Donald E. Westlake: Varkaitten Tusina

Haa! Dortmunderia lyhyinä tarinoina! Tämäpä vasta namupala pikaisia ilon hetkiä halajavalle.

Kirjassa on yksitoista novellia Dortmunderin seikkailuista, sekä varsin viihdyttävä kirjailijan alkupuhe jossa hän kertoo, miten Dortmunder-tarinat ovat saaneet alkunsa. Tarinat itsessään ovat pääosin erinomaisia - jotkut eivät ehkä ole kovin erikoisia, mutta muutama taas on aivan loistavan riemastuttavia, joten keskiarvo on kyllä varsin korkealla.

Mukavaa myös vaihteen vuoksi lukea tarinoita, joissa Dortmunderille käy hyvin :-)

Neljä onnistunutta kaappausta.

Alastair Reynolds: Prefekti

Timanttivyössä tapahatuu kummia. Kokonaisia habitaatteja tuhoutuu tai katoaa verkosta. Koneet kääntyvät ihmisiä vastaan. Mystinen pahantekijä vehkeilee muinaisen tekoälyn - tai kenties oikeasti eläneen ihmisen tallenteen - kanssa. Prefekti Tom Dreyfus saa tehtäväkseen selvittää mysteerin nuoren apulaisensa Thalia Ng:in kanssa.

Mutta kuka - tai mikä - oikeastaan onkaan kaiken takana, ja miten se - tai hän - pysäytetään? Seuraa huima dekkarimainen kilpajuoksu arvoituksen perässä. Askel askeleelta arvoituksen ratkaisu näyttää olevan lähempänä, mutta samalla epätodennäköisempi kuin aiemmin.

Prefekti on jotain dekkarin ja toiminnallisen avaruusseikkailun välimaastosta. Skaala ei nyt olekaan ihan niin huima kuin Reynoldsin joissain kirjoissa, mutta tunnelma on sitäkin tiiviimpi. Ja sitäpaitsi, miljoonia ihmishenkiä koskeva uhka on kyllä aivan tarpeeksi suuri, jotta vaaran tunne välittyy.

Kirjassa pohditaan myös yhteiskunnallisia asioita, ehkä enemmän kuin Reynoldsin kirjoissa tätä ennen on totuttu. Timanttivyö koostuu erilaisista habitaateista, jotka ovat enemmän ja vähemmän omavaltaisia valtioitaan. Niissä kuka vaan saa tehdä mitä vaan, kunhan vain osallistuu demokratiaan äänestämällä yhteisistä asioista. Kirjassa ei varsinaisesti mässäillä hirveyksillä, mutta sivutaan lyhyesti erilaisia hallintomalleja joihin ihmiset ovat vapaaehtoisesti lähteneet mukaan - esimerkiksi täysiä diktatuureja. Kysymys, jota ei varsinaisesti suoraan esitetä mutta joka on rivien välissä luettavissa onkin, kuinka pitkälle vapauden valita pitää antaa mennä - onko edes mitään rajoja, mitä ihminen ei saisi vapaaehtoisesti ylittää, niin kauan kuin ketään ei pakoteta mihinkään ja kaikki hoitavat velvollisuutensa?

Vastauksia kirjassa ei toki ole vaikka jonkin verran filosofista pohdintaakin mahtuu mukaan. Se ei kuitenkaan ole jutun juoni. Juoni on ihan perinteisessä seikkailussa joka tapahtuu avaruudessa, jossain mahdollisessa tulevaisuudessa. Ja hyvä seikkailu onkin.

Thalia Ng ja Tom Dreyfus ovat mielestäni Reynoldsin ehkä parhaita henkilöhahmoja. Varsinkin Thalia on tavallisesta poiketen jopa epävarma itsestään - yleensähän näissä kirjoissa ollaan aika kirkasotsaisia sankareita.

Hyvää scifiä, suosittelen. Neljä sukkulaa veenukseen.

Donald E. Westlake: Älä Turhia Kysele

Aaah, Dortmunder ja kumppanit ovat taas vauhdissa. Tämä on parasta kesälukemista mitä tiedän. Ja syksy. Ja talvi, ja kevät. 

Tällä kertaa ollaan taas kaappaushommissa, mutta kohde onkin ehkä hieman tavallista erikoisempi, nimittäin kauan sitten eläneen pyhimyksen reisiluu!

Kuten kaikki Westlakea koskaan lukeneet voivat erittäin helposti arvata, homma ei mene ihan putkeen. Ei oikeastaan sinne päinkään. Dortmunder-parka jää verekseltään kiinni ja joutuu linnan tyrmään, johonkin Itä-Euroopan tietämille. Vapauduttuaan - karattuaan - lopulta, Dortmunderille paljastuu varsin törkeä huijaus, ja seuraa... Dortmunderin kosto!

