Mika Kulju: Tsunami

Mika Kuljun Tsunami on ihan oivaltava teos. Kirjan päähahmo, ammattivaras Ville Laine, joutuu tosimaailmassakin tapahtuneen tsunamin vietäväksi, pelastuu täpärästi ja kääntää elämänsä suunnan.

Laine ottaa tsunamissa kuolleen tuttavuuden henkilöllisyyden ja ryhtyy elämään tämän elämää. Aluksi kaikki sujuukin jopa yllättävän kitkattomasti, mutta sitten kuolleen henkilön elämästä alkaa paljastua yllättäviä salaisuuksia. Vaarallisia salaisuuksia, jotka vievät Venäjän salaisen poliisin kanssa törmäyskurssille.

Kuljun kirjassa on aika tuore ote, idea on sinällään ihan hyvä ja sen sitominen todelliseen tapahtumaan toimii tyylikkäästi. Sen sijaan kirjan kerronta on hieman ontuvaa. Tarina hyppelee välillä melkein kuin sivuja puuttuisi välistä, eivätkä tapahtuma "rullaa" niin kuin parhaissa jännitystarinoissa. Kenties tässä olisi tarvittu vielä vähän kokemusta kirjoittamisesta.

Periaatteessa ihan ok kirja, mutta hieman heikko toteutus. Kaksi ajopuuta.

Nick Petrie: Vaeltaja

Nick Petrie on itselleni uusi tuttavuus, mutta kirjan tarina jopa vähän väsyttävänkin tuttu.

Kova jätkä, entinen sotilas, elelee yksin ja tuskailee menneisyytensä kanssa. Nainen on pulassa, ystävä kuollut, joten auttamaanhan sitä pitää ruveta. Käy ilmi, että pahat miehet uhkaavat naista ja tämän perhettä, joten ei kun nyrkit heilumaan ja pyssyt paukkumaan.

No, Petrien kirja ei ole lajityypissään huonoimmasta päästä. Ehkä päähahmon traumoissa vellotaan vähän kyllästymiseen saakka, ja toki loppujen lopuksi on pakko todeta että homma ei sittenkään selvinnyt kaverin kovuuden vuoksi vaan melkeinpä tuurilla, mutta tulipahan ammuskeltua. Ja tapeltua.

Eipä siinä, kirjassa on kyllä varsin hauska koira. Sen vuoksi lukisin toisenkin kirjan samoista hahmoista, jos vaikka koira olisi vielä mukana.

Kolme herkkua koiralle.

Clive Cussler & Dirk Cussler: Paholaisen Meri

NUMAn hilpeät veijarit ovat taas täällä, ja tarina on tismalleen sama kuin jokaisessa aiemmassakin Pitt-kirjassa.

Kauan sitten pudonnut lentokone löytyy. Pienoissukellusveneellä joudutaan kiperiin tilanteisiin. Pahat rosmot jahtaavat vanhoja esineitä. Kaunis nainen pulassa. NUMAn kaverit pistävät kelmit kylmäksi viljellen samalla tyhmiä mukanokkelia letkautuksia.

Näin menee jokaisen Pitt-kirjan tarina, ja niin tälläkin kertaa. Nyt vastassa on Kiina, ja ollaan Tyynen valtameren alueella sekä lisäksi Himalajalla. Himalajaltakin löytyy onneksi järvi johon voi sukeltaa.

Pahvista huttua, sujuvaa juttua mutta eipä tästä tunti lukemisen jälkeen enää mitään muista. Kolme tälliä leukaperiin.

Taavi Soininvaara: Sokea Oraakkeli

Sokea Oraakkeli on Ratamo-sarjan kuudeskymmenes miljoonas osa, ainakin ja vähintään, eikä kovin kiinnostava sellainen vaikka tarinassa olisikin ollut aineksia kaikenlaiseen.

Sokea Oraakkeli kertoo "ekoterroristeista", elikäs ihmisistä joiden tahto suojella luontoa on niin voimakas, että he eivät kaihda kovien keinojen käyttämistä. Tämä on dekkareissa usein toistuva kaava, eikä Soininvaara ole keksinyt aiheeseen oikeastaan mitään omaperäistä.

Sinänsä tarina on ihan menevää, on takaa-ajoa, murhastelua, kiperiä tilanteita ja Arto Ratamo, joka tässä kirjassa on oikeastaan täysin tarpeeton. Rikokset ja maailmaa uhkaavan vaaran ratkaisevat aivan muut henkilöt. Täydellisen ei-omaperäisesti maailman tuhoamista ajavaksi suurkonnaksi on saatu taas rikas arabi. Hienosti keksitty.

Kirjallisuuden mäkkäri-annos, tai ehkä paremminkin Hesburgeria, mutta mielestäni aika heikkotasoinen esitys. Kyllä jännityskirjoissakin voisi olla jotain omaperäisyyttä tai kekseliäisyyttä, edes tarinan osalta jos henkilöhahmot ovatkin vakiopahvia.

Kaksi öljylähdettä.

