Nonni, taas mennään. Kurt Austin ja kaverukset, NUMAn supermiehet ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa ilkeä pisnesmiehen laittomat kaivaukset merenpohjassa aiheuttavat... no, reiän maapalloon? Tai jotain muuta älytöntä. Joka tapauksessa maan kuoren syvyyksistä alkaa pulputa vettä niin paljon, että valtameren pinta uhkaa nousta jopa satoja metrejä. Kääk!
Eipä hätää: Austin pätkii kaikkia turbaaniin, ajaa kilpaa, lentää, sukeltaa, miekkailee ja ylipäätään on niin kovis että pahista lakoaa vasemmalle ja oikealle kuin pyörremyrskyssä. Rosvot saavat Kurtin aina välillä kiinni, mutta eivät tietenkään koskaan surmaa tätä vaan jättävät yksin, vartioimatta, johonkin, mistä johtaa salakäytävä tai vanha kaivoskuilu tai joku muu reitti karkuun. Koska tietenkin.
Seikkailu alkaa olla jo aika väkinäistä ja pahisten loputon tunarointi todella uuvuttavaa. Yksi ainoa luoti lopettaisi tämän kirjasarjan kerrasta, mutta eipä vaan, ei sitten millään. Hohhoijaa taas. Meno on melkein sujuvaa, ehkä vähän tavallista pitkitetympää ja jotenkin pökkelömpää, ja läppä on... no, sitä samaa kuin aina ennenkin.
Jos olet Cusslerin kirjoja jo lukenut, olet oikeastaan lukenut tämänkin. Toimii keittiön pöydän jalan alla paremmin kuin lukemisena, paitsi jos on toooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooodella tylsää. Kaksi samuraimiekkaa - ja ohi, tietenkin.
torstai 12. joulukuuta 2019
tiistai 26. marraskuuta 2019
John Steinbeck: Oikutteleva Bussi
Oikutteleva Bussi ei ehkä ole oma suosikkini Steinbeckin teoksista, mutta mielettömän hieno kirja se on silti. Kirjassa kerrotaan vain muutaman henkilön kautta, lyhyen ajan kuluessa tavattoman monta elämän mittaista tarinaa. Steinbeck on todellinen mestari kertomaan ihmisistä kaikkine vikoineen, epäilyksineen ja oikkuineen, lyhyesti, kauniisti ja lempeästi - mutta samalla tarkasti.
Oikuttelevan Bussin henkilögalleria on pieni mutta kirjava. Löytyy paikalleen jumittanutta kahvilanpitäjää, vapautta haikailevaa mutta samalla omaa vapaudenkaipuutaan epäilevää bussikuskia, nuoria naisia jotka haaveilevat vauraudesta, väsynyttä myyntiedustajaa ja ties mitä. Kaikki tuntuvat haluavan jotain muuta kuin mitä heillä elämässään on. Kaikille se tuntuu myös olevan mahdollista, juuri ulottuvilla mutta vielä yhden ponnistuksen, yhden bussimatkan päässä.
Kun matka päättyy myrskyn sotkettua tiet ja suunnitelmat, menevät elämät uusiksi kuin korttipakkaa sekoittaen. Tämän vaiheen Steinbeck pohjustaa loisteliaasti ja kuvailee verrattomasti, paremmin kuin juuri kukaan muu. Välillä tuntuu kuin olisi itsekin bussissa, odottamassa jotain suurempaa, parempaa, vapaampaa.
Ja kuitenkin, jotenkin itselleni jäi kaivelemaan aavistuksenomainen laskelmoinnin tunne, ihan kuin kaikki olisi ladottu kirjan muotoon liian täydellisesti. Kaikki ihmisten rosotkin ovat jotenkin liian sopivia. Ehkä... ehkä Steinbeck näki liian syvälle ihmisten sisimpään, liian tarkasti.
Joka tapauksessa loisteliasta kirjallisuutta ja ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille. Vaikka linja-automatkalle! Neljä väärää valintaa elämässä.

