalla.

Tarinan kerronta on loistavaa, se kulkee koko ajan mutta kauniisti, loogisesti ja rauhalliseen tahtiin. Ketään osapuolista ei syytellä eikä paheksuta mitenkään erityisesti, vaan tapahtuneet todetaan. Kaiken - varsinkin sodan - järjettömyys on vahvassa roolissa. Kirjan lopetus on riipaiseva.

Hienoa kirjallisuutta. Yksi Vonnegut vastaa kymmentä kioskidekkaria - tämä(kin) teos kuuluu mielestäni ihan yleissivistykseen, oppituntina ihmisen toiminnan järjettömyydestä, ja sen vaarallisuudesta.

Viisi shakkinappulaa.

Rivers Solomon: Menneisyyden Kaiku

Rivers Solomon on itselleni uusi tuttavuus, ja Menneisyyden Kaiku on hänen esikoisteoksensa. Kirja oli hetkittäin mukavan erilainen, muttei ehkä kuitenkaan ihan yltänyt maineensa tasolle - minun mielestäni.

Kirja kertoo avaruusaluksesta, joka on ollut matkalla kohti uutta maailmaa jo satoja vuosia. Alus on suuri ja sen matkustajien keskuuteen on muodostunut hirmuhallitus: väkivaltainen valtaeliitti sortaa köyhiä alempien kansien ihmisiä, joita käytetään häikäilemättä hyväksi monin tavoin. Ei mitenkään kovin omintakeinen juonikuvio, oikeastaan aika kulunut asetelma ja niin on tarinakin, pääosin.

Kirjan päähahmo on hieman yksinkertaisen oloinen Aster, tyttö joka nousee köyhistä oloista ratkaisemaan koko hommelin. Taustalla on Asterin äidin salaiset muistiinpanot, joita Aster saa tulkittua pikkuhiljaa.

Kirjassa varsinainen tarina on aika vaatimaton ja lyhyt, ja sitä höystetään kaikenlaisilla lapsuusmuistoilla ja muulla häröilyllä, joka on mielestäni aika turhanpäiväistä. Sinänsä muistelot ja menneisyys ja sun muut voisivat toimia kirjassa hyvinkin, mutta nyt ne ovat jotenkin irrallisia, eivät liity mitenkään varsinaiseen tarinaan, ja vaikka ovat sinänsä ihan kivasti kerrottuja, ovat kyllä aika yksioikoisia.

Ihan kiinnostava teos vaikkei mitään suurempia tuntemuksia herättänytkään. Kolme perunaa.