Veikko Huovinen: Mikäpä Tässä

Huovisen kirjoissa on aina mukavaa veitikkamaisuutta. Mikäpä Tässä on kokoelma novelleja ja muita lyhyitä tarinoita, mutta veitikkamaisuus on aika pienessä osassa.

Kirjan tarinoista osa on jopa aika puisevia. En tiedä liekö aika tehnyt tepposet, ehkä nämä tarinat ovat toimineen aikaisemmin paremmin, mutta nyt ei vain jotenkin lähde. Monet tarinoista myös loppuvat jotenkin ilmaan - niistä ei oikein synny valmista. Ei niin, että aina pitäisi olla joku messevä loppuhuipennus, mutta kuitenkin tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan...

Erikoinen kirja, en tiedä mitä tästä oikein ajattelisi muuta kuin, että pidän Huovisen muista kirjoista enemmän.

Kaksi puujalkavitsiä.

Robert A. Heinlein: Galaksin Kansalainen

Tätä kirjaa mainostetaan takakansitekstissä yhdeksi Heinleinin unohtumattomimmaksi, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Mielestäni tämä kirja on Heinleinin teoksista juurikin toisesta päästä; melko yhdentekevää perus scifiä, jota on Heinleinin tuotannosta huomattavasti pienempi osuus. Itse asiassa koko kirjassa Scifi on aika toissijaista. Kirjan tarina on hyvinkin perinteinen ryysyistä rikkauksiin -kertomus, joka nyt sattuu sijoittumaan johonkin kuvitteelliseen tulevaisuuden maailmaan.

Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Heinlein on kyllä kirjoittanut huomattavasti mielenkiintoisempiakin teoksia. Tästä kirjast on vaikea keksiä mitään kovin innostavaa; tarina on perushuttua ja sangen yllätyksetön, ja juonenkäänteet helposti ennalta arvattavia ja kovin merkityksettömiä. Kaikenkaikkiaan aika... tyhjänpäiväinen teos.

Voihan tämän lukea, huonompiakin on kirjoitettu, mutta Heinleinin tuotantoa tämä kirja edustaa kovin heikosti. Kaksi avaruusalusta.

Jan Jalutsi: Ammattina Vankikarkuri

Eipä voi muuta todeta kuin että kylläpä on rosvoksi ryhtyminen tyhmää, ja kylläpä rosvoiksi ryhtyy tyhmiä ihmisiä.

Jan Jalutsi - oikealta nimeltään Jan Stefan Moilanen - lienee Suomen tunnetuin vankikarkuri. Heppu on tehnyt lukuisia pankkiryöstöjä ja muita rötöksiä, jäänyt aina kiinni ja sitten karkaillut vähän paikasta jos sun toisestakin. Ja jäänyt taas kiinni.

Kirjassaan Jalutsi kertoo tekemisistään, vankilassa olemisesta ja karkumatkoistaan. Kirjassa on melko mielenkiintoista pohdiskelua syistä ja taustoista - kaveri ei selvästi ole ihan tyhmä. Hämmentävää, miten näinkin järkevän tuntuinen kaveri ei ole onnistunut keksimään mitään älykästä tekemistä elämällään. No, pienistä huonoista päätöksistä se kai aina lähtee, ja sitten polku vie mukanaan - kun on rosvoksi ryhtynyt on - tämänkin kirjan perusteella - vaikea ryhtyä enää muuhun.

Kirjan mielenkiintoisinta antia on havainto, miten helppoa Suomen vankiloista on ollut karata. Ihan käsittämättömiä tempauksia, huiskis vaan ja jätkät on tiessään, kerta toisensa jälkeen. Vankiloissa ilmeisesti on keskimäärin avian tolkuttoman tyhmää sakkia, joka ei moista osaa keksiä, ja sitten kun istumassa onkin ihan kohtuullisen fiksu ja neuvokas kaveri niin eipä kauheasti kalterit menoa hidasta. Uskomatonta, mutta ilmeisesti aika pitkälti kuitenkin totta. Jotkut jutut tosin vaikuttavat vähintään rankasti liioitelluilta, ellei peräti ihan täysin hölynpölyltä.

