George Orwell: Puilla Paljailla

Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku nimettömämpi tapaus, tuskinpa olisi yksikään kustantaja kiinnostunut. Nimessä on voimaa. George Orwell kirjoittaa tässä mukamas omakohtaisia kokemuksia - mahdollisesti osittain näin onkin mutta ehkä köyhyyden taakkaa on rikkaan suvun vesa hieman liioitellut. Köyhäilyä harrastetaan ensin Pariisissa, ah niin taiteellisen boheemisti, ja myöhemmin Lontoossa ja sen ympäristössä.

Köyhyys ei tässä tapauksessa toimi edes kiinnostavana sosiaalipornona, se on vaan tylsää. Jengillä ei ole juurikaan rahaa, mutta viini virtaa. Koen itse köyhäilyn esittämisen jotenkin kunniallisempana kuin… no, ei-köyhäilyn, tavattoman väsyneenä ajatuksena. Mielestäni ihminen voi olla kunniallinen ja jopa kiinnostava olematta varsinaisesti köyhä, ja toisinpäin, köyhä voi olla tylsä. Ja tylsiä ihmisiä tämä kirja on täynnä.

Orwell ei edes kirjoita kovin kiinnostavasti. Koko kirja on oikeastaan vain tapahtumien havainnointia, vailla minkäänlaista tarinan tynkää. Silloin tällöin hän yltyy jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen pohdiskeluun, mutta ei silloinkaan - nykymittapuilla - mitenkään kovin omaperäisesti. Ehkä ajan hammas on osunut tähänkin pähkäilyyn aika rankasti, kun kaikki oivallukset tuntuvat niin kovin aikansa eläneiltä.

Kuriositeettina tämän kirjan voisi lukea, mutta muuten en kyllä suosittele. Kaksi viinipullloa.

Taavi Soininvaara: Inferno.fi

Arto Ratamo is back! Ratamo seikkailee jälleen Soininvaaran kirjassa tuttuun tyyliinsä, jonkinlaisena Jo nesbön kotimaisena, vähän kulahtaneempana eikä ehkä ihan niin koviksena. Ratamokin on toki kovempi jätkä kuin normaalit poliisit ja lisäksi hyvä isä, vakavamielinen ajattelija ja muutenkin ihana heppu.

No joo. Inferno.fi on oikeastaan aika menevä kirja. Suomalaismies löytyy Miamista surmattuna, joukko dokumentteja rintaansa teipattuna. Dokumentit liittyvät ohjelmistoyritykseen, joka tekee pankkien maksuliikenteeseen liittyvää salaista ohjelmistoa, joten panokset ovat kovat.

Hämärän tapahtuman ympärillä hyörivät lisäksi Kiinalaiset ja Venäläiset tiedusteluorganisaatiot, sekä jonkinlainen myyrä, tietovuotaja. Onko myyrä (jonka peitenimi on Koira) Supon omassa organisaatiossa, jossain yrityksessä, täysin itsenäinen toimija vai kenties jonkun tiedustelupalvelun leivissä, kas siinäpä pulma.

Inferno.fi kantaa aika hyvin. Hiukan tietenkin puupäistä yhden miehen showta, mutta loppuhuipennusta ja salaisuutta vedätetään aika hyvin, ihan loppumetreille asti. Oli kiva kerrankin lukea kirja, jossa oli pienimuotoinen yllätysmomentti vielä lopussa - en ainakaan itse tiennyt kuka  Koira on, ennen kuin se lopulta paljastettiin. Tämänkin jälkeen on vielä toinen ylläri tuloillaan, ei mitenkään järisyttävä mutta hyvin toimiva kuitenkin.

Henkilöitä on ehkä hieman liiaksikin asti, mutta toisaalta jos niitä olisi vähemmän, olisi yllärin pitkittäminen ollut huomattavasti vaikeampaa. Henkilöt ovat myös aika perus dekkarihenkilöitä, yksipuolisia ja tylsiä, hyvin kliseisesti jotain tiettyä ihmistyyppiä edustavia. Mutta niinhän tämän tyylilajin kirjoissa yleensä onkin, eikä siinä mitään.

