Hullujen Hautausmaa on Bradburyn teoksista - siis niistä jotka olen itse lukenut - heittämällä tylsin. Väittäisin, että kyse on henkilökohtaisesta mieltymyksestäni ja että moni saattaa tästä kirjasta pitää paljonkin, mutta minä en lämmennyt.
Bradbury kertoo tässä kirjassa tarinaa Hollywoodin kulta-ajalta, jostain 1950-luvulta ehkä. Kirja tapahtuu lähes kokonaan filmistudiossa tai sen välittömässä läheisyydessä. Paikkaa ja tilaa hämmennetään kuvailemalla välillä lavastettuja paikkoja kuin ne olisivat oikeita; jotkut tapahtumat esimerkiksi tapahtuvat Notre Damen katedraalilla, toiset taas Golgatalla - ja kyse on siis elokuvalavasteista. Hauska kikka sinänsä, mutta tekee välillä lukemisesta hieman vaikeaa.
Samaa kikkailua on henkilöhahmojen kuvauksissa, eikä se oikein toimi. Kikkailua on kenties liikaa, tai ehkä se on hieman liian kulunutta, ei kovin kekseliästä kuitenkaan lopulta. Uuvuttavaa se on joka tapauksessa. Jatkuva sanallinen ilotulitus tuntuu väkinäiseltä, tarpeettoman päälleliimatulta, eikä sinänsä tuo kerrontaan sellaista uutta tasoa jota sillä ehkä tavoitellaan. Liekö syy käännöksessä, pitäisi ehkä kurkata alkuperäisteosta - joka tapauksessa kieli on paikoin melko puuduttavaa luettavaa.
Tarina on heppoinen ja täysin hölynpölyä. Loppuratkaisu on ilmiselvä heti alusta saakka, ja sen selostaminen jotenkin erikoisena ja hurjana tuntuu lapselliselta. Ehkä kyseessä onkin lastenkirja? Tuskin sentään. Henkilöhahmot ovat myös liioiteltuja, karrikoituja kliseitä.
Suosittelen kokeilemaan joka tapauksessa - sen verran isot henkselit Ray Bradburylla on, että ehkä vain itse en jotenkin päässyt kyytiin. Kaksi salakäytävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti