Aidantekijät on Millsin esikoisteos; itse en ole herran teoksista muita lukenut, mutta näyttääpä olevan noita muutaman kirjoittanut. Tämän teoksen perusteella täytynee tutustua, sen verran kivaa luettavaa oli.
Kirja kertoo siis nimensä mukaisesti aidantekijöistä. Skotlantilaisen firman kolme työntekijää - kaksi duunaria ja yksi työnjohtaja, joka toimii myös tarinan kertojana - rakentavat aitoja komennuksella Englannissa. Aluksi kaikki sujuu kuten normaalissa Skotti-pläjäyksessä, kiroillaan ja juodaan kaljaa. Pikkuhiljaa meno kuitenkin kääntyy aika oudoksi - ruumiita tulee, ja niiden kanssa toimitaan... lievästi sanottuna erikoisella tavalla.
Kirja on helppoa luettavaa, todella sujuvaa kerrontaa ja sopivasti rytmitettyä. Ei tainnut montakaan tuntia tämän parissa kulua. Tarina ei kauheasti rönsyile eikä hahmoja ole kovin paljon, joten kärryillä on helppo pysyä. Kerronta myös pysyy tiiviisti kolmen hengen ydinporukassa.
Lopussa aidantekijät saavat toimeksiannon erikoislaatuisen yrittäjän luo, Englantiin, ja viimeiset käänteet ovat kyllä ihan silkkaa sekavuutta. Pakko myöntää, että en oikein ymmärtänyt kirjan loppua - tiedän kyllä mitä siinä tapahtui ja mihin viitattiin, mutta... no, putosin aidalta päälleni ja sen pituinen se.
Suosittelen kaikille hieman kieron ja tumman huumorin ystäville. Neljä aidantolppaa.
sunnuntai 11. helmikuuta 2018
torstai 8. helmikuuta 2018
Dean R. Koontz: Ääniä Yössä
Koontz on ehkä vähän hassusti minulle aina ollut jonkinlainen Stephen Kingin parempi versio - kyllä, myönnän, en oikein pidä Kingin kirjoista, poislukien ehkä uran alkupään tuotanto. Mielestäni Kingin kirjat pilasi tarpeeton pompöösimäisyys, jatkuvasti pidemmät ja pidemmät ja samalla puisevammat ja kliseisemmät kertomukset, joissa varsinainen tarina jäi lopulta aika ohueksi.
Koontz kirjoittaa - siis minun mielestäni - ytimekkäämmin. Ääniä Yössä on jo aika vanha kirja, vuodelta 1987 (herramunjee, 30 vuotta!) ja sen paikoitellen huomaa. Kirjan tarina on myös aika perinteinen: hyvän ja pahan taistelua, tiedemiehiä jotka leikkivät luojaa, palkkamurhaajia ja tietenkin pakollinen ällömakea rakkaustarina jonka osapuolilla on ah niin yllätyksettömän muoviset tragediansa. Ja silti, jollain kumman tavalla juttu toimii.
Kirjan sisällöstä ei voi paljoa kertoa pilaamatta yllätyksiä. Päähenkilö on kuitenkin kova mutta älykäs mies joka kohtaa ujon mutta kauniin naisen. Lisäksi on koira joka on aikamoisen älykäs. Koira on ehkä kirjan paras hahmo, vähiten muovinen. Ja sitten on tietenkin pahikset, sadistinen hullu palkkamurhaaja ja... Sivullinen, kauhuelementti.
Kirja rullaa hyvin. Kerronta on sujuvaa, hyvin editoitua ja täynnä tapahtumia. Mitään ei juuri pähkäillä, ei ainakaan liiaksi asti vaan aina mennään, ja vaikka tapahtumat ovat pitkälti arvattavissa, mutta niihin ei juututa eikä niitä paisutella turhaan. Tämä on aikalailla kirjallisuuden hampurilaisateria - mikäpäs siinä, joskus sellainenkin maistuu.
Ei mitään suurta kirjallisuutta mutta oikein menevää viihdettä vaikkapa työmatkalle tai keikkuvan keittiönpöydän jalan alle. Kolme koiranpentua!