Ihan menevää roinaa. Lopun yllätys nosti pisteitä, joten sanotaan vaikka neljä veristä jäljeä lumihangessa.

Carl Hiaasen: Onnenkoukkuja

Luin joskus kauan sitten enemmänkin Hiaasenin kirjoja. Muistan aluksi pitäneeni niistä, mutta toistoa toistoa toistoa oli jotenkin liikaa, ja kirjat alkoivat tuntua puuduttavilta. Sama vika on myös tässä kirjassa, Onnenkoukkuja.

Kirjan tarina on ihan hauska. On lottovoittaja joka on hyvis, ja samalla kierroksella toinen lottovoittaja joka on... no ei ainakaan hyvis. Vähän pahis, mutta pääosin kuitenkin ehkä tyhmis. Ja tyhmis haluaa myös hyviksen lottovoiton koska oma ei riitä. Ja niin alkaa ajojahti joka saa avian poskettomat mittasuhteet. Kovaa mennään ja tyhmiä ollaan; hyvät kärjistetyn hyviä ja pahat - tai siis tyhmät - myös avian huikean kärjistettyjä.

Hahmot ovat niin amerikkalaisen muovisia kuin vain olla voivat. Kirja on aika pitkä, joten siihen on saatu tungettua melkein kaikki kulahtaneet kliseet mitä maa päällään kantaa, ja pari uuttakin on jo keksitty. Tai miten olisi lottovoittaja joka on puhtoisistakin puhtoisin, hyvä, kaunis, älykäs, sporttinen ja toimelias nainen joka ensin ei voi sietää avukseen rientävää hieman renttua mutta kaikinpuolin oikeamielistä, urheaa ja älykästä miestä. Onneksi lopulta kuitenkin rakkaus roihahtaa, seksiä piisaa ja hyvyys siirappisoituu asteikolla äitelän ja imelän ohi niin että heilahtaa. Jos joku yllättyy tämän kirjan juonikuvioista yhtään kertaa, niin onneksi olkoon, lienet juuri lukenut ensimmäisen kirjasi.

Kirja on myös liian pitkä. Varsinaisen seikkailun ja päähenkilöiden oheen on viritetty toinen toistaan sekopäisempiä sivuhenkilöitä ja näiden yhdentekeviä kohtaloita, jotka vain kasvattavat sivumäärää. Ehkä kirjailija on käyttänyt ulkoistettua kirjoittajaa, joka on laskuttanut sivumäärän mukaan? Siltä ainakin välillä tuntuu.

Kuitenkin melko kepeää meininkiä; lue jos jaksat, uneen tällä pääsee ainakin. Kaksi kilpikonnaa.

Michael Crichton: Aikamatka

Michael Crichton lienee tunnetumpi Jurassic Parkin kirjoittajana, mutta muistaakseni tätäkin kirjaa mukaileva elokuva on joskus tehty. Niin tai näin, Aikamatka on ihan lajityyppiinsä kultaista keskitietä ja Crichtonin tyylin mukaista juttua.

Ilkeä ja ahne suuryhtiö on kehittänyt tavan matkustaa menneisyyteen, ja tietenkin homma menee pieleen. Jokunen matkustaja jää menneeseen, ja heitäpä on sitten lähdettävä sieltä etsimään. Alkaa seikkailu jossa pieni ryhmä historian opiskelijoita ja arkeologeja säntäilee eestaas keskiaikaisen sodan keskellä, ja toimintaa riittää.

Kirja on oikein hyvää kesäluettavaa, jos ja kun ei takerru historiallisiin yksityiskohtiin tai uskottavuuteen. Pääosin kyseessä on seikkailukirja. Jotkin kuvaukset keskiajan menosta ja meiningistä ovat kyllä melko kiinnostavia, mutta itse en osaa ollenkaan arvioida kuinka paikkansapitäviä.