torstai 14. marraskuuta 2019
Vernor Vinge: Rainbow's End
Rainbow's End oli minulle vaikea kirja; osin ehkä siksi, että luin sen englanniksi mutta myös siksi, että se oli mielestäni tylsä. Tylsyys taas oli vaikea kohdata, koska keskimäärin olen pitänyt Vingen kirjoista todella paljon. Tuntui kuin olisin lukenut väärennöstä!
Rainbow's End kertoo tulevaisuudesta joka tänä päivänä ei ehkä olekaan aivan niin kaukainen kuin kirjaa kirjoitettaessa. Todellisuus ja virtuaalinen todellisuus sekoittuvat iloisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Koulua käydään osin virtuaalisesti, pahoista sairauksista toipuneita on nukutettu pitkiksi ajoiksi ja heitä herätetään vihdoin, kun lääketiede sen sallii.
Altzheimerin taudista kärsinyt Robert Gu herätetään hänelle vieraaseen maailmaan, yli kaksi vuosikymmentä menettäneenä, ja laitetaan lasten kanssa samaan kouluun oppimaan elämänsä uudelleen. Kaikki on vierasta ja outoa. Kaiken lisäksi Gu vedetään mukaan kummalliseen salaliittoon; tai siltä se ainakin vaikuttaa.
Kirjan tarina on varsin monimutkainen ja etenkin alkupuolella vaikeasti seurattava. Eri hahmojen tarinoiden polut alkavat kuitenkin lopulta yhdistyä, ja kokonaisuuteen tulee tolkkua. Kuvio on kuitenkin jotenkin liian moneen kertaan kalutun tuntuinen. Esimerkiksi William Gibson on kirjoittanut hyvinkin samankaltaisen tarinan jo kauan sitten, ja muitankin samoja ullakoita koluavia teoksia on pilvin pimein. Ehkä olin vain väärässä mielentilassa, mutta en lämmennyt tälle kirjalle lainkaan.
Surullisesti vain kaksi palavaa kirjastoa.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019
J.M.G. Le Clézio:Harhaileva Tähti
Harhaileva tähti kertoo Ranskan juutalaisen Estherin tarinan toisen maailmansodan pyörteissä. Esther pakenee sotaa ja päätyy lopulta luvattuun maahan, Israeliin. Matkalla tavataan muita pakolaisia ja ystävystytään, rakastutaan, kärsitään nälkää ja toivotaan parempaa.
Kirja on aika kaunis, ehkä hieman liiaksikin asti kuvaileva - nimittäin omaan makuuni. Ymmärrän (luulisin ainakin ymmärtäväni) mitä kirjailija on tyylillisesti halunnut kertoa, mutta en oikein jaksa loputonta maalailevaa haapuilua ja tunteiden paloa suuntaan jos toiseenkin. Pidin silti kirjasta varsin paljon, se on erilainen kuin mitä yleensä luen, ja jo siksikin mukavaa vaihtelua. Kieli on kaunista, tarina riipaiseva ja henkilöt uskottavia, kaikkine vikoineen.
Suosittelen tätä kirjaa varsinkin kaikille niille, jotka eivät tällaista kirjaa tulisi koskaan lukeneeksi. Kannataa avartaa maailmakuvaansa; ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Neljä jalanjälkeä rannalla.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019
Veikko Huovinen: Ympäristöministeri
Huovisen kirjoja leimaa tarinoiden inhimillisyys, ja niin on tälläkin kertaa. Ympäristöministeri on kokoelma tarinoita - novelleja kenties - erilaisten ihmisten erilaisista elämistä. Tarinat ovat tuttuun tapaan lämpimiä; kenellekään ei oikeasti ilkeillä, vaikka hahmojen tekemiset ovatkin väliin aika pipopäisiä.
Ympäristöministerin tarinoissa on melkoista vaihtelua, niin sisällön kuin laadunkin suhteen. Osa jutuista on melkeinpä jonninjoutavia höpinöitä, osa taas todella kauniisti kirjoitettuja kuvauksia elmästä ja... asioista. Huovinen osaa tarkkailla ja kuvailla, parhaimmillaan valtavan hienosti.
