Donald E. Westlake: Kaksi Liikaa

Vakiohahmojensa Dortmunderin ja Parkerin lisäksi Westlake kirjoitti myös "one-off" kertomuksia, joista Kaksi Liikaa on yksi. Kirja on todella hulvaton veijaritarina pikkunilkistä, joka ei oikeastaan ole edes rikollinen vaan enemmänkin naisiin menevä elämästä nautiskelija, Art Dodge. Art elää koyhää yrittäjän elämää vähät välittäen veloistaan tai velvoitteistaan. Sitten eräänä päivänä Art kohtaa sattumalta ihastuttavat kaksoset ja päätyy suhteeseen näiden molempien kanssa tekaisemalla itselleen kuvitteellisen kaksoisveljen.

Ihan klassinen pyöritys. Huijausta ja läheltä-piti tilanteita taukoamattomana ryöpytyksenä, täpäriä pelastumisia hengästymiseen saakka ja... varsin ovela loppu!

Nautittavaa luettavaa, poskettoman hauska ja jotenkin vielä aika sympaattinen tarina. Ehdoton lukusuositus! Viisi valkoista ja vähemmän vaaleaa valetta!

Isaac Asimov: Säätiö ja Imperiumi

 Jahas, Säätiötä taas. Tällä kertaa kuoleva Imperiumi yrittää viimeisillä voimillaan kukistaa Säätiön, ja pakkaa hämmentää salaperäinen Muuli; hahmo, jolla on yliluonnolliselta vaikuttavia kykyjä.

Tarina on tuttua Säätiötä. Ihmiset näyttelevät sivuosaa loogisten päättelyketjujen loppumattomalta tuntuvassa sarjassa jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla kuivempaa kuin saharan pöly - mutta joka jotenkin kuitenkin onnistuu koukuttamaan lukijan mukaansa. Säätiö tietenkin voittaa, sen tietää jokainen jo ennen kirjan aloittamista, mutta miten - se onkin tarinan sisältö.

Kohtuullisen sujuvaa lukemista mutta jos et muuten ole Säätiö-sarjaan tutustunut, ei tästä varmaan mitään irti saa. Kolme sivuhahmoa.

Donald E. Westlake: Sydämen Asialla

 Westlaken hahmogallerian kenties vähiten tunnettu henkilö, Abraham Levine on täällä. Tällä kertaa novellien muodossa. Kirjassa on kuusi varsinaista tarinaa sekä Westlaken oma, varsin kiinnostava alustus tarinoille. Osa tarinoista on hyvin vanhoja tai ainakin pohjautuu Westlaken uran alkuaikoihin, osa taas tuoreempaa. Laatu on kuitenkin pysynyt varsin hyvänä koko skaalan.

Abraham Levine on sydänkohtausta pelkäävä, ylipainoinen vanhempi rikosetsivä, joka saa ratkaistavakseen koko joukon erilaisia tapauksia. Oman kuolemanpelkonsa kautta Levine on kehittänyt suoranaisen vihan niitä kohtaan, jotka suhtautuvat omaan - tai toisten - elämäänsä välinpitämättömästi, ja niinpä hän ratkaiseekin rikoksia varsin omaperäiseen tapaan.

Tarinat ovat erittäin hienoja, niitä suorastaan ahmii. Päähenkilöä ei mitenkään tuoda tyrkylle tai tämän elämää taustoiteta liikaa, ja silti tähän on helppo kiintyä. Kirjan loppu on varsin tunteellinen. Jotkut tarinoista alkavat tavanomaisen tuntuisina poliisikertomuksina mutta muuttuvat matkan varrella henkilökohtaisemman tuntuisiksi. Kerronta on todella sujuvaa, tekstiä on ilo lukea. Pieni, mustahko huumori värittää juuri sopivasti synkkiä ja dramaattisia tilanteita, mutta mikään huumoripläjäys ei totisesti ole kyseessä.

Nautinnollista luettavaa, suositus kaikille dekkareiden, poliisitarinoiden ja/tai Westlaken ystäville. Viisi ratkaistua tapausta!

Richard Stark / Donald E. Westlake: Liian Monta Kukkoa

 Richard Stark on Donald E. Westlaken käyttämä taiteilijanimi. Miksi hän julkaisi osan kirjoistaan eri nimellä? Kenties pitääkseen oman nimensä uskottavana Dortmunder-hassuttelujen kirjoittajana; nämä Parker-kirjat nimittäin ovat aika kaukana huumorista, varsin kovaa toimintaa.