Dortmunderin kanssa ei kannattaisi leikitellä, sillä kosto on perinpohjainen nöyryytys. Näissä kirjoissahan ei harrasteta minkäänlaista väkivaltaa, vaan kyse on ihan perinteisestä veijari-komediasta. Tämä kirja on yksi suosikkejani, varsinkin vankeuteen ja kostoon liittyvä sekoilu on todella hersyvästi kirjoitettua, lennokasta ja hauskaa kuin hattaralla kuorrutettu kissanpentu.

Kostohomma onneksi lopulta sujuu, ja loppu on erittäin iloinen, kerrankin. Laitanpa tähän lainauksen lopusta, joka ainakin itselleni sai niiiiiin hyvän mielen aikaiseksi että vieläkin hymyilyttää:

Kelp sanoi: "Entäs se Johnin sukuvaakunan lause? Miten se olikaan, John?"

"Quid lucrum istic mihi est?" lausui Dortmunder ja selitti J.C:lle: "Se tarkoittaa 'Mitä minä tästä hyödyn?'"

J.C. hymyili. "Saanko minä käyttää sitä?"

"Käytä aivan vapaasti."

"Dortmunder", sanoi Tiny, "minun on ihan pakko kysyä sinulta tätä."

"No mitä?"

"Sinähän olit orpo, eikö niin?"

"Niin olin."

"Ja kasvoit orpokodissa Dead Indianissa, Illinoisissa ?"

"Aivan."

"Mikä sen nimi nyt olikaan, se oli kai orpokoti jota pitivät Ikuisen Kurjuuden Vertavuotavan Sydämen Sisaret, niinhän?"

"Niin juuri, oikeassa olet", sanoi Dortmunder. "Mitä sitten?"

"Miten sinulla sitten voi olla sukuvaakuna?"

Dortmunder katsoi häntä ihmeissään. Hän levitti kätensä. "Minä varastin sen", hän sanoi.

Sen pituinen se. Ja nyt mars kirjastoon, kirjakauppaan tai kaverin kirjahyllylle, tämän kirjan haluat varmasti lukea. Viisi Votskojekkia!

Alastair Reynolds: Aurinkojen Huone

Abigail Gentian oli vähintäänkin erikoinen henkilö. Kuusi miljoonaa vuotta sitten hän kloonasi itsestään tuhat kloonia, ja lähetti nämä kiertämään galaksia, keräämään kokemuksia ja muistoja kaikesta minkä nämä kohtaavat. Kloonien - suvun - oli määrä aika ajoin, aina parin sadan tuhannen vuoden välein, kokoontua yhteen ja jakaa muistonsa sekä kokemuksensa toisilleen, ja jatkaa sitten taas kiertämistään.

Erään tällaisen kokoontumisen osoittautuessa ansaksi käy selväksi, että suvun olemassaolo on uhattuna. Joku tai jokin haluaa tuhota kaikki Abigailin kloonit ja päättää koko suvun vaelluksen. 

Kirja on todella huima seikkailu, niin kuin Reynoldsin kirjoilla on tapana olla. Aika, etäisyydet, historia ja avaruus, kaikki ovat vain leikkikehää jossa mennään eikä meinata. Aurinkojen Huone on jonkinlainen avaruuden dekkari, tai mysteeri, jonka ratkaisemiseksi on kuljettava tuhansien vuosien halki, aurinkokunnasta toiseen, elämänmuotojen ja keinoälyjen seassa.

Kirjassa on ehkä jonkun verran junnausta - se on Reynoldsille tyypillisesti aika pitkä - mutta tarina kantaa taas vaivattomasti, tapahtumat seuraavat toisiaan pyörryttävällä tahdilla. Missään vaiheessa ei varsinaisesti tule tylsää, vaan kaikki tapahtumat vievät tarinaa jollain tavalla eteenpäin. Kieliasu on melko suoraviivaisen toteavaa, eivätkä ihmeellisten näkyjen kuvailutkaan ole mitenkään erityisen ihmeellisiä, mutta se ei varsinaisesti haittaa - oikeastaan, jos näin huima tarina olisi vielä kielellisesti jotain ylimaallista, voisi lukijalta lähteä älli päästä.

Hienoa avaruusseikkailua, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Neljä kloonia.