Koontz kirjoittaa - siis minun mielestäni - ytimekkäämmin. Ääniä Yössä on jo aika vanha kirja, vuodelta 1987 (herramunjee, 30 vuotta!) ja sen paikoitellen huomaa. Kirjan tarina on myös aika perinteinen: hyvän ja pahan taistelua, tiedemiehiä jotka leikkivät luojaa, palkkamurhaajia ja tietenkin pakollinen ällömakea rakkaustarina jonka osapuolilla on ah niin yllätyksettömän muoviset tragediansa. Ja silti, jollain kumman tavalla juttu toimii.
Kirjan sisällöstä ei voi paljoa kertoa pilaamatta yllätyksiä. Päähenkilö on kuitenkin kova mutta älykäs mies joka kohtaa ujon mutta kauniin naisen. Lisäksi on koira joka on aikamoisen älykäs. Koira on ehkä kirjan paras hahmo, vähiten muovinen. Ja sitten on tietenkin pahikset, sadistinen hullu palkkamurhaaja ja... Sivullinen, kauhuelementti.
Kirja rullaa hyvin. Kerronta on sujuvaa, hyvin editoitua ja täynnä tapahtumia. Mitään ei juuri pähkäillä, ei ainakaan liiaksi asti vaan aina mennään, ja vaikka tapahtumat ovat pitkälti arvattavissa, mutta niihin ei juututa eikä niitä paisutella turhaan. Tämä on aikalailla kirjallisuuden hampurilaisateria - mikäpäs siinä, joskus sellainenkin maistuu.
Ei mitään suurta kirjallisuutta mutta oikein menevää viihdettä vaikkapa työmatkalle tai keikkuvan keittiönpöydän jalan alle. Kolme koiranpentua!
sunnuntai 4. helmikuuta 2018
Ronnie Wood: It's Only Rock'n'Roll
Rolling Stones -kitaristi Ronnie Wood kertoo elämästään ja toilailuistaan tässä kirjassa aika mukavaan tapaan. Rokkareiden elämästä kertovia kirjoja vaivaa usein tietty luettelomaisuus, ja niin kai se jollain tavalla täytyy ollakin - tokihan asioita on esitettävä kronologisesti jotta lukijalle piirtyy kuva aikajärjestyksestä, mitä tapahtui milloinkin, mutta samalla tietynlainen tylsä järjestyksen ja laatikkomaisuuden tunne ui vaivihkaa mukaan kerrontaan. Niin ehkä tälläkin kertaa, vaikka noin yleisesti ottaen kirja on kyllä aika kivaa luettavaa. Kieli on sujuvaa ja kerronta melko hauskaa sortumatta (ainakaan ihan koko ajan) pelkkään kännäämisen ja huumeiden kanssa sähläämisen nostalgioimiseen.
Kamaa ja viinaa on tosiaan vedetty enemmän kuin kotitarpeiksi. Jonkinlainen varoittava esimerkki voisi tämäkin heppuli olla nuorisolle: isoistakin kiertueista Rollareiden kanssa saadut miljoonat on hassattu nenään ja kurkkuun ja täysin yhdentekevään bilettämiseen, kaikenmaailman hännystelijöiden kanssa. Ja mitä jää? Velkavuori ja krapula. Lopussa tosin selväpäisyys valtaa miehen, ja vaikuttaa muuttavan elämän suuntaa aika mukavaksi.
Kirjaa lukiessa ehkä jotenkin toivoi kurkistusta myös Rollareiden kulisseihin, ja vaikka siellä paikoin piipahdetaankin niin pääpaino on kuitenkin Woodin omassa elämässä. Muissa bändeissä, perhesuhteissa ja kuvataiteessa. Tyyppi on selvästi taiteilija luita ja ytimiä myöden.
Itselleni Ronnie Wood on aina jäänyt jotenkin etäiseksi, ehkä aika yllätyksettömästi Keith Richardsin varjoon, mutta tämä kirja oikoi kyllä monta tarpeetonta laiminlyöntiä. Tyyppi on selvästi ollut (ja on edelleen!) tärkeä osa Rollareita, ja elää myös omaa elämäänsä täysillä. Note to self: tsekkaa taidenäyttely jos koskaan sattuu lähistölle!
Suosittelen varauksetta kaikille rokkenrollista tai muuten taiteesta kiinnostuneille, ihan jo pelkästään siksi että kirjan kerronta on tosi mukavaa ja helppoa luettavaa. Neljä sointua!