Sinänsä tämän päivän mittareilla katsottuna mitään syytä nimeään "piilotella" ei kyllä olisi, koska Parker kirjat ovat varsin kovatasoisia. Parker on varas, ja erittäin, erittäin kova jätkä. Parkerille ei kannata ryppyillä, siinä käy yleensä - aina - huonosti.

Tällä kertaa Parker päättää ryöstää kasinolaivan. Laiva on tottakai tarkasti vartioitu, mutta keinot kuitenkin löytyvät. Tyypilliseen tapaan joku pönttö yrittää huijata Parkeria, ja sehän ei käy. Seuraa ajojahtia ja kostoa, varsin suoraviivaista ja väkivaltaista sellaista.

Parker ei kuitenkaan ole mikään yli-ihminen. Vaaran tuntu on läsnä. Westlake - Stark - kirjoittaa väkevästi, hahmot ovat melko uskottavia ja toiminta tiukkaa. Jännityksen tuntuakin riittää. Monet hahmoista ovat reppanoita jotka sotkeentuvat "isojen poikien" peleihin ja jäävät tietenkin aina jalkoihin. Jos on lukenut Parker-kirjoja aiemmin tietää heti aluksi, että Parker selviää lopulta voittajana. Matka loppuun on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Neljä luodinreikää.

Isaac Asimov: Avaruuden Merivirrat

 Avaruuden Merivirrat on taattua Asimovia: toteavaa, "kylmää" scifiä jossa ei ihmisten tunteilla ja kokemuksilla juurikaan ole sijaa. Kirja pysyy melko tiukasti tarinassa, asiassa, ja ihmiset ovat siinä vain näyttelijöinä mukana.

Toisaalta tämä kirja nyt ei ole mikään ihan hirmuinen kirjallisuuden riemuvoitto. Tarina on oikeastaan liki dekkarimainen. Siinä hypitään loogisesta päättelystä toiseen, niin kuin Asimovin teoksissa usein tehdään. Logiikan ja päättelyn selostaminen on välillä varsin puuduttavaa, tuntuen välillä jo aikamoiselta elvistelyltä. Ehkä Hercule Poirotin kaltaisten hahmojen kanssa se on hieman siedettävämpää kun hahmot ovat jotenkin lämpimämpiä, elävämmän tuntuisia - nyt homma on melkein kuin tietokoneen ohjelmakoodin selaamista. Loogista, kyllä, muttei ihan varsinaisen hirmuisen kiinnostavaa.

Ihan hyvä kirja kuitenkin on. Kerronta on sujuvaa eikä mitään ylettömän ärsyttäviä juonenkäänteitä pudotella turhaan sekaan. Suoraviivaisuudestaan johtuen kirja on myös varsin helppo lukea, ei tarvitse juurikaan aivojaan rassata kun kaikki asiat esitetään hyvässä järjestyksessä, peräkkäin, ja kaikki vieläpä selostetaan erinomaisen seikkaperäisesti. Kerrankin kirjailija on tehnyt työn meidän lukijoiden puolesta :-)

Kolme avaruuslaivaa.

Alastair Reynolds: Ikirouta

Reynoldsin uran alkupäässä teokset olivat huimia tarinoiltaan ja aikamoisia pituudeltaan, melkoisia järkäleitä. Tällä kertaa kirja on varsin lyhyt, noin niin kuin Reynoldsin mittakaavalla. Kirja tuntuu jopa hieman hutaisten kirjoitetulta. Liekö kyse samasta efektistä kuin niin monta kertaa on tapahtunut; kirjailijan oma "tyyli" asettaa tiukat rajoitukset sille mitä ja miten voi kirjoittaa, ja kun tuo "suoni" tyrehtyy alkaa laatukin laskea.

Kirjassa leikitään aikamatkailun paradokseilla ihan kekseliääseen tapaan. Alkuun juuri mitään ei tapahdu eikä mikään etene, ja sitten loppu tapahtuukin hujauksessa, ihan kuin kirjoittaessa olisi tullut kiire.

En oikein osaa sanoa tästä kirjasta mitään. Pari päivää lukemisen jälkeen huomaan, etten muista siitä paljoakaan - ja se harmittaa, koska olen Reynoldsin alkupään tuotannosta tykännyt ihan hulluna.

Kolme stoppia aikamatkalla.

Kurt Vonnegut: Piruparka

Hmmm. Olen aika kova Vonnegut-fani, mutta tästä kirjasta en oikein osannut innostua. Tarinassa Puolalaisen sotavangin poika seikkailee - tai pikemminkin ajelehtii - oman elämänsä läpi, jotenkin ulkopuolisena tarkkailijana. Sinänsä ihan sujuvaa kerrontaa mutta jotenkin väsynyttä. Toisaalta saattaa johtua siitä, että päähahmo on täydellinen lapamato, saamaton perässähiihtäjä - ehkä siitä jotenkin hankautuu jotain myös varsinaiseen kirjaan?

No, ihan oukkelis doukkelis jos Vonnegutista pitää, mutta muuten ehkä vähän turha teos. Kaksi pyyhkäisyä keittiörätillä.

Donald E. Westlake: Sitruunat Eivät Valehtele

Tällä kertaa vauhdissa on Alan Grofeld, yksi Westlaken tutuista hahmoista. Grofeld on kuitenkin harvoin saanut itse pääosaa, joten sikäli ihan kiinnostava alkuasetelma - tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa myös Parkerille.

Grofeld elää pientä elämää, pyörittää pientä teatteria pikkukaupungissa ja rahoittaa teatterin toimintaa tekemällä ryöstökeikkoja. Tällä kertaa tarjolla on ryöstö joka osoittautuu sellaiseksi, että Grofeld päättää kieltäytyä. Keikan suunnittelija kuitenkin ottaa nokkiinsa ja päättää kostaa. Grofeld ja toinen "hyvä" rosvo ryöstetään. Seuraa ajojahti kun Grofeld lähtee tavoittelemaan väkivaltaista tyyppiä, joka uhkaa hänen ja hänen läheistensä elämää.

Kirja on aika pitkälti tosiaankin Parker-kirjojen tyyppinen ajojahti. Grofeld on suoraviivainen, "rehellinen" rikollinen joka ei tykkää väkivallasta mutta turvautuu siihen tarvittaessa. Ajojahti on taas perinteistä dekkaria, johtolanka toisensa perään ja sillä mennään. Kirja on varsin menevästi kirjoitettu, helppoa ja sujuvaa kerrontaa ja mukavaa luettavaa.

Dekkareiden ystäville. Neljä sitruunaa.

Kari Hotakainen: Kimi

Joo joo, tunnustan, olen formulafani. Tai ainakin olen ollut. Kisat ovat nykyään niin tylsiä, että lähinnä odotan mitä hassua Kimi Räikkönen sanoo tai tekee, autoilla ajelusta viis.

Hotakainen on kirjoittanut jonkinmoisen henkilökuvan Räikkösestä. Kirja kantaa vain nimeä Kimi. Kirja on helppoa luettavaa, ei mitenkään kovin syväluotaavaa - eikä juuri tämän syvemmälle varmaan olisi päässytkään, koska Räikköstä ei selvästi kiinnosta kertoa omasta henkilökohtaisesta elämästään juuri mitään.

Kirjassa on sopiva yhdistelmä historiaa, anekdootteja ja Kimin ja muiden haastatteluja. Se ei ole ihan silkkaa henkilönpalvontaa, eikä toisaalta ihan pelkillä älyttömyyksillä mässäilyäkään. Räikkönen itse kommentoi välillä melko avoimestikin, mutta lopulta kuitenkin aika ohuesti omaa itseään, ja elämäänsä. Kaveri selvästi haluaa vain ajaa kilpaa eikä selitellä.

Kevyttä lukemista. Jos formuloista tykkää niin miksipä ei tätä lukisi, muuten kyllä aika turha. Kolme vararengasta.

Donald E. Westlake: Turmion Tiellä

Dortmunder on täällä taas! Oi kuinka päivä parani kun aloitin tämän kirjan. On kiva lukea sellaista kirjaa josta voi jo etukäteen olla varsin varma, ettei sen parissa tule tylsää.

Tällä kertaa ollaan ryöstämässä lähes kotiarestissa riutuvaa monimiljonääriä, ja erityisesti tämän laajaa antiikkisten autojen kokoelmaa. No kovin helpostihan se ei tietenkään tapahdu, mutta kun vanha jengi on koossa - Dortmunder, Kelp, Stan Murch, Tiny ja muutama muu - niin meno on taatun railakasta.

Kirja on mukavasti kirjoitettua tarinaa, hassuttelua ja sekoilua mutta kuitenkin aavistuksen olevinaan uskottava (no ei juurikaan) jännityskertomus. Näitä kirjoja aiemmin lukeneelle kovin paljon yllätyksiä ei tule, mutta ei niitä kaipaakaan. Kunhan saa taas nauraa mukana ja jännittää, kuinka monta erilaista sählinkiä alkuun suoraviivaiselta vaikuttanut keikka tällä kertaa edellyttää.

Ja loppuratkaisu, no, se sinun pitää kyllä lukea itse. Neljä autoa!