Kari Souto & Arttu Laakkonen: Vapaus

Herrat Souto ja Laakkonen saivat (puoli)vanhan sydämeni hymyilemään korvasta korvaan! Kaiken kaavamaisen nordic noir-tykityksen, iänikuisten sarjamurhaajien ja renttusekoilijoiden keskeltä putkahtaa yhtäkkiä hyvinkin vanhanaikaiselta tuntuva teos, joka sisältää kahden henkilön välistä kirjeenvaihtoa - puheenvuoroja, joita on ihan oikeasti pohdittu, jäsennelty ja joita voidaan jopa - voi elämä! - muuttaa hyvien vasta-argumenttien kautta.

Eihän tällaista enää nykyaikana tapahdu! 

Tämä kirja ilahdutti meikäläistä aivan tolkuttomasti. Olen lopen kyllästynyt internetin "keskustelu"kulttuuriin, jossa pää punaisena huudetaan kilpaa typeryyksiä, yhtään kokonaista lausetta ei saada kasaan ilman vähintään kolmea yhdyssanavirhettä, eikä koskaan, ikinä, milloinkaan myönnetä, että ollaan väärässä - ei varsinkaan silloin kun se on täysin päivänselvää kaikille. Tällainen pohdiskelu, hidas ajatusten muotoilu ja perustelu, onkin yhtäkkiä yllättäen kaikkea muuta kuin vanhanaikaista - se on tuoretta, ja tuntuu hyvältä.

Kirjan teemana on Vapaus. Mitä on vapaus? Miten siihen pitäisi suhtautua? Pitäisikö vapautta tavoitella, ja onko sitä kaikille edes tyrkyllä? Aihe on aikamoinen, suoraan syvään päähän, ja vaikka itselleni ei ehkä kaikkein kiinnostavin mahdollinen, uskon, että varsin monelle tekisi todella hyvää lukea tämä pohdiskelu. Ja vaikkei aihe itsessään olisi kaikkein kiinnostavin, on tapa jolla sitä lähestytään erittäin, erittäin hieno ja arvostettava. Näin juuri asioista pitäisikin keskustella: perusteellisesti, omat vajavaisuutensa tiedostaen ja omaa näkökulmaansa avoimesti muuttaen, kun siihen on aihetta.

Kari ja Arttu, mä rakastan teitä!

Jaa niin se vapaus, ettäkö mitäkökä se nyt sitten on? No lukekaa kirja itse, en rupea kuulkaas mitään pikakommentti-versiota tässä veistelemään. Hopi hopi ostoksille. Tavoistani täysin poiketen laitan tässä linkkiä kustantajan sivuille, silvuplöö: https://vapaakytkin.fi/2021/03/18/autoesseistiikkaa-vapaudesta/

Donald E. Westlake: Minäkö Vakooja?

Westlaken uran alkupään tuotantoa. Tällä kertaa hahmo ei olekaan mistään sarjasta tunnettu vaan kirja on ihan itsenäinen teos.

Kirjan (anti)sankari Eugene Raxford on vannoutunut pasifisti joka johtaa omaa, muutaman hengen laajuista pasifistiryhmää. Ryhmä on sangen teoreettinen ja passiivinen, joten mitään varsinaista toimintaa ei Eugenen elämään mahdu. Kunnes eräänä päivänä hän osuu väärään paikkaan väärään aikaan ja tulee näin sekaantuneeksi fasististen terroristien salajuoniin.

Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, rupeaa salainen poliisi painostamaan Eugenea ryhtymään vakoojaksi fasistien joukkoon.

Eugene-parka joutuu siis tahtomattaan tekemisiin väkivaltaisten - ja varsin selkeästi pähkähullujen - tyyppien kanssa, eikä nauti siitä lainkaan.

Kasassa on ihan selkeät puskafarssin ainekset, mutta Westlake kirjoittaakin jotenkin aiheen ympäri. Toki hassuttelua mahtuu mukaan jonkun verran, mutta pohjimmiltaan tarinassa on melko vavakahko sävy. Väkivallalle ei missään vaiheessa anneta periksi, siitä Westlake on tarkka, ja asioiden syitä sekä taustoja pohditaan välillä ironisesti, välillä varsin filosofisestikin.

Varsin suositeltavaa luettavaa, tietenkin kaikille Westlaken ystäville mutta myös muuten, dekkareiden ja jännitystarinoiden ystäville, ainakin noin niin kuin uuteen kirjailijaan tutustumisen merkeissä.

Neljä käsikranaattia.

Donald E. Westlake: Kadonnut Murhaaja

Parker on täällä taas - kannattaa olla varovainen, jos nyt yrittää jotain kepulikonsteja! Tällä kertaa Parkerin ja tämän ammattimaisesti toimivan porukan tekemisiin sotkeutuu harrastelijoita, jotka luulevat voivansa voittaa Parkerin murhaamalla, no, oikeastaan kaikki muut.