Kamaa ja viinaa on tosiaan vedetty enemmän kuin kotitarpeiksi. Jonkinlainen varoittava esimerkki voisi tämäkin heppuli olla nuorisolle: isoistakin kiertueista Rollareiden kanssa saadut miljoonat on hassattu nenään ja kurkkuun ja täysin yhdentekevään bilettämiseen, kaikenmaailman hännystelijöiden kanssa. Ja mitä jää? Velkavuori ja krapula. Lopussa tosin selväpäisyys valtaa miehen, ja vaikuttaa muuttavan elämän suuntaa aika mukavaksi.
Kirjaa lukiessa ehkä jotenkin toivoi kurkistusta myös Rollareiden kulisseihin, ja vaikka siellä paikoin piipahdetaankin niin pääpaino on kuitenkin Woodin omassa elämässä. Muissa bändeissä, perhesuhteissa ja kuvataiteessa. Tyyppi on selvästi taiteilija luita ja ytimiä myöden.
Itselleni Ronnie Wood on aina jäänyt jotenkin etäiseksi, ehkä aika yllätyksettömästi Keith Richardsin varjoon, mutta tämä kirja oikoi kyllä monta tarpeetonta laiminlyöntiä. Tyyppi on selvästi ollut (ja on edelleen!) tärkeä osa Rollareita, ja elää myös omaa elämäänsä täysillä. Note to self: tsekkaa taidenäyttely jos koskaan sattuu lähistölle!
Suosittelen varauksetta kaikille rokkenrollista tai muuten taiteesta kiinnostuneille, ihan jo pelkästään siksi että kirjan kerronta on tosi mukavaa ja helppoa luettavaa. Neljä sointua!
maanantai 29. tammikuuta 2018
Ray Bradbury: Hullujen Hautausmaa
Hullujen Hautausmaa on Bradburyn teoksista - siis niistä jotka olen itse lukenut - heittämällä tylsin. Väittäisin, että kyse on henkilökohtaisesta mieltymyksestäni ja että moni saattaa tästä kirjasta pitää paljonkin, mutta minä en lämmennyt.
Bradbury kertoo tässä kirjassa tarinaa Hollywoodin kulta-ajalta, jostain 1950-luvulta ehkä. Kirja tapahtuu lähes kokonaan filmistudiossa tai sen välittömässä läheisyydessä. Paikkaa ja tilaa hämmennetään kuvailemalla välillä lavastettuja paikkoja kuin ne olisivat oikeita; jotkut tapahtumat esimerkiksi tapahtuvat Notre Damen katedraalilla, toiset taas Golgatalla - ja kyse on siis elokuvalavasteista. Hauska kikka sinänsä, mutta tekee välillä lukemisesta hieman vaikeaa.
Samaa kikkailua on henkilöhahmojen kuvauksissa, eikä se oikein toimi. Kikkailua on kenties liikaa, tai ehkä se on hieman liian kulunutta, ei kovin kekseliästä kuitenkaan lopulta. Uuvuttavaa se on joka tapauksessa. Jatkuva sanallinen ilotulitus tuntuu väkinäiseltä, tarpeettoman päälleliimatulta, eikä sinänsä tuo kerrontaan sellaista uutta tasoa jota sillä ehkä tavoitellaan. Liekö syy käännöksessä, pitäisi ehkä kurkata alkuperäisteosta - joka tapauksessa kieli on paikoin melko puuduttavaa luettavaa.
Tarina on heppoinen ja täysin hölynpölyä. Loppuratkaisu on ilmiselvä heti alusta saakka, ja sen selostaminen jotenkin erikoisena ja hurjana tuntuu lapselliselta. Ehkä kyseessä onkin lastenkirja? Tuskin sentään. Henkilöhahmot ovat myös liioiteltuja, karrikoituja kliseitä.
Suosittelen kokeilemaan joka tapauksessa - sen verran isot henkselit Ray Bradburylla on, että ehkä vain itse en jotenkin päässyt kyytiin. Kaksi salakäytävää.
Bradbury kertoo tässä kirjassa tarinaa Hollywoodin kulta-ajalta, jostain 1950-luvulta ehkä. Kirja tapahtuu lähes kokonaan filmistudiossa tai sen välittömässä läheisyydessä. Paikkaa ja tilaa hämmennetään kuvailemalla välillä lavastettuja paikkoja kuin ne olisivat oikeita; jotkut tapahtumat esimerkiksi tapahtuvat Notre Damen katedraalilla, toiset taas Golgatalla - ja kyse on siis elokuvalavasteista. Hauska kikka sinänsä, mutta tekee välillä lukemisesta hieman vaikeaa.
Samaa kikkailua on henkilöhahmojen kuvauksissa, eikä se oikein toimi. Kikkailua on kenties liikaa, tai ehkä se on hieman liian kulunutta, ei kovin kekseliästä kuitenkaan lopulta. Uuvuttavaa se on joka tapauksessa. Jatkuva sanallinen ilotulitus tuntuu väkinäiseltä, tarpeettoman päälleliimatulta, eikä sinänsä tuo kerrontaan sellaista uutta tasoa jota sillä ehkä tavoitellaan. Liekö syy käännöksessä, pitäisi ehkä kurkata alkuperäisteosta - joka tapauksessa kieli on paikoin melko puuduttavaa luettavaa.
Tarina on heppoinen ja täysin hölynpölyä. Loppuratkaisu on ilmiselvä heti alusta saakka, ja sen selostaminen jotenkin erikoisena ja hurjana tuntuu lapselliselta. Ehkä kyseessä onkin lastenkirja? Tuskin sentään. Henkilöhahmot ovat myös liioiteltuja, karrikoituja kliseitä.
Suosittelen kokeilemaan joka tapauksessa - sen verran isot henkselit Ray Bradburylla on, että ehkä vain itse en jotenkin päässyt kyytiin. Kaksi salakäytävää.
tiistai 23. tammikuuta 2018
John Steinbeck: Torstai on Toivoa Täynnä
Joskus klassikoita lukiessa tulee huijattu olo, eihän tämä nyt oikeastaan kovin hyvä kirja olekaan. Steinbeckin Torstai on Toivoa Täynnä on kuitenkin klassikkomaineensa arvoinen, ja ylikin - se on yksinkertaisesti perhanan hyvä kirja!
Kirjassa pyöritään samoissa maisemissa ja saman jengin kanssa kuin Hyvien Ihmisten Juhlassa. Rentut ovat edelleen renttuja, ja sivistys kurkkkii kuin varkain mutta kunnioittavan etäisyyden päästä. Halpaa alkoholia juodaan - ja välillä kalliimpaakin - aamiaiseksi, päivälliseksi ja tietysti illoin öin, eikä kukaan saa oikein mitään aikaiseksi. Silti elämä maistuu. Kunnes huolet alkavat painaa.
Cannnery Row:n porukka on kiinni toisissaan niin tiukasti, että yhden ongelmista tulee välittömästi kaikkien ongelmia, ja yksissä tuumin niitä ryhdytään myös ratkomaan. Lopputulos on harvoin sitä mitä oli tarkoitus, ja yleensä pieleen mennään ruhtinaallisesti ja täysillä, mutta se ei juurikaan lannista. Tohtorin elämän valtaa syvä masennus ja hämmennys, ja sitä ryhdytään selvittämään. Hazel-parka; koskaan ei ole yksikään ajatus hänen päässään pysynyt kahta minuuttia kauempaa, mutta nyt joutuu ihan oikeasti ajattelemaan - ja kurja olohan siitä tietysti seuraa. Mack ja muut antavat taustatukea tai häiritsevät, riippuu miltä kantilta asioita katsoo.
Itselleni kirjan ehkäpä parasta antia on sen tasapainoilu moralisoinnin, slapstick-tyyppisen halvan hekotteluhuumorin ja filosofioinnin laitamilla kompastumatta kuitenkaan näistä mihinkään. Välillä vitsit ovat halpoja ja helppoja, mutta ei liikaa vaan juuri sopivasti. Kenestäkään hahmosta ei tehdä varsinaisesti pelleä, vaan kaikki esitetään hyvin sydämellisesti ja lempeästi täydellisen kauniina ihmisinä, vikoineen kaikkineen. Kun sitten välillä pohditaan maailman menoa ja ihmetellään ihmisyyttä, ei siihenkään juututa rasittavan pseudofilosofisesti vaan pohdinnat ovat raikkaita ja paikkaansa puoltavia tarinassa.
Kaiken lisäksi kieli on aivan ihastuttavaa; vanhanaikaista ehkä nykymittapuulla, mutta samalla herskyvää, hauskaa ja kaunista.
Oi kuinka haluaisinkaan osallistua Cannery Rown juhliin... Täydet viisi vanhaa tenniskenkää!
Kirjassa pyöritään samoissa maisemissa ja saman jengin kanssa kuin Hyvien Ihmisten Juhlassa. Rentut ovat edelleen renttuja, ja sivistys kurkkkii kuin varkain mutta kunnioittavan etäisyyden päästä. Halpaa alkoholia juodaan - ja välillä kalliimpaakin - aamiaiseksi, päivälliseksi ja tietysti illoin öin, eikä kukaan saa oikein mitään aikaiseksi. Silti elämä maistuu. Kunnes huolet alkavat painaa.
Cannnery Row:n porukka on kiinni toisissaan niin tiukasti, että yhden ongelmista tulee välittömästi kaikkien ongelmia, ja yksissä tuumin niitä ryhdytään myös ratkomaan. Lopputulos on harvoin sitä mitä oli tarkoitus, ja yleensä pieleen mennään ruhtinaallisesti ja täysillä, mutta se ei juurikaan lannista. Tohtorin elämän valtaa syvä masennus ja hämmennys, ja sitä ryhdytään selvittämään. Hazel-parka; koskaan ei ole yksikään ajatus hänen päässään pysynyt kahta minuuttia kauempaa, mutta nyt joutuu ihan oikeasti ajattelemaan - ja kurja olohan siitä tietysti seuraa. Mack ja muut antavat taustatukea tai häiritsevät, riippuu miltä kantilta asioita katsoo.
Itselleni kirjan ehkäpä parasta antia on sen tasapainoilu moralisoinnin, slapstick-tyyppisen halvan hekotteluhuumorin ja filosofioinnin laitamilla kompastumatta kuitenkaan näistä mihinkään. Välillä vitsit ovat halpoja ja helppoja, mutta ei liikaa vaan juuri sopivasti. Kenestäkään hahmosta ei tehdä varsinaisesti pelleä, vaan kaikki esitetään hyvin sydämellisesti ja lempeästi täydellisen kauniina ihmisinä, vikoineen kaikkineen. Kun sitten välillä pohditaan maailman menoa ja ihmetellään ihmisyyttä, ei siihenkään juututa rasittavan pseudofilosofisesti vaan pohdinnat ovat raikkaita ja paikkaansa puoltavia tarinassa.
Kaiken lisäksi kieli on aivan ihastuttavaa; vanhanaikaista ehkä nykymittapuulla, mutta samalla herskyvää, hauskaa ja kaunista.
Oi kuinka haluaisinkaan osallistua Cannery Rown juhliin... Täydet viisi vanhaa tenniskenkää!
tiistai 16. tammikuuta 2018
Harry Harrison: Ruostumaton Teräsrotta
Ruostumaton Teräsrotta on veijari-scifiä perinteisimmillään. Kaiken yläpuolella kelmeilevä Teräsrotta on ylettömän ovela, nokkela, taitava ja noheva, sekä tietenkin jollain omituisella tavalla moraalinen hahmo. Rotta varastelee ja kelmeilee kunnes jää kiinni ja päätyy toiselle puolelle pöytää, erikoisjoukkoihin poliisin rooliin jahtaamaan toista superrikollista.
Kirjana tekele on melkomoista huttua, josta ei juuri muistijälkeä jää. Elokuvana tällainen voisi olla ehkä jopa viihdyttävämpi. Meno on kaikin puolin hassunhauskaa ja kekseliästä... muttei sitten kuitenkaan, vaan oikeammin aika kulahtanutta, moneen kertaan nähtyä - luettua.
Kaksi rottaa.
Kirjana tekele on melkomoista huttua, josta ei juuri muistijälkeä jää. Elokuvana tällainen voisi olla ehkä jopa viihdyttävämpi. Meno on kaikin puolin hassunhauskaa ja kekseliästä... muttei sitten kuitenkaan, vaan oikeammin aika kulahtanutta, moneen kertaan nähtyä - luettua.
Kaksi rottaa.