Toinen merkillepantava seikka on rosvojen tyhmyys. Kerta toisensa jälkeen keikat turataan kun känniääliöt eivät osaa olla selvinpäin, vaan hölmöilevät, tunaroivat, sähläävät ja ylipäätään vain toimivat tyhmästi. Ei juurikaan menisi fiktiivisessä teoksessa läpi keikan pilalle meno sen vuoksi, että pakoauton avaimet unohtuivat väärän kaverin taskuun. No, eipä kai rosvoksi kovin moni täysipäinen ryhdykään.

Ehkä tärkein opetus kirjassa on kuitenkin se, miten huono idea rosvon ja vankikarkurin elämä on. Koko ajan pelko peräpäässä virkavaltaa karkuun toinen toistaan kurjemmissa olosuhteissa, vapaudesta ei tietoakaan. Ja lopulta virkavalta vie kuitenkin voiton, ihan jo siksi että resursseja yksinkertaisesti on valtion puolella enemmän kuin yksittäisellä rosvolla.

Ihan kiinnostavaa luettavaa, joskin vähän itseään toistavaa loppua kohden ja lopulta aika jonninjoutavaa tyhmyyden kertausta.

Älkää kakarat ruvetko rosvoiksi, ei kannata. Kolme pankkimurtoa.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa

Voipas.

Kirjan aihe on rankka. Kyseessä on Pihlajamäen esikoisteos, ja se jotenkin näkyy; rankan aiheen käsittely on hieman ehkä hapuilevaa, tyylilaji soutaa ja kirjan alkuosa tuntuu olevan jonkun verran eri paria lopun kanssa.

Kirjan päähenkilö on kokenut sodan aikana kauheita, ja nyt kaikki kauheudet on käytävä uudestaan läpi sotaoikeudessa syyttäjän todistajana. Kerronta alkaa tyylilajilla josta itse en pidä lainkaan, jonkinlaisena tajunnanvirtana, sekavina lauseina joista pitää itse kursia kasaan missä mennään ja miksi. Mielestäni kyseinen tyylilaji onnistuu harvoin - ehkä se on oikeasti tosi vaikea, tai ehkä olen vain tylsä tyyppi enkä tajua sen hienoutta.

Myöhemmin kirja siirtyy kuvaamaan tapahtumia menneessä ja nykyhetkessä hieman konkreettisemmin, jolloin varsinainen tarina ja tapahtumat hahmottuvat selkeästi. Tarina on raastava, ja sen on helppo kuvitella olevan valitettavasti hyvinkin realistinen. Sota on paskaa ja ihmiset kykeneviä kuvottaviin hirveyksiin sodan varjolla.

Kirjan päähenkilö on sen sijaan mielestäni aikamoinen pässi. Ihmistä on loukattu erittäin ikävällä tavalla, ja hän päättää käpertyä itseensä eikä kerro asioista kenellekään, vaikkei ole niihin itse millään tavalla syyllinen. Piilottelemalla tapahtuneita, syylliset ovat päästä kuin koira veräjästä. Urpo. Kyllä siitä voi kertoa ja pitääkin.

Okei okei, tiedän, olen mies ja siis munapää ja väärässä kun esitän asian noin yksinkertaisena. Näin on. En ehkä oikeassa elämässä sanoisi oikeasti samanlaisia kauheuksia läpikäyneelle ihmiselle likimainkaan noin rumasti, mutta fiktiiviselle hahmolle mielestäni voin sen tehdä.

Kirjassa on paljon hyvää, paljon enemmän kuin huonoa, ja tarina itsessään on erittäin rankkaa luettavaa. Esikoisteokseksi todella kova suoritus. Silti tyylillinen kikkailu on mielestäni vähän kömpelöä ja syö jotenkin kirjan tehoa, ainakin itselläni. Suosittelen silti, jos vähän vakavammat aiheet yhtään kiinnostavat.

Kolme kyyneltä.

Jim Thompson: Jumalan Nimeen

Jopas nyt on verioopperaa. Kuinka monta kertaa voivat hyvät tyypit jäädä kiinni ja karata pahiksilta? Kuinka monta kertaa voi pahis saada hyvikset kiinni ja päättää olla tappamatta nämä, ja sen sijaan jättää nämä pakenemaan rauhassa?

No aika monta. Vähän liiankin monta. Ja kun lisäksi vielä koko ajan tapetaan ihmisiä sellaista vauhtia ettei perässä pysy, on meno vähän hengästyttävää. Tylsyyteen asti. Kirjassa väkivaltaa myös piisaa, kiduttaminen on teema jota paitsi harrastetaan niin myös muistellaan, reilusti enemmän kuin tarpeeksi.