Sami Tissari: Krysa

Kotimaista scifihköä, vaihtoehtoista tulevaisuutta ja vieläpä hienosti kirjoitettuna - kyllä kiitos! Sitä löytyy tästä teoksesta jonka ilokseni voin todeta olevan varsin mainio tekele.

Krysa kertoo kuvitteellisesta tulevaisuudesta (tai nykyisyydestä) jossa Neuvostoliitto on kehittänyt ajattelevan koneen, jonkinlaisen keinoälyn, ja onnistunut vieläpä yhdistämään koneet maailmanlaajuiseksi verkoksi. Koneet tekevät ihmisten puolesta kaiken: tieteen ja tutkimuksen, valmistuksen, ajavat autoa ja rakentavat sähkölinjat. Lisäksi koneet ovat luoneet valtavan joukon synteettisiä ihmisiä jotka ovat ottaneet paikkansa ihmisten seassa - ja osin syrjäyttäneet nämä - yritysten johdossa ja politiikassa.

Tavallisella ihmisellä ei juurikaan ole mitään käyttöä.

Kirja on kirjoitettu vekkulimaisesti, poukkoillen ja eri aikajanoilla edeten. Tyylistä tulee varsin vahvasti mieleen Kurt Vonnegut - tyyli on toteavaa, tapahtumat usein melko absurdeja ja niitä ikään kuin havainnoidaan ulkopuolelta, vaikka kertoja onkin läsnä. Pidän itse Vonnegutista varsin paljon joten tämä ei suinkaan ole huono seikka, vaan tyyli on varsin mainio ja osuu kirjan sisältöön erittäin hyvin.

Tarina on ripoteltu täyteen herkullisia, pähkähulluja yksityiskohtia. Keltainen Ford Taunus, ydinparistolla käyvä lasten lelunukke, köyhtynyt Bill Gates hakkaamassa halkoja ja niin päin pois. Mielikuvitus on laukannut, mutta varsin vakuuttavasti - kyseessä on Tissarin esikoisteos! - kirjoittaja on osannut pitää sekoilun kurissa ja tuottaa hyvin luontevaa tarinankerrontaa.

Tarina etenee jouhevasti, tylsiä tai turhalta tuntuvia kohtia ei juurikaan ole ja loppuratkaisu on runollisuudessaan niin pöhelö, että siitä ei voi olla pitämättä. Vaikka kirja kertookin näennäisesti vaihtoehtoisesta todellisuudesta, on se alusta loppuun varsin selkeä viittaus meidän aikaamme. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä saarnaa, tyytyy vain toteamaan.

Erittäin vahva lukusuositus, neljä muurahaista.

Jo Nesbø: Verikuu

Harri Holli on täällä taas. Tyyppi on edelleenkin väsyttävä menneisyydessä roikkuva ruikuttaja, eiköä tällä kertaa edes ratkaise mitään rikosta vaan hengailee vain oikeiden poliisien mukana ja ottaa kunnian sattumista.

Jo Nesbø:n yksi ongelma on, että jokaisen Harri-kirjan sarjamurhaajan pitää olla edellistä ällöttävämpi, ja se alkaa olla jo aika vaikeaa. Tällä kertaa istutetaan loiseläimiä toisten aivoihin ja sitten syödään niitä. Jes, tosi jännää ja hirmu uskottavaa. Harry taas ruikuttaa menneen vaimonsa perään ja on tosi tylsä, eivätkä muutkaan hahmot oikein pahvista erotu.

Unilääkkeeksi ja kärpästen lätkimiseen. Kirjalliset ansiot melko vähäiset. Kaksi kärpästä

Arttu Tuominen: Verivelka

Kotimaista poliisikirjallisuutta, no mikäpä jottei!

Verivelka on tarina ystävyydestä ja ehkä myös kasvamisesta. Parhaista kaveruksista tulee aikuisena täysin erilaiset, toisesta poliisi ja toisesta laitapuolen kulkija. Kun tiet sitten kohtaavat vuosikymmenten jälkeen , on toinen rikoksesta syytetty ja toinen sen tutkija. Kantaako lapsuuden ystävyys, ja mihin asti? Mikä verivelka on maksettavana, ja miten vahva se on?

Kirja on ihan menevää ja sujuvasti kirjoitettua tarinaa. Hetkittäin mieleen tulee jopa Harjunpää, varsinkin lapsuuden kertomuksissa on melko paljon lämpöä.

Muilta osin tarina on lievästi pöljä. Hyvämaineinen poliisi riskeeraa kaiken auttaakseen lapsuudentoveriaan, jota ei ole nähnyt liki kolmeenkymmeneen vuoteen? No mikäpä siinä, varmaan auttaisikin, mutta tapoja olisi toki muita, paljon fiksumpiakin.

Näätämäinen ja neuroottinen yli-hyvis rikostutkija joka heittää kapuloita rattaisiin, on myöskin lievästi väsynyt ja epäkiinnostava hahmo. Tämän tutkimukset myös kuitataan parilla lauseella sivuun, ja koko tarinan ratkaisu on varsin töksähtävä, ihan kuin kirjoituskoneesta olisi loppunut paperi kesken.

Ihan ok iltalukemista toki. Kolme donitsia.

Hugh Howey: Hiekan Poikki

Hiekan Poikki on jonkinmoinen jatko-osa Howeyn kirjalle Hiekka - ja niin kuin jatko-osat melko usein, ei tämä ihan ensimmäisen osan veroinen ole, jos ei toki ihan huonokaan tekele.

Maailma on hukkunut hiekkaan. Hiekka on haudannut alleen kaupungit satojen metrien syvyyteen. Hiekkasukeltajat etsivät muinaisista kaupungeista tavaraa jolla käyvät kauppaa, harvinaisimmat ja syvimmältä löydetyt ovat arvokkaimpia.

Koston kierre on valmis, kun aavikolta saapuu mies joka tuhoaa kokonaisen kaivoskaupungin. Kuuluisaan sukeltajasukuun kuuluvat sisarukset joutuvat tapahtumien myllerykseen ja pyrkivät selviytymään miten vain voivat.

Kirjassa sukelletaan paljon hiekassa, mikä oli edellisessä osassa vielä uutta ja jännittävää. Nyt se alkaa jo vähän toistaa itseään. Samoin autiomaassa haahuilu tuntuu melko joutavanpäiväiseltä kohkaamiselta. Henkilöhahmot eivät myöskään ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia. Koko kirjasta jää jotenkin yhdentekevä olo - on vaikea kiinnostua näiden ihmisten tekemisistä, vaikka tarttumapintaa kuinka tyrkytetään.

Silti, ihan ok seikkailua sellaisesta pitävälle. Kolme matkalaukkua.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Yksin Marsissa on erittäin vauhdikasta scifiä, ja jopa aika jännittävää sellaista. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on sekin aika mainio. Onpas kivaa.

Kertojahahmo on yksi Marsiin lähetetystä astronauttiryhmästä. Kun myrsky iskee, on ryhmän paettava pois planeetalta pikavauhtia. Siinä rytinässä Mark Watney - kertoja - jää yksin planeetan pinnalle. Muu ryhmä olettaa tämän kuolleen, mutta näinpä ei ollutkaan.

Mark huomaa olevansa yksin vieraalla planeetalla, ilman avaruusalusta jolla palata kotiin.

Kirja on semi-uskottavasti kirjoitettu selviytymistarina, kuinka selvitä vieraalla planeetalla puolitoista vuotta. Mark Watney on aikamoinen McGyver, joka osaa tehdä mitä vain avaruusasemalta löytyvistä tarvikkeista. Vaikka erityisesti vahinkotapaukset ovat sellaisia, joista ei varmaankaan oikeasti voisi selviytyä, on meno muuten varsin mielenkiintoista. Kiipelit seuraavat toistaan tauotta, ja Watneyn kuiva huumori oman tilansa suhteen on paikoin oikein toimivaa.

Tarina on erittäin suoraviivainen, juuri mitään (paria pientä poikkeusta lukuunottamatta) takautumia tai taustoittamista ei ole, eikä henkilöiden menneisyyttä juurikaan pohdita. Mikä on ihan hyvä asia, koska tässä kirjassa klaustrofobinen - vai agorafobinen, kun kuitenkin ollaan yksin kokonaisella planeetalla? - tunnelma on tärkeässä pääosassa. Jonkinlainen vaarallisen paniikin tunne on koko ajan läsnä, ja aina kun jokin ongelma selviää ja tulee hetkellinen "huh, tästäkin selvittiin" tunne, on samaan aikaan jo hieman pelottava pelko seuraavasta vaarasta.

Kirjassa on aika paljon matematiikkaa, kemiaa ja muutakin tiedettä, joka voi olla jopa realististakin. Itselläni ei puistokemistin taidot riitä arvioimaan tuota, mutta melko uskottavalta ainakin tuntuu, ja sehän on aina hauskaa.

Oikein mainiota viihdettä, neljä paikkaa paikan päälle!

Ørjan Nordhus Karlsson: Peilin Takana

Taas mennään ja kovaa. Peilin Takana on jatkoa Karlssonin kirjalle Yön ja Päivän Välissä, ja meno on vähintään yhtä vauhdikasta.

Marko Eldfell on biomuokattu supersotilas, joka pakenee kaikkialla hallitsevaa valvontakoneistoa. Eldfelliä jahtaavat ilkimykset lakoavat kuin heinä myrskyssä, raatoa tulee ja rakennusta sortuu. 

Kirja on mielestäni tosi raskas ja epäkiinnostava. Tarinaa ei ole juuri nimeksikään, jatkuvasti mennään johonkin ja koko ajan taistellaan ja pelastutaan täpärästi. Kirjan olisi voinut kirjoittaa hyvin paljon lyhyemminkin, eikä juuri mitään olisi tarvinut jättää pois.

Rymistelyn ystäville ehkä, mutta meikäläiseen ei uponnut - omassa jaottelussani tällaiset kirjat ovat turhia. Yksi luoti.