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
Simon Hawke: Kunnian Hehku
Kunnian Hehku on Star Trek the Next Generation -universumiin sijoittuva kirja. Kirja on ikään kuin yksi jakso Star Trekistä; yksittäinen seikkailu tuttujen hahmojen kesken; Picard, Riker, Romulanit tietenkin ja koko muu kööri. Ja sarjan tavoin, nimeä myöten kaikki kirjassa on pönttöpäistä hölynpölyä.
Telkkariviihteenä Star Trek saattaa vielä jotakuinkin toimia, mutta kirjana ei kyllä lainkaan. Pakolliset kuviot ovat niin totaalisen yllätyksettömiä ja ennalta arvattavia, ettei minkäänlaista jännitystä pääse livahtamaan sekaan edes vahingossa. Loppuratkaisukaan ei tietenkään yllätä.
Kaksi täräytyksen päräytystä ties millä hölynpölypyssyllä.
Telkkariviihteenä Star Trek saattaa vielä jotakuinkin toimia, mutta kirjana ei kyllä lainkaan. Pakolliset kuviot ovat niin totaalisen yllätyksettömiä ja ennalta arvattavia, ettei minkäänlaista jännitystä pääse livahtamaan sekaan edes vahingossa. Loppuratkaisukaan ei tietenkään yllätä.
Kaksi täräytyksen päräytystä ties millä hölynpölypyssyllä.
keskiviikko 3. tammikuuta 2018
Wilbur Smith: Niilin Noita
Nyt tuli kyllä luettua liikaa Wilbur Smithiä peräjälkeen, olo on kuin hammaslääkärin puuduttamalla. Ei juurikaan hymyilytä. Niilin Noita on aika huono kirja; valtavan pitkä, jatkuvasti samoja juonikuvioita jankkaava ja täysin epäuskottava.
Tällä kertaa orja Taita on taikuri; hänelle on jostain kehittynyt taikavoimia. Nuori faaraon jälkeläinen on jälleen kerran juonittelevien vihollisten ja vallankaappaajien kohteena ja joutuu pakenemaan, kunnes vihdoin palaa voitokkaana kasvettuaan aikuiseksi. Taita juonii ja johdattelee tapahtumia enemmän ja vähemmän kulisseissa sekä toisinaan etulinjassa, ja puuttuu tilanteisiin aina, kun vaara äityy liialliseksi.
Mukana on myös nuoren faaraon tosirakkaus joka on, kröhöm, kaunis mutta älykäs. Tarpeetonta kauheuksilla mässäilyä piisaa, samoin kuin todella väsyttäviä seksikohtauksia.
Täyttä tuubaa ja hirveän pitkä. Yksi vitsaus.
Tällä kertaa orja Taita on taikuri; hänelle on jostain kehittynyt taikavoimia. Nuori faaraon jälkeläinen on jälleen kerran juonittelevien vihollisten ja vallankaappaajien kohteena ja joutuu pakenemaan, kunnes vihdoin palaa voitokkaana kasvettuaan aikuiseksi. Taita juonii ja johdattelee tapahtumia enemmän ja vähemmän kulisseissa sekä toisinaan etulinjassa, ja puuttuu tilanteisiin aina, kun vaara äityy liialliseksi.
Mukana on myös nuoren faaraon tosirakkaus joka on, kröhöm, kaunis mutta älykäs. Tarpeetonta kauheuksilla mässäilyä piisaa, samoin kuin todella väsyttäviä seksikohtauksia.
Täyttä tuubaa ja hirveän pitkä. Yksi vitsaus.
maanantai 25. joulukuuta 2017
Risto Isomäki: Haudattu Uhka
Risto Isomäki on tässä kirjassaan melko lailla Ilkka Remeksen jalanjäljillä, niin paljon jopa etten ehkä olisi arvannut kumman kirjasta oli kyse, ellei kannessa olisi sitä lukenut. Tämä on sekä hyvä että huono asia: Remes kirjoittaa - samoin kuin Isomäki - erittäin sujuvaa, nykyaikaista ja menevää jännitystä, mutta kummallakaan ei omaperäisyys ole mitenkään erityisen mainittavassa roolissa.