Ja kaiken kruunuksi juoni ja sen käänteet ovat aivan poskettoman typeriä. Aina kun pahat tyypit saadaan kiinni tai tähtäimeen, keksitäänkin joku entistä pölhömpi syy (kosto? raha? plaa plaa) jättää nämä eloon, ja taas homma jatkuu. Sitten jahdataan toinen toista ympäri ämpäri, tapetaan ihmisiä ja aina välillä kidutetaan jotakuta. Lisäksi soppaa hämmentää pseudo-uskonnollinen hölynpölyfolosofia ja mistälie pusikosta revitty kabbalistinen pähkäily, joka on avian totaalisen tarpeetonta.

Teksti kutakuinkin kulkee, kyllähän tämän lukee, mutta tarina on kyllä aika luokattoman typerä. Suoraan sanoen tarpeeton. Thompsonin muista kirjoista olen jonkin verran pitänyt, mutta tästä en kyllä oikeastaan ollenkaan. Menoa ja melskettä, mutta miksi?

Kaksi pakoa kidutuskammioista.

Jim Thompson: Jerusalemin Veri

Jerusalemin Veri on Jim Thompsonin esikoisteos, ja sillä mittapuulla aika hieno teos. Kirjassa mennään eikä meinata, Israelin alueella monen keskenään tukkanuottasilla olevan todellisen ja ehkä vähän kuvitteellisenkin ryhmittymän sekoillessa ja lähinnä teurastaessa toisiaan. Mukana ovat niin Hamas, Palestiinalaiset, Jihadistit, itsemurhapommittajat, Mossad kuin salaperäiset Temppeliritarit.

Touhu on välillä kuin jostain Dan Brownin opuksesta, toinen toistaan kummempia historiallisia virityksiä ja salaseuroja ja ties mitä, mutta ne eivät ole kirjan pääosassa. Pääosassa on yksi henkilö, palkkamurhaaja joka ajautuu moraaliseen ristiriitatilanteeseen ja joutuu tekemään valintoja. Kenen puolella seistä, kun kaikki tuntuvat valehtelevan? Siinäpä pähkäiltävää, ammuskelun ja räjähdysten väliin.

Tarinan taustoina ovat iänkaikkisen vanhat ja väsähtäneet lähi-idän jännitteet kristittyjen ja muslimien sekä muutaman muun sekopäisen porukan välillä. Jos kirjan tarinalla on mitään tekemistä todellisuuden kanssa, niin ei voi kuin ihmetellä minkälaisessa kuplassa ihmiset tuolla elävät. Kaikki vihaavat toisiaan syistä, joita kukaan ei enää muista, seurauksena tuhansia vuosia sitten tapahtuneista typeryyksistä. Joten kuolemaa. Aivan patahullua.

Itse en hirveästi ole uskonnoista kiinnostunut, oikeastaan pidän niitä sangen epäkiinnostavana aiheena, joten niiltä osin kirja oli aika haukotuksia aiheuttavaa. En kykene löytämään jännitystä siitä, ovatko muslimit vai juutalaiset oikeassa tai väärässä - aivan sama, koko homma on ihan totaalista typeryyttä. Muilta osin kirja oli ihan mukiinmenevää viihdettä, toimintaa riitti eikä lievä kliseisyys henkilöhahmoissa ja juonenkäänteissä juurikaan häirinnyt.

Kolme pyllistystä eri ilmansuuntiin.

Ilkka Remes: Kiirastuli

Kiirastuli on jatkoa Ilkka Remeksen edelliselle teokselle, Jäätyvä Helvetti. Kummankin kirjan voi lukea omana teoksenaan, mutta tämän toisen kohdalla aikasempien tapahtumien tunteminen auttaa ymmärtämään tilanteita ja henkilöhahmoja.

Suomi on joutunut luovuttamaan alueitaan Venäjälle taitavasti masinoidun hyökkäyksen seurauksena. Osa näkee tämän miehityksenä, Suomen itsenäisyyden uhkana, osa taas mahdollisuutena. Kirjassa on toiminnan ohella paljon pohdintaa nykyajasta, ja oikeistakin valtasuhteita ja Suomen roolista suurvaltojen välissä. Kenen puoleen voi kääntyä apua tarvitessaan, jos kaikilla osapuolilla on oma lehmä ojassa? Onko piskuinen Suomi vain suurvaltojen heittopussi isommista palkinnoista kisattaessa?