Aikamatkailu sinänsähän on toki aina kiehtova aihe, ja niin se on tälläkin kertaa. Kirjassa ei ilman aikamatkailuun liittyvää jännitystä olisi juuri mitään; eikä siinä nytkään mitään kovin omaperäistä ole. Onpahan kuitenkin ihan menevää ja sujuvaa seikkailua.

Lue pois tai polta saunassa, ihan miten vaan. Kolme mätkäisyä miekalla.

Clive Cussler: Poseidonin Nuoli

No jopas nyt, taas tuli kaksi kirjaa samalta kirjailijalta peräkkäin. Toisaalta näiden höttökirjojen osalta sikäli hyvä taktiikka että toiseen kirjaan ei tarvitse keskittyä sitäkään vähään mitä ensimmäiseen, koska homman nimi on enemmän tai vähemmän sama.

Clive Cussler kirjoittaa - takakansitekstiä lainatakseni - merten Indian Jonesin, Dirk Pitt:in seikkailuista. Vertaus on seikkailun puitteissa melko osuva, mutta Pitt ei kyllä ole läheskään yhtä cool tai karismaattinen kuin Indiana Jones. Lähinnä mieleen tulee Barbien poikaystävä Ken - hohtavat hampaat, oletettavasti heti aamusta täydellinen kampaus ja "vahva mutta älykkyyttä viestivä leuka". Tai jotain.

No joo, asiaan. Nyt ollaan siis kansainvälisen vakoilun kuvioissa. Kiinalaiset ryökäleet yrittävät varastaa USAn sotilassalaisuuksia, ja sehän nyt ei tietenkään käy päinsä. Alkaa kilpajuoksu jossa rosvot - taas kerran - ovat sinnikkäitä mutta toivottoman huonoja ampujia, ja Pitt pelastuu kerta toisensa jälkeen täpärästi. Ja kyllä, merellä liikutaan tälläkin kertaa aika paljon.

Tässä kirjassa pistetään Panaman kanava aika surutta tuusannuuskaksi; mitäpä väliä sillä, että maailmankauppa pysähtyy, kunhan kelmi saadaan kiinni just eikä melkeen tässä ja nyt. Vähän myös räjäytellään orjakauppiaiden omaisuutta ja pelastetaan tietenkin orjat siinä sivussa. Ai niin, lisäksi löydetään sata vuotta kateissa ollut sukellusvene joka on puoliksi näkyvissä; sitä nyt vaan ei ole kukaan muu sattunut sataan vuoteen hoksaamaan.

Hohhoijaa. Tämä kirja on todella sujuvaa muovikelmutettua einestuubaa. Ehkä aavistuksen menevämpi kuin edellinen (en muuten edes muista edellisen nimeä vaikka luin sen vain viikko sitten, niin loistava se oli) joten olkoon ja menköön: kolme sukellusta pohjamutiin kesän kunniaksi.

Clive Cussler: Puolikuu Nousee

Clive Cussler on kirjoittanut ison nipun Dirk Pitt-seikkailuja, joista tämä on... ties kuinka mones. Kyseessä on aika perinteinen toimintaseikkailu, jossa hyvikset heiluvat pitkin maailmaa ja pahikset luuhaavat nurkissa, ilmestyen aina sopivin ajoin melkein onnistumaan. Lopuksi hyvikset tietenkin voittavat.

Cusslerin Dirk Pitt-kirjojen oma erottautuminen massasta liittyy meriteemaan. Dirk (ja isänsä, josta käytetään vain nimeä Pitt) on amerikkalainen merentutkija, ja iso osa seikkailuista tapahtuukin laivoilla, veneillä, sukellusveneillä tai rannan läheisyydessä.

Tällä kertaa metsästetään muinaismuistoja, uskonnollisia aarteita, joita tietenkin hamuavat myös roistot. Seikkailu on menevää mutta ehkä aavistuksen kulahtanutta, ainakin juonenkäänteiden osalta. Mitään kovin yllättävää ei tapahdu, ja läheltä piti -tilanteita viljellään kyllästymiseen asti. Roistot eivät myöskään luonnollisestikaan osaa ampua; isokin joukko konetuliasein aseistautuneita pahiksia onnistuu ampumaan sankareista ohi, kerran toisensa jälkeen, suorastaan liikuttavalla varmuudella.

