Vernor Vinge: Rauhansota

Rauhansota kertoo rauhaan pakottamisesta ja sen seurauksista. Eletään (taas kerran) jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa, joka kuitenkin vaikuttaa oudosti asenteiltaan ja historialtaan suurinpiirtein 1960-luvulta. Rauhanlaitos - YK? - on ratkaissut ihmiskuntaa piinavan sotimisen sulkemalla kaikki (siis kaikkien muiden kuin Rauhanlaitoksen) aseet ja sellaisiksi mahdollisesti käytettävät vermeet eräänlaiseen staasikuplaan, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. Problem solved, ei enää aseita, ei enää sotaa.

Ihmiset eivät kuitenkaan alistu täysin mukisematta tällaiseen perusoikeuksiensa - sota ja väkivalta - rajoittamiseen. NRA? No siltä välillä vähän tuntuu. Sen sijaan ihmiset ryhtyvät kapinoimaan ja pyrkivät muokkaamaan tai jopa rikkomaan staasikuplia, ja käyttämään niitä Rauhanlaitosta vastaan. Jotta saisivat taas sotia rauhassa. Idiootit.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu, sitä lukee helposti ja mielellään, ja jotkut henkilöhahmot ovat jopa lähes kiinnostavia, tai ainakaan ne eivät ole ihan täysin umpitympeitä pökkelöitä. Tarina etenee melko lineaarisesti muutamia takaumajaksoja lukuunottamatta, ja ilmassa on selkeää seikkailun tuntua.

Kirjaa lukiessa tulee usein tunne, että Heinlein olisi voinut kirjoittaa jotain tällaista. Tyylissä on jotain samanlaista, samoin asetelmassa - joukko tiedemiehiä nousee vastustamaan vallassaolevaa hallintoa ja kukistaa (hups, juonipaljastus) sen ylivertaisen älynsä turvin. Hmmm.... No, ehkä tarina ei ole avian omintakeisinta mahdollista, mutta kerronta kantaa sen kyllä varsin hyvin.

Ihan kelpo scifistelyä. Kolme kuplaa.

Roald Dahl: Alahuuli

Roald Dahl osaa kirjoittaa, se käy kyllä taas selväksi. Tässä heilutaan taas "paremmalla puolella" kirjallisuuden kahtiajakoa, josta jaksan paasata: ns. itsessään hyvä kirjallisuus vs perushuttu. En tarkoita sanoa, että joku kirjallisuus on omana itsenään huonompaa kuin joku toinen, vaan sitä, että oikea kaunokirjallisuus on muutakin kuin tarina; siinä on kielellistä lentoa, sanojen kauneutta ja älyllisyyttä, jota ei perus dekkareissa yleensä ole.

Alahuuli on novellikokoelma. Oikeastaan kirja on tosi lyhyt, ja novellit aika pitkiä, joten niitä mahtuu kansien väliin vain neljä kappaletta. Teemana on melko suoraviivaisesti seksi, himot ja halut. Mistään pehmopornosta ei ole kyse, vaan "se" käsitellään hyvin hienovaraisesti, mutta silti selvästi. Enemmänkin tarinoissa on kyse haluista ja himoista, ja seksi on vain yhtenä pienenä kulmana joka yleensä johtaa johonkin - harvemmin tavoiteltuun tulokseen.

Tarinoissa on aina joku novelleille tyypillinen ovela käänne lopussa. Muutamassa tarinassa se toimii, parissa se on ehkä hieman ennalta arvattava eikä ehkä ihan niin huima kuin Dahlin parhaimmissa teoksissa, mutta silti yleisestä kaavasta melko lailla poikkeava. Parasta antia on se, miten näihin kommervenkkeihin päädytään: tarinat kuljettava pitkiä matkoja erilaisia maisemareittejä ja kiertoteitä pitkin, koko ajan rakentuen kohti huipentumaa jonka tietää jo alusta asti olevan tulossa - paljastamatta missään vaiheessa liikoja. Ja mikä parasta, muutamassa tarinassa jätetään lopputulos juuri sellaiseen herkulliseen vaiheeseen, jossa lukija ei voi olla aivan täysin varma, mitä tapahtuu. Melkein, muttei kuitenkaan ihan.