Suositeltavaa luettavaa, ei näiden parissa ainakaan liiaksi vanhene jos tarinan silloin ja toisen tällöin tempaisee. Neljä suksisauvan jälkeä hangessa.

tiistai 15. lokakuuta 2019
Clive Cussler: Nollapiste
Cusslerin seikkailuissa mennään eikä meinata; aina on joku koko maapalloa uhkaava ilkimys, ja aina uhan hoitavat NUMAn rämäpäiset, letkeää läpändeerosta heittävät Kurt ja Joe. Koska tottakai, mitäs sitä hyvää kaavaa rikkomaan.
Cusslerin kirjoissa on aina myös jonkinlainen ympäristöteema. Tällä(kin) kertaa teknologiasta varoitteleva - liika on aina liikaa. Ilkeä skitsofreeninen tiedemies (huoh) on keksinyt tavan nyhjäistä energiaa tyhjästä, ja sitä energiaa voikin sitten näköjään ohjata ihan mihin haluaa. Sillä voi esimerkiksi halkaista mantereen kahtia. Morjesta vaan!
Seikkailu on vauhdikasta ja vie Australiasta ympäri eteläistä pallonpuoliskoa, lähelle etelänapamannerta aina vain kylmempiin vesiin. Uskottavuudella ei hyvää seikkailua pilata, vaan rosvot ampuvat sitkeästi ohi, valtaisina laumoina, kun sankareille riittää yksi laukaus ja yksi vitsi. Välillä tulee ihan vanhat lännenelokuvat mieleen, kun yhdellä laukauksella kaatui iso joukko inkkareita.
Meininki on kuitenkin aika hyvä ja kestää pääosin mainiosti. Kirja on ehkä ihan himpun verran pitkä, muttei kuitenkaan laahaile turhia. Henkilöhahmojen taustat käydään läpi vaihteeksi mukavan pikaisesti eikä niihin juututa - tylsintä mitä voi kirjasta löytää on täysin jonninjoutavien pahvipäisten hahmojen taustoittaminen loputtomiin, kun niihin ei kuitenkaan jaksa paneutua lainkaan. Cussler ohittaa taustat lyhyesti ja keskittyy toimintaan, ja tavallaan ihan hyvä niin, se toimii tämän kaltaisessa kirjassa.
Kelpo menoa, ei mitään oikeasti yllättävää tai omaperäistä, mutta hyvin tämän tahdissa junamatka sujuu. Kolme väistettyä luotia.

torstai 26. syyskuuta 2019
Carl Hiaasen: Pintaviiltoja
Hiaasen on kirjoittanut useamman kappaleen tällaisia kevyitä jännäri-/toimintakirjoja, joissa on humoristinen ote ja samaan aikaan ekologisia teemoja. Tällä(kin) kertaa pyöritään Floridassa, jossa toistaitoinen plastiikkakirurgi on surmannut potilaansa silkkaa epäpätevyyttään. Peräänsä hän saa paitsi poliisit ja reportterit, myös yhden miehen armeijan, entisen poliisin ja nykyisen alastomana viihtyvän ekohipin tappajan. Mies on kova mutta oikeudenmukainen. Hohhoijaa.
Tarinaan kuuluu tietysti kauniita mutta älykkäitä naisia, isoja rintoja ja tooooosi paha pahis. Mitään oikeasti originellia Hiaasenin kirjoihin ei ole vahingossakaan eksynyt, mutta juttu kyllä kulkee mainiosti. Kevyttä kesälukemista siis. Rosvot on urpoja, sankari on häikäisevän platinanhohtoinen hyvyydessään ja lopussa tietenkin käy hyvin. Välissä ammutaan, räjäytellään, silvotaan puuhakkurilla ja kohelletaan veneellä. Ja tietenkin harrastetaan seksiä.