Tällä kertaa terroristit ovat kaapanneet kolmekymmentä tonnia ydinjätettä. Aiheutettuaan erittäin rankan säteilymyrkytyksen linnan juhlissa - toista tuhatta kuollutta - he uhkaavat räjäyttää likaisia pommeja ympäriinsä. Alkaa kiivas ajojahti jossa osallisina on tietenkin yksinäinen susi sankarin roolissa, ja viehättävä mutta älykäs naispoliisi (äähh, lopettakaa jo). Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja lopulta paljastuva juoni on vielä moninverroin kammottavampi kuin alunperin pelättiin.
Isomäki on kirjoittanut melko ekologis-painotteisia jännäreitä, ja tälläkin kertaa tietty paasaavuus on vahvasti läsnä. Loppusanoissa myös painotetaan kirjan kuvitteellisen tarinan tiettyjä todellisia mahdollisuuksia, jotka ovat erittäin, erittäin pelottavia - ja helppo sivuuttaa olankohautuksella. Mistäköhän sekin johtuu? Joku kertoo minulle juuri kuinka vaarallisia omassa kotimaassani esiintyvät tietyt asiat ovat, mutta eipä voi kovin paljon vähempää kiinnostaa. Ollaan me ihmiset erikoista sakkia.
Kirjassa on mielestäni yksi poikkeuksellisen raadollinen kohta; yleensä päähenkilöistä kaunis mutta älykäs nainen joutuu melko pahoihin tilanteisiin mutta onneksi selviää pintanaarmuilla tai enintään jollain luunmurtumilla, mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa käy aika kurjasti. Tällaista tilannetta ei varmaankaan olisi voinut moni muu kirjoittaa - mutta sekin lopulta käännetään vain koston työkaluksi. Jee! Terroristia kumoon ja menoksi.
Kirjassa on aika mielenkiintoinen kuvaus siitä, minkälainen sotku syntyy kun linnanjuhlissa menehtyy samalla kertaa koko ylin valtiojohto ja useita poliisin ja muiden laitosten johtohenkilöitä. Kuka ottaa vastuun; kuka järjestää, organisoi ja johtaa asioita, kun komentoketju on romahtanut? Tätä olisi mielestäni voinut käsitellä enemmänkin - toisaalta, Remes on sitä jo pyöritellyt omissa kirjoissaan. Onkohan Remes ja Isomäki oikeasti sama henkilö? Tai ehkä sama robotti. Hmmm....
Sujuvaa, vauhdikasta ja perhanan epäuskottavaa ramboilua. Kolme ydinvoimalaa.
Tällä kertaa terroristit ovat kaapanneet kolmekymmentä tonnia ydinjätettä. Aiheutettuaan erittäin rankan säteilymyrkytyksen linnan juhlissa - toista tuhatta kuollutta - he uhkaavat räjäyttää likaisia pommeja ympäriinsä. Alkaa kiivas ajojahti jossa osallisina on tietenkin yksinäinen susi sankarin roolissa, ja viehättävä mutta älykäs naispoliisi (äähh, lopettakaa jo). Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja lopulta paljastuva juoni on vielä moninverroin kammottavampi kuin alunperin pelättiin.
Isomäki on kirjoittanut melko ekologis-painotteisia jännäreitä, ja tälläkin kertaa tietty paasaavuus on vahvasti läsnä. Loppusanoissa myös painotetaan kirjan kuvitteellisen tarinan tiettyjä todellisia mahdollisuuksia, jotka ovat erittäin, erittäin pelottavia - ja helppo sivuuttaa olankohautuksella. Mistäköhän sekin johtuu? Joku kertoo minulle juuri kuinka vaarallisia omassa kotimaassani esiintyvät tietyt asiat ovat, mutta eipä voi kovin paljon vähempää kiinnostaa. Ollaan me ihmiset erikoista sakkia.
Kirjassa on mielestäni yksi poikkeuksellisen raadollinen kohta; yleensä päähenkilöistä kaunis mutta älykäs nainen joutuu melko pahoihin tilanteisiin mutta onneksi selviää pintanaarmuilla tai enintään jollain luunmurtumilla, mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa käy aika kurjasti. Tällaista tilannetta ei varmaankaan olisi voinut moni muu kirjoittaa - mutta sekin lopulta käännetään vain koston työkaluksi. Jee! Terroristia kumoon ja menoksi.
Kirjassa on aika mielenkiintoinen kuvaus siitä, minkälainen sotku syntyy kun linnanjuhlissa menehtyy samalla kertaa koko ylin valtiojohto ja useita poliisin ja muiden laitosten johtohenkilöitä. Kuka ottaa vastuun; kuka järjestää, organisoi ja johtaa asioita, kun komentoketju on romahtanut? Tätä olisi mielestäni voinut käsitellä enemmänkin - toisaalta, Remes on sitä jo pyöritellyt omissa kirjoissaan. Onkohan Remes ja Isomäki oikeasti sama henkilö? Tai ehkä sama robotti. Hmmm....
Sujuvaa, vauhdikasta ja perhanan epäuskottavaa ramboilua. Kolme ydinvoimalaa.
lauantai 23. joulukuuta 2017
Wilbur Smith: Kätketyn Haudan Arvoitus
Kätketyn Haudan Arvoitus on jonkinlainen jatko-osa Smithin teokselle Joen Jumala - paitsi ettei oikeastaan olekaan. Joen Jumala kertoi Taita-orjan tarinaa muinaisesta egyptistä. Kätketyn Haudan Arvoitus taas tapahtuu nykyajassa; kirjassa viitataan Joen Jumala -kirjaan jonkinlaisena kökkönä teoksena, jonka todenperäisyys kuitenkin tuntuu sen verran uskottavalta, että siinä kuvattua hautapaikkaa aletaan toden teolla etsiä.
Kirjan ja kirjailijan viittauksen omaan teokseensa toisesta teoksesta hyvinkin itseironisesti toimivat ja ovat kokolailla hauskoja. Soppaan lisää kierroksia vielä se, että Joen Jumalan tarinassa ilmeisesti on kuin onkin totuuden siemen. Kirja perustuu nimittäin jossain määrin todellisiin, hautakammiosta löydettyihin kääröihin jotka on kirjoittanut muinainen orja nimeltä Taita.
Tässä kirjassa - Kätketyn Haudan Arvoitus - taas käsitellään noita oikeastikin löydettyjä kirjoituksia ja seikkailu lähtee liikkeelle niiden pohjalta. Hämmentävä mutta melko hupaisa kudelma.
Seikkailu sisältää aivan poskettoman määrän käänteitä ja vaarallisia tilanteita, sekä tietysti täpärääkin täpärempiä pelastumisia. Oikeastaan jopa vähän liikaakin, sillä loppua kohden käänteet alkavat toistaa itseän ja olla jo aivan liian älyttömiä, jopa viihdekirjallisuuden mittapuilla. Jotenkin tulee mieleen Dan Brownin koohkaukset, eikä mitenkään erityisen hyvässä mielessä. Vähempikin riittäisi.
Kirja on sinänsä erittäin sujuvaa viihdettä, hieman ylipitkitetty vain. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Joen Jumalan ensin! Kolme muumiota.
Kirjan ja kirjailijan viittauksen omaan teokseensa toisesta teoksesta hyvinkin itseironisesti toimivat ja ovat kokolailla hauskoja. Soppaan lisää kierroksia vielä se, että Joen Jumalan tarinassa ilmeisesti on kuin onkin totuuden siemen. Kirja perustuu nimittäin jossain määrin todellisiin, hautakammiosta löydettyihin kääröihin jotka on kirjoittanut muinainen orja nimeltä Taita.
Tässä kirjassa - Kätketyn Haudan Arvoitus - taas käsitellään noita oikeastikin löydettyjä kirjoituksia ja seikkailu lähtee liikkeelle niiden pohjalta. Hämmentävä mutta melko hupaisa kudelma.
Seikkailu sisältää aivan poskettoman määrän käänteitä ja vaarallisia tilanteita, sekä tietysti täpärääkin täpärempiä pelastumisia. Oikeastaan jopa vähän liikaakin, sillä loppua kohden käänteet alkavat toistaa itseän ja olla jo aivan liian älyttömiä, jopa viihdekirjallisuuden mittapuilla. Jotenkin tulee mieleen Dan Brownin koohkaukset, eikä mitenkään erityisen hyvässä mielessä. Vähempikin riittäisi.
Kirja on sinänsä erittäin sujuvaa viihdettä, hieman ylipitkitetty vain. Suosittelen ehdottomasti lukemaan Joen Jumalan ensin! Kolme muumiota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)