Tai mitä sanotte - huom, juonipalajastus! - tuhansia vuosia sitten kadonneesta, mittaamattoman arvokkaita muinaisjäänteitä kuskanneesta laivasta, joka löytyy hyväkuntoisena, kaikki aarteet mukanaan, rannalla olevasta luolasta. Sinne nyt vaan ei kukaan ole sattunut pariin tuhanteen vuoteen kävelemään sisään. Jep jep.

Noo, ihan hyvää kesäviihdettähän tämä, jos ei kummempia odota. Pistetään nyt vaikka kolme harhalaukausta tosi läheltä, ihan vaan koska pahikset on surkeita.

Lee Child: Etsintäkuulutettu

Jack Reacher on taas menossa, ja konnat lakoavat verihurmeeseen. Etsintäkuulutettu on ties monesko Jack Reacher tarina, eikä edes niistä mitenkään hyvästä päästä. Tarina on puuduttava, ylipitkä ja epäuskottava, tavallistakin enemmän. Lisäksi loppuratkaisun petoksen petoksen petoksen petturit -kuvio on aika pöhelö.

No, kelmejä kuitenkin suolataan ja teilataan ihan tosta noin vaan, eikä kukaan koskaan kysele Reacheriä edesvastuuseen. Murha lienee kuitenkin murha vaikka olisikin kova jätkä, eikö? No ei tässä maailmassa. Jos on tarpeeksi kovis, saa ampua ihmisiä ihan mielin määrin.

Pyh. Aikamoista ajanhukkaa. Tätä en voi suositella edes kevyenä viihteenä, sen verran kömpelö ja epäkiinnostava tarina on. Yksi harhalaukaus.

Flann O'Brien

Tämä kirja on jonkin ihmeellisen päättelyketjun lopputuloksena luokiteltu scifiksi, mutta en kyllä oikein osaa olla samaa mieltä. Toisaalta, en myöskään osaa keksiä mitään muutakaan luokittelua, sen verran kummallisesta kirjasta on kyse.

Kolmas Konstaapeli on melkeinpä jännityskirja, noin niin kuin aluksi. Tapahtuu ryöstömurha, ja tekijöiden välille syntyy epäluottamus saaliista. Perusjuttua siis. No tavallaan, mutta mutta... Pian käy ilmi, että murhattu mies ei ehkä olekaan kuollut. Sitten päädytään poliisien kynsiin. Poliisien, joilla on oma atomiteoria, pohjaton fiksaatio polkupyörävarkauksiin ja joista yksi askartelee toinen toistaan pienempiä sisäkkäisiä arkkuja, joista viimeiset ovat niin pieniä että niitä on mahdoton nähdä edes suurennuslasilla. Mystinen kolmas konstaapeli kummittelee myös taustalla.

Kaiken tämän ohella viljellään (toivottavasti kuvitteellisesen) markiisi De Selbyn omintakeista filosofiaa pitkinä pohdintoina ja alaviitteinä, joissa ei kyllä ole päätä eikä häntää. Markiisi muunmuassa on vahvasti sitä mieltä, että vesi on liian väkevää ja sitä pitää pyrkiä laimentamaan. Ja että katsomalla vastakkain asetettuihin peileihin, näkee menneisyyteen niin kauas kuin vain jaksaa katsoa.

Kirja on paikoitellen ihan hauskaa sekoilua, mutta ehkä liian pimahtanutta minun mieleeni. En voi olla ajattelematta kirjailijaraukkaa, jolla on ilmiselvästi ongelmia mielenterveytensä kanssa. Tai vakava huumeongelma. Kenties molempia. Mutta jos tykkäät sekoilusta ja erikoisista jutuista niiden itsensä vuoksi, tässäpä oiva pläjäys.