Ei tästä oikein mitään muuta voi sanoa. Menee ajanvietteenä ihan kivasti, mutta aivosoluja ei kyllä juurikaan saa kutiteltua tämän opuksen parissa. Kolme krokotiilia.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019
Stanislaw Lem: Futurologinen Kongressi
Futurologinen Kongressi lienee jonkinlainen tutkielma tai ajatusleikki todellisuuden luonteesta; mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, hallusinaatiota tai silkkaa unta? Miten voi tietää olevansa oikeassa todellisuudessa eikä jossain kummallisessa kuvitelmassa?
Kirja on kirjoitettu aika sekavasti, mutta niin on sen tarinakin. Koko ajan tuntuu, että vakavahkosti kirjoitetut kohdat lipsuvat kohti täydellistä sekopäisyyttä, ja kun siitä päästään eteenpäin paljastuukin vain seuraava kummallinen epätodellinen käänne. Lopulta missään ei oikeastaan ole mitään järkeä, eikä loppuratkaisustakaan voi päätellä mikä oikeastaan oli totta ja mikä ei.
Erikoista juttua, mutta ihan kiinnostavaa luettavaa. Kolme nappia naamariin ja menoksi!

maanantai 9. syyskuuta 2019
John Steinbeck: Ystävyyden Talo
Ystävyyden Talo kertoo omistamisen taakasta, siitä, miten omaisuudesta tulee ankkuri vapauden vesille. Tarina on tyyliltään tuttua Steinbeckiä, veijaritarina jossa ryypätään, varastetaan (mutta kiltisti) ja tapellaan enemmän kuin lääkäri määrää - silti taustalla vaikuttaa suunnaton lempeys hahmoja ja kaikkia sivuosanesittäjiä kohtaan.
Danny perii kaksi taloa ja nousee näin yhteiskunnan asteikolla hanttapulista talonomistajaksi, peräti vuokraisännäksi asti. Vuokratalosta on kuitenkin pelkkää riesaa, samoin kuin vuokralaisista (jotka eivät tietenkään koskan maksa vuokraa), ja Danny ahdistuu.
Ahdistukseen etsitään joukolla apua. Viini virtaa, laulu raikaa ja mitä moninaisemmat kohellukset seuraavat toinen toistaan. Silti, maallisen omaisuuden ikeestä ei pääse irti kuin yhdellä tavalla. Ja niinhän siinä tietenkin lopulta käy.
Hauskaa luettavaa, vaikkei omasta mielestäni ehkä ihan Steinbeckin parasta jälkeä. Itse pidän enemmän Hyvien Ihmisten Juhlasta; vaikka kyseessä on samassa ympäristössä tapahtuva koheltaminen jonka suorittavat pitkälti samat hahmot, on sen tarina jotenkin monitahoisempi, hilpeämpi ja samalla syvällisempi. Ei tämäkään missään tapauksessa huono kirja ole! Kauniisti kirjoitettu, täynnä teräviä havaintoja elämästä ja ihmisistä.
Neljä gallonaa viiniä! Kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019
Philip K. Dick: Jumalan Pojan Paluu
Taas meni jotenkin ohi, vaikka muistan vuosia sitten lukeneeni tämän kirjan ja pitäneeni siitä. Liekö vanhemmiten aivojen vastaanottokyky jotenkin heikentynyt vai mitä...
No, eniveis, taattua Dickiä kuitenkin: maasta paetaan siirtokuntaplaneetoille elämään rauhassa, puuhastelemaan ties mitä. Päähenkilö Herb Asher kuitenkin onnettomuudekseen tai mitälie, sattuu samalle planeetalle kuin jumala Jah, joka haluaa palata maan päälle. Scifi, avaruusjutut ja jumaluudet lyövät tässä sopassa kättä ja taittavat peistä, ja Herb Asher poloinen on oman elämänsä heittopussi suurempien voimien vietävänä.
Tarinaa on aika vaikea seurata. Tuntuu, että koko ajan tapahtui jotain pientä ja merkityksetöntä joka kuitenkin tarkoittaa jotain. Mikään ei taaskaan ole miltä näyttää, ja... hohhoijaa. Ehkä olen vain vähän väsynyt tällaiseen erikoisuuksilla leikkimiseen.
Kaksi kummallista planeettaa.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)