Remes sitoo taas tarinan hienosti ajankuvaan. Tällaisen kirjan teho saattaa heikentyä ajan kuluessa, kun tämänpäiväiset tapahtumat siirtyvät historiaan, mutta juuri nyt tarina on osin järkyttävänkin ajankohtainen. Islamisaatiolla pelottelu, väärennetyt uutiset, suurvaltapoliittiset siirrot maailmankartalla - kaikki nämä löytyvät harva se päivä uutisista. Remes peilaa hienosti ihmisten tuntoja ja ajatuksia ja punoo näistä hurjia visioita.

Tämä kirja on ehkä aavistuksen pohdiskelevampi kuin Jäätyvä Helvetti, jopa paikoitellen hieman puuduttavassa määrin. Haluamme viihdettä! Tarina sinänsä on kuitenkin erittäin hienosti punottu ja piinaavan realistinen, ainakin ajoittain. Hybridisodankäynti, huimat pakolaisiin liittyvät käänteet - joista ei oikein voi tässä kertoa paljastamatta yhtä ehkä karmivimmista juonenkäänteistä - ja internetin sosiaalisen median käyttö ihmisten mielipiteiden manipuloimiseen vaikuttavat kaikki uskottavilta, joskin ehkä - ainakin toivottavasti - hieman liian helpoilta. Toisaalta, ehkä me olemme juuri niin tyhmiä, niin vietävissä?

Mielestäni tämä kirja on hatunnoston arvoinen ajankuva, ja erittäin menevä jännitysnäytelmä. Jotain kuitenkin jää uupumaan. Remes kirjoittaa jälkisanoissa tarinan vielä jatkuvan - kenties tarinan olisi voinut hieman tiivistää, ja lopettaa tähän? Ehkä silloin kirjassa olisi ollut vielä enemmän potkua, vieläkin tiiviimpi tunnelma? Kuka tietää. Itse jään kyllä suurella innolla odottamaan seuraavaa osaa.

Neljä valeuutista.

Ilkka Remes: Jäätyvä Helvetti

Remes kirjoittaa erinomaisen ajankohtaisista aiheista melkeinpä pelottavan uskottavasti. Kyseessä on uudenlainen hybridisodankäynti; sotaa, jota ei käydä avoimesti asein vaan näkymättömissä, kylmäverisesti kuin shakkia pelaten.

Kun sabotöörit iskevät sähkönjakelun kannalta kriittisiin pisteisiin eri puolilla Suomea, kaatuu koko sähköverkko eikä sen korjaamiseksi ole olemassa nopeaa keinoa. Seuraa nopeasti yltyvä kaaos. Logistiikka ihmisten hengissäpitämiseksi osoittautuu mittakaavan vuoksi erittäin vaikeaksi. Miten saadaan kaikille ruokaa, lääkkeitä ja lämpöä, kun sähköä ei ole? Liikenne pysähtyy ilman polttoainetta, jota pumpataan säiliöistä sähköpumpuin. Kauppoihin ei saada ruokaa. Lääkkeet lojuvat varastoissa. Lämmitys ei toimi - ja pakkanen kiristyy.

Kirja on todella hyytävä, eikä vähiten Remeksen kirjoitustaitojen vuoksi. Tarina kerrotaan erittäin uskottavasti, vaikka jotkin käänteet toki ovatkin selkeästi ylilyötyjä. Kiinnostavaksi tarinan tekee mielestäni se, ettei tällä kertaa oteta yhteen perinteisten aseistautuneiden sotilaallisten joukkojen kanssa, vaan vihollinen on lähes näkymätön. Tiedät sen olevan olemassa, mutta miten taistella sellaista vastaan jota et näe, jonka liikkeitä et tiedä? Erittäin tunnelmallinen lähestymistapa ja erittäin, erittäin jännittävä.

Näissä tarinoissa ei aina ole merkitystä sillä, kuinka realistisia tapahtumat ovat. Tämän kirjan kohdalla jopa toivoisi, etteivät kovin. Remes kyllä kirjoittaa niin taitavasti, että jännitys on käsinkosketeltavaa. Mielestäni Remeksen parhaita teoksia.