Ilmaan jää lupaus vielä jostain, kenties vielä paremmasta.

Loistavaa kirjallisuutta ja sopivan lyhyttä ja ytimekästä. Oma painokseni oli lisäksi kivan pienikokoinen, mahtui farkun takataskuun, siihen kohtaan missä teinit pitävät kännykkää - hehee!

Neljä novellia, siis. Kannattaa lukea!

Ilkka Karisto: Vankina Venäjällä

Vankina Venäjällä kertoo suomalaisen Jan Salon elämästä, tämän saatua tuomion huumeiden salakuljettamisesta Venäjältä Suomeen. Yleensä rangaistukset istutaan kotimaassa - ei vieras valtio mitenkään vapaaehtoisesti yleensä maksa toisen maan rikollisten ylläpidosta - mutta tällä kertaa jokin on toisin, Salo passitetaan vankilaan Venäjällä. Mikä oli toisin, ei oikein tule selväksi. Tuomiostakin istutaan vain pari vuotta Venäjän puolella, mutta siinäkin on kestämistä.

Kirja kertoo siis tositarinaa, pitkälti Salon omin sanoin. Kyseessä on tyypillinen pikkunilkki joka ei piittaa tekojensa seuraamuksista eikä omasta vastuustaan, vaan yrittää vain päästä helpolla, saada rahaa mahdollisimman vähällä työllä. Eli huumeiden salakuljetuksella. Mikä on ihan hanurista.

Luin kirjan ihan uteliaisuuttani, en oikeastaan ole kauhean kiinnostunut huumediilereiden touhuista. Kirjassa tietenkin mässäillään venäjän vankiloiden kurjilla oloilla, mihin on vaikea suhtautua mitenkään sympatialla - rikollisten kurjat olot eivät suoraan sanoen ole omalla huolien listallani kovin korkealla. Kirjassa myös jatkuvasti hehkutetaan vankien välistä toveruutta, hierarkiaa ja käyttäytymiskoodistoa, mikä on mielestäni aika vastenmielistä, ikään kuin vankilaa jopa romantisoivaa. Ihan kuin olisi jotenkin hienoa olla rikollinen, koska vankilassa on "reilu meininki". Ei ole. Se on typerää ja huono idea.

Ihan hyvin rullaava teos, ja jos nyt aihepiiri kiinnostaa niin lue pois, ei siinä kauan mene. Huomautus nuorisolle: tämä kirja ei ole tarkoitettu opiskelumateriaaliksi vaan enemmänkin varoitukseksi. Pysykää pois rikosten tieltä, vapaana on oikeasti kivempaa.

Kolme röökikartsaa.

Robin Cook: Sfinksi

No näitä Cookin kirjoja nyt sattui löytymään kirjahyllyn taemmasta rivistä, johon kurkkasin ensimmäisen kerran vuosiin. Kuka lie tattipää niitä sinne piilotellut, itse en ainakaan tunnusta (köh köh).

No, asiaan. Tällä kertaa kaunis mutta älykäs nainen seikkailee egyptissä, ja onnistuu paljastamaan antiikkiaarteiden salakuljetusringin, löytää uusia faaraoiden hautoja siinä sivussa ja joutuu erilaisiin kiipeleihin, joista pelastuu hyvin täpärästi. Lievästi parempi kuin Cookin sairaala-turinat, mutta ei tämäkään nyt mitään suurta kirjallisuutta ole.

Kaksi muumiota.

Strugatski: Miljardi Vuotta Ennen Maailmanloppua

Olipa kumma kirja. Luin kyllä kokonaan, mutta en voi väittää juurikaan ymmärtäneeni mitään. Hassut sedät pohdiskelevat teen ja viinaksien voimalla mystistä supersivilisaatiota, jonka ounastellaan puuttuvan asioihin aina kun ihmiskunnan kehitys on kulkemassa liiaksi sellaisiin suuntiin että se mahdollistaisi kyseisen supersivilisaation havaitsemisen. Paradoksiksi tietenkin jää, että jos kehitys aina pysäytetään ennen sen edistymistä riittävälle tasolle, ei havaintoa voida koskaan tehdä eikä voida tietenkään mitenkään vahvistaa koko teoriaa.

Voi olla, että luin kirjaa takaperin tai väärin päin tai jotenkin vieraalla kielellä, mutta jotain tuollaista siinä kai oli. Tai sitten jotain ihan täysin ja kokonaan muuta. Tai en tiedä. Outo teos.

Kaksi pulloa punaviiniä; sen verran kannattaa ottaa pohjiksi, ennen kuin tähän teokseen ryhtyy.

Robin Cook: Tuomio

Umpipökkelö muka-jännittävä sairaalahiippailu, jossa wannabe-Göbbels pistää sairaita kylmäksi koska näiden hoito maksaa. Koko kirjassa ei ole yhtään kiinnostavaa henkilöä, tapahtumaa tai juonikuviota. Hirveää paperin tuhlausta. Sanalla sanoen: ihan silkkaa paskaa.

Ei kannata lukea. Yksi neulanpisto.

John Steinbeck: Helmi

Jos oli edellinen Mark Twainin kirja hienoinen pettymys, niin nyt ollaan sitten aivan mahtavan hienon kirjallisuuden äärellä. Helmi on yleisesti tunnustettu yhdeksi Steinbeckin parhaista teoksista, eikä syyttä - kirja on todellinen... no, helmi.

Tässä kirjassa on valtavan hienoa kerrontaa. Tarina sinänsä on aika kevyt, ja jossain määrin jopa perinteinen ja yllätyksetön, mutta osittain tämä johtunee ajan kulumisesta. Saman teeman tarinoita on varmasti kirjoitettu myös tämän teeman innoittamana ties kuinka paljon.

Kirja kertoo pienistä ihmisistä, pienistä tapahtumista ja pienistä päätöksistä. Ja siitä, kuinka kaikki voi muuttua ja kuinka kaikki mikä ensiksi vaikuttaa hienolta, ei ehkä olekaan sitä. Varo mitä toivot, voit saada sen, niin kuin vanha sanonta kuuluu.

Hieno kirja, suosittelen varauksetta kaikille; jos olet kirjallisuuden ystävä olet varmaankin jo lukenut tämän kirjan - mutta lue silti uudestaan. Jos taas et ole tällaisen kirjallisuuden ystävä, lue silti - ehkä sinustakin vielä tulee jotain ;-)

Viisi helmeä.

Mark Twain: Kaksipiippuinen Juttu

Kaksipiippuinen Juttu on postuumi kokoelma Mark Twainin aiemmin julkaisemattomia tarinoita. Kirjassa on viitisen tarinaa, melko pitkiä novelleja siis - tai erittäin lyhyitä romaaneja.

Tarinat ovat oikeastaan aika yhdentekeviä, ja niitä on tosi vaikea uskoa Mark Twainin kirjoittamiksi. Lienee syy, miksi näitä ei julkaistu mösjöön omana elinaikana - aina ei voi onnistua. Tekeleissä on mielestäni myös täysin selvää editoinnin tarvetta; ne ovat poskettoman pitkiä, jahkailevia ja tylsiä. Hyvä editori olisi tiivistänyt nämä muutaman sivun mittaisiksi napakoiksi jutuiksi, jolloin jotain voisi olla ollut vielä pelastettavissa. Tällaisenaan turinat ovat oikeastaan aika huonoja.

Reiluuden nimissä sanottakoon, että tarinat ovat ilmeisesti ainakin osin vielä keskeneräisiä, viimeistelemättömiä. Ehkä näistä olisi lisää työstämällä tullut vielä jotain. Tällaisenaan en suosittele kenellekään - ehkä pienenä kuriositeettina Twainin faneille, mutta varaudu maistamaan pettymyksen katkeraa kalkkia.