Toisin kuitenkin käy. Parker on koviksista kovin, eikä hyväksy minkäänlaista kompromissia. Jos hänen tielleen tulee, on henki höllässä. Niin tälläkin kertaa. Parker jahtaa perässään olevat murhaajat kiinni, ja lopputulos on aika selvää jo alkumetreiltä.

Kirja on varsin toisenlainen kuin Westlaken hassuttelut, kovaa toimintaa ja varsin paljon suoraviivaista väkivaltaa. Väkivallalla ei kuitenkaan juuri mässäillä, eikä Parker - tai kukaan muukaan - ole mikään yli-ihminen, vaan toiminta on melko uskottavaa.

Kerronta ja kieli on sujuvaa, tarina luistaa loogisesti ja suoraviivaisesti ja lopussa, no, arvaatte kyllä miten lopussa käy. Parker tietenkin voittaa. Mutta kirja on silti ihan hyvää, menevää jännitysdekkaria ilman mitään mystistä tai pahemmin ylilyövää.

Kolme nyrkkirautaa.

Alastair Reynolds: Lunastuksen Arkki

Ikiaikainen paha on herännyt ja uhkaa... no, kaikkia ja kaikkea. Tällä kertaa on todellakin piru merrassa. Tukahduttajat ovat hereillä ja valmistautuvat tekemään jotain sanoinkuvaamattoman pahaa aivan mielipuolisessa mittakaavassa. 

Resurgamin läheisyydessä avaruudessa piilottelee valoarkki, jolla on hallussaan aseita joiden avulla saattaisi olla mahdollista taistella Tukahduttajia vastaan. Näitä aseita lähtevät nyt tavoittelemaan niin Yhtyneet kuin näistä loikannut soturi Clavain. Aseiden jahtaamiseen sotkeutuvat tahtomattaan myös lukuisat muut henkilöt - ja jokunen sika.

Käynnistyy takaa-ajo avaruudessa, jonka aikana koneiden ja ihmisten kestokykyä koetellaan äärimmilleen. Kuka lopulta saa aseet - ja onko niistä lopulta kuitenkaan mitään apua? Se selvinnee lukemalla tämä liki 800-sivuinen järkäle.

Vaikka kirja on pitkä ja vaikka Reynolds välillä sortuukin jaarittelemaan varsin pitkiä pätkiä, on tarina silti hyvin sujuvaa. Parasta scifiä pitkään aikaan, ja sanoisin jopa Reynoldsin oman tuotannon mittakaavassa myös varsin hyvä teos. Tarinaa avataan vähän kerrallaan, juonenkäänteet paljastuvat pikkuhiljaa ja kokonaisuus pysyy hyvin eheänä, hyvin etenevänä.

Kaikille scifi-diggareille ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Neljä valoarkkia.

Donald E. Westlake: Ottakaa Pankki Kiinni

 Dortmunder joukkioineen ryöstää pankin. Ei siis vain murtaudu pankkiin, vaan ryöstää sen, koko pankin, ja vie pois. Toisaalla pitäisi riittää aikaa avata pankin holvi, mutta eipä tietenkään mikään Dortmunderin elämässä ole niin yksinkertaista.

Aivan poskettoman riehakas tarina jossa ei tavallaan ole järjen hiventä, ja toisaalta taas... no ei siltikään. Dortmunder kavereineen on silti aina mukavaa seuraa, ja vaikka suunnitelma alunperin onkin yksinkertainen, on tarinassa käänteitä enemmän kuin lääkäri määrää. Ja huumoria. Tulipa taas naurettua ihan ääneen useampaankin kertaan.

Superhauska kirja, kivaa tarinankuljetusta ja sympaattisia konnia. Viisi kahvikuppia.

Donald E. Westlake: Musta Ruusu

 Westlaken vähemmän käyttämä konna, Alan Grofield, on vauhdissa. Tai oikeastaan liemessä, sillä tämä joutuu tahtomattaan kansainvälisen vakoilun pyörteisiin, jossa kaikki osapuolet ovat Grofieldiä vastaan.

Grofield on kuin Westlaken toinen kovanaama-hahmo, Parker, mutta ei ihan yhtä kovis. Grofield ei haluaisi toimia kovaotteisesti, mutta tarpeen tullen pystyy siihen kyllä. Kirja on varsin toimivaa jännitystä, paikoin komediaa ja täynnä yllätyksiä. Kerronta on sujuvaa - sen Westlake todellakin osaa - ja juonenkäänteet aikamoisia. Sekaannusta ja hämmennystä piisaa.

Nautinnollinen jännityspläjäys. Varsin lyhyt kirja, tämä menee aika hujauksessa, kuin välipalana. Neljä diktaattoria.