Kirjan lopputulos on hyytävä, erityisesti sidottuna aikaansa. Venäjän toteuttama Krimin miehitys on selkeästi muistissa ja vertautuu pelottavan hyvin kirjan tapahtumiin. Kirjan loppu onkin pulssia nostattava, vaarallisen todelliselta kauhuskenaariolta tuntuva täräytys. Tästä on vaikea kertoa paljastamatta juonta, mutta voin lämpimästi suositella kaikille jännitys- ja/tai toimintakirjojen ystäville: lukekaa tämä kirja.

Viisi ajastettua räjähdystä, sopivasti yllättävissä paikoissa.

Ilkka Remes: 6/12

Ilkka Remes osaa kyllä kirjoittaa, ja vieläpä aika hyvin. Kirjat ovat yleensä sujuvasti kulkevia, oivallisia toimintatarinoita, joissa usein liikutaan kotimaassa mikä ainakin itselleni tekee tarinoista vielä hivenen kiehtovampia. Kirjoille ominaista on myös ajankohtaisten aiheiden käsittely ja usein monipuolisesti aihetta katsova henkilögalleria.

Tällä kertaa ollaan Suomen itsenäisyyspäivän juhlien tunnelmissa. Samaan aikaan - ajankohtaisesti - pakolaisista ja näiden lapsista koostuva porukka kantaa kaunaa... kutakuinkin kaikkea ja kaikkia kohtaan. Pakolaiset ovat tällä kertaa Serbian sodan peruja. Sotaa paenneiden ihmisten katkeruus on hyvin kerrottu, ilman tarpeetonta alleviivaamista tai kärjistämistä. Se tuntuu pumpulissa eläneen normi-länsimaalaisen mielessä erikoiselta ja jopa osin vaikealta ymmärtää, mutta uskottavalta joka tapauksessa.

Kirjan henkilöiden ajatukset omasta osastaan maailmassa ovat kiinnostavaa, jopa pysäyttävää luettavaa. On helppo uskoa, että ajatukset ovat tosia. Kuinka erilaiselta maailma näyttääkään, kun henkilön taustat ovat toiset kuin omat.

Varsinainen tarina on myös hyvä, ja sisältää Remekselle jopa poikkeuksellisen ovelia käänteitä. Hommassa on jopa hieman vanhanaikaisen rikos-veijaritarinan makua hetkittäin, niin kieroja ovat juonen piirteet kun se lopulta alkaa paljastua. Meno on taas vauhdikasta ja toimintaa on jatkuvasti, sopivin kertojanvaihdoksin rytmitettynä. Ilahduttavasti väkivallalla ei mässäillä tarpeettomaksi, vaikka sen uhka onkin koko ajan mukana.

Erittäin mainiota toimintaa sellaisesta pitävälle. Neljä rosvoa vankilassa.

Reijo Mäki: Tatuoitu Taivas

Reijo Mäki yrittää kirjoittaa kyberpunkia tai oikeammin jotain scifi-jännistystä, takakannenkin mukaan Bladerunnerin tyyliin - yrittää ehkä vähän liikaakin. Kirjassa seurataan Uno Lounerin touhuja, kun tämä etsii kadonnutta henkilöä ja pakenee takaa-ajajia pitkin poikin tulevaisuuden dystopiaa, jossa on synkkää ja kamala ja voi hohhoijaa. Menee vähän yli, eikä tyylilajin olemusta oikein tavoiteta. Melkein, mutta ei aivan.

Kirjassa on lukuisia erinomaisen kliseisiä henkilöhahmoja, joita ei kuitenkaan liene tarkoitettu karikatyyreiksi. Sellaisilta ne kuitenkin vaikuttavat. Ehkä suurin kummastuksen aihe ainakin itselleni on, ettei varsinaisesta tarinasta saa oikein mitään tolkkua. Kovasti säntäillään eestaas, tapellaan ja singahdellaan, mutta... miksi? Mitä ihmettä tässä oikein on tarkoitettu? Kirjassa on toki juoni ja kyllä sen ymmärtää, mutta se ei jotenkin tunnu vain oikein niveltyvän hahmojen toimintaan. Ei vain käy järkeen.

Teksti sinänsä on melko sujuvaa joskin ehkä aavistuksen naivistista, pienen heiton päässä lapsellisesta. Kliseitä viljellään vähän turhankin paljon ja yleinen synkkyyden ja rankkuuden kuvaus on aika väkinäistä. Toistaalta, en yhtään yllättyisi jos moni tästä pitäisi juuri näin. Itselleni nyt ei vain kolahtanut.

Kaksi tarpeetonta väkivaltakohtausta.