Yksi salapoliisitarina.

Ilkka Remes: Vapauden Risti

Vapauden Risti on Horna-sarjan viimeinen teos, ja hyvä niin. Samoja juonenkäänteitä ja samaa paasausta on riittänyt jo aivan tarpeeksi.

Kirjassa Venäjä on ottamassa Suomea haltuunsa. Hommaa hoidetaan nykyaikaisen hybridi-sodankäynnin keinoin: on informaatiovaikuttamista, terrorismia, väärennettyjä tapahtumia ja syyllisiä sekä loputon jankkaus poliittisia urpoiluja. Kirja on sidottu tiukasti tähän päivään käyttämällä poliitikkoina todellisia nimiä, mm. pääministeri Sipilä on hommissa mukana, ja muutenkin monet tapahtumista ovat samankaltaisia, kuin saamme lukea lehdistä valitettavan usein. Vai miten olisi väkijoukkoon ajettu kuorma-auto?

Kirjan ongelma on avian poskettomuuksiin paisunut juonikuvio, jossa yhdysvallat ja venäjä ovat käytännössä valmiit aloittamaan uuden sodan - suomen takia. Just joo. Juonessa on myös mukana mm. Israelilaisia, jotka tietenkin hääräävät suomessa. Niinpä niin. Ja lopulta koko homma ratkeaa aivan naurettavan pölvästillä tavalla; Suomi on yllättäen maailmanpolitiikassa niin tärkeä, että yhdysvalloissa pistetään presidentti viralta.

Haukotus.

Suuri osa toiminnasta on myös hirveää kohkaamista eestaas, joka toistaa aikaisempien kirjojen kaavaa. Tästä kirjasarjasta olisi mielestäni riittänyt yhden tai enintään kahden kirjan mittainen tiivistys, jolloin eestaas venkslaamista olisi ollut vähemmän, ja mielenkiinto olisi ehkä pysynyt jotenkin kasassa.

Perushuttua. Viihdyttävää kotimaista Hollywood-tuotantoa. Olisko se sitten Heinolaa? Kolme ohilaukausta.

Veikko Huovinen: Joe-setä

Huovinen kirjoittaa tässä selvästi Veitikan jälkeisessä noususuhdanteessa Stalinista, mutta hieman eri tyyliin. Tällä kertaa ei lähtökohtaisesti naureta diktaattorille (no toki jonkun verran), vaan etsitään miestä, ihmistä, myytin takaa.

Kirjassa seurataan Josifin elämää lapsesta hautaan. Kukaanhan ei synny hirmuhallitsijaksi, vaan sellaiseksi kasvetaan, jotenkin. Huovinen ei varsinaisesti etsi syitä ja seurauksia, eikä kirja liene historiallisesti ihan tarkka - ainakaan kalaretkien aikana käytyjä keskusteluja ei varmaankaan ole kukaan tallentanut - vaan enemmänkin koittaa kuvailla, minkälainen ihminen voisi Josif Stalin olla ollut.

Kirja on paikoin aika hauskaa luettavaa, toisinaan taas hieman setämäisen selostavaa, ehkä tarpeettoman alleviivaavaa. Joskus jopa hieman väkinäistä. Eikä kirjassa ole mitään erityisiä paljastuksia, eikä se yritä kertoa mitään historiallisesti merkityksellistä. Sen lukeminen on kuitenkin aika mielenkiintoinen kokemus: yleensähän ajatuksemme diktaattoreista keskittyvät vain hirmutekojen kauhisteluun; niitähän historiaan kirjoitetaan. Mutta kauheimmatkin hirviöt ovat kuitenkin pohjimmiltaan ihmisiä. Tykkäävät kalakeitosta, laulavat juovuspäissään ja kaipaavat seuraa.

Stalin kuvataan kirjassa takakannen mukaan "ihmisheppulina", ja se on mielestäni aika kuvaavasti sanottu. Suosittelen!

Kolme siikaa.