Kolme konstaapelia, ihan vain koska se sopii monella tavalla moneen asiaan.

Huovinen: Porsaan Paperit

Veikko Huovinen on metka kirjailija, itselleni oikein mieluisa. Huovisen kirjoissa on usein näennäisesti pinnallista hihittelyhuumoria, välillä vähän roisiakin, mutta usein vasta pohtimalla paljastuva alavire, joka tuppaa olemaan hyvin inhimillinen ja lempeä. Niin on tälläkin kertaa. Porsaan Paperit on kokoelma lyhyitä tarinoita jotka nivoutuvat jotenkuten yhteen eläinteeman kautta, mutta pohjimmiltaan kyse on kuitenkin ihmisistä.

Tarinat ovat eri ikäisiä, alkaen 1960-luvulta aina 1980-luvulle, ja sen jotenkin huomaa. Ensimmäiset tarinat ovat yksinkertaisempia ja pelkistetympiä, melkein pelkkiä hassutteluja. Loppua kohden - tarinat ovat kirjassa aikajärjestyksessä - juttuihin tulee lisää syvyyttää, erilaisia kerroksia ja erilaisia tulkintoja mahdollistavia vivahteita. Itse pidin oikeastaan enemmän loppupään tuotannosta, vaikka kyllä alkupäässäkin aikamoisia helmiä oli. Vai mitä mieltä olette kotkasta joka paritellessaan hekottelee, että olisipa nyt tunnettu luontokuvaaja puskassa väijymässä niin saisi kuvata petolinnun persettä? Vino huumorintaju siinä linnulla...

Suositeltavaa luettavaa huumorin ja etenkin Huovisen ystäville, ja miksei eläinten ystäville noin yleensäkin. Lyhyet tarinat on myös helppo lukaista vaikka yksittäisinä palasina. Suosittelen!

Neljä ahmivaa mäyräkoiraa.

M. John Harrison: Valo

Valo on ns. kovan luokan scifiä. Tämän kirjan lukeminen edellyttää ehkä jonkin verran alan harrastuneisuutta, ja selkeää kiinnostusta aihetta kohtaan. Sillä Valo ei ole helppoa luettavaa.

Harrison ei paljon selittele tapahtumien tai henkilöiden taustoja, vaan toimintaan rymistelään suoraan sekaan. Valkoinen Kissa on K-teknologian avaruusalus - minkä ihmeen K-teknologian? No mietipä sitä. Seria Mau on sen ohjaksissa, ilmeisesti, ehkä, jotenkin, paitsi ettei olekaan ja sitäpaitsi kaikki tapahtuu nanosekunneissa, samalla kun Matematiikka vetelee naruista taustalla. Siis mitä?

No sitä, että vasta lukemalla kirjaa riittävän pitkälle alkaa kaikesta sekavasta vyörytyksestä muodostua jonkinlainen käsitys tapahtumista. Jotka tosin tapahtuvat eri aikakausilla ristiin rastiin siten, ettei sitäkään oikein osaa aina hahmottaa.

Tekeeköhän kirjailija tahallaan kiusaa, vai onko tässä jotain oikeasti takana? No ainakin mielestäni lukukokemus on vaikeudesta huolimatta aika eheä, eli ei tätä nyt ihan hatusta ole repäisty. Aika monelle asialle löytyy jotain kautta kuitenkin selitys, tai ehkä ainakin syy. Ja lopussa, niin kuin usein tehdään, erilliset säikeet vedetään yhteen, tosin ehkä aavistuksen verran teennäisesti mutta kuitenkin.

Mutta mistä kaikessa oli oikeastaan kysymys? No sitä en kyllä oikein saanut selville.

Koville scifi-diggareille silti suositeltavaa lukemista, aika... mieleenpainuva kokemus. Neljä nanosekunnin mittaista piipahdusta erilaisissa ulottuvuuksissa ja vaikka yksi kvantti vielä kaupan päälle. Revi siitä