Onpas hämmentävä kirja. Nappasin vahingossa kirjasarjan toisen osan ensimmäisenä luettavaksi, ja se lienee kyllä selkeästi ollut virhe; en meinannut pysyä lainkaan kärryillä, jouduin lukemaan useita sivuja uudestaan, ja siltikin päällimmäiseksi tunteeksi jäi silkka hämmennys.
Kirjassa on kyse noituudesta, aikamatkailusta, paikassa taikuuden avulla siirtymisestä, ruumiin vaihtamisesta ja ties mistä kaikesta. Vauhti on hirveä, vähän väliä päähenkilöt ovat jonkun toisen ruumiissa, sitten ollaan Napoleonin ajan Englannissa ja ykskaks hupsista vaan, Faaraoiden ajan Egyptissä. Ja koko ajan jahdataan… jotain?
Kirja oli kyllä ihan viihdyttävä ja hyvin sujuvaa tekstiä. Jos tykkäät fantasiasta ja/tai scifistä, kai tätä voisi suositella; ehkä kuitenkin ensimmäinen osa ensin? Itselläni meni penkin alle ja luulenpa, että paljolti juuri virheellisen järjestyksen takia.
Kolme taikatemppua.
torstai 25. lokakuuta 2018
lauantai 13. lokakuuta 2018
Mark Haddon: Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus
Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus kertoo Aspergerin syndroomaa sairastavan pojan elämästä. Kirjan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että se on kirjoitettu pojan kertomana, ikään kuin sisältäpäin - ja erinomaisen onnistuneesti.
Aspergerin oireyhtymä on kehityshäiriö joka vaikuttaa keskushermostoon. Aspergerin oireyhtymästä kärsivillä henkilöillä on usein vaikeuksia tunnistaa tunteita tai muita hienovaraisia vivahteita toisissa ihmisissä. Tämän kirjan päähenkilö on fyysisesti täysin toimintakykyinen, mutta tunnekirjoltaan hyvin rajoittunut. Hän ei syö mitään keltaista tai ruskeaa, ei ymmärrä kielikuvia tai huumoria eikä unohda mitään.
Kirja alkaa, kun naapurin koira löytyy pihalta surmattuna. Päähenkilö, Christopher, päättää ottaa projektikseen selvittää kuka koiran surmasi, ja kirjoittaa siitä samalla kirjan. Christopher törmää jatkuvasta "normaalien" ihmisten maailmaan kaikkine tunteineen, haluineen, väärinkäsityksineen ja yleensä ihmisenä olemisen vaikeuksineen - eikä ymmärrä niistä juuri mitään.
Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Asioita kuvaillaan todella uskottavasti Aspergerin suodattimen läpi, ja asioissa poukkoillaan välillä hämmentävästi mutta kuitenkin aina loogisesti. Elämän järjettömyys näyttäytyy aivan uusissa mittasuhteissa, kun kaikkeen suhtautuu täysin loogisesti. Ei meissä ihmisissä kyllä paljon mitään järkeä ole.
Kirjassa on erittäin surullinen tarina taustalla, mutta myös valtavasti lämpöä ja inhimillisyyttä. Tämän lisäksi tarina on todella sujuvaa ja kieli mukavaa, hyvin soljuvaa. Suosittelen tätä kirjaa varauksetta ihan jokaiselle. Viisi tähtikuviota.
Aspergerin oireyhtymä on kehityshäiriö joka vaikuttaa keskushermostoon. Aspergerin oireyhtymästä kärsivillä henkilöillä on usein vaikeuksia tunnistaa tunteita tai muita hienovaraisia vivahteita toisissa ihmisissä. Tämän kirjan päähenkilö on fyysisesti täysin toimintakykyinen, mutta tunnekirjoltaan hyvin rajoittunut. Hän ei syö mitään keltaista tai ruskeaa, ei ymmärrä kielikuvia tai huumoria eikä unohda mitään.
Kirja alkaa, kun naapurin koira löytyy pihalta surmattuna. Päähenkilö, Christopher, päättää ottaa projektikseen selvittää kuka koiran surmasi, ja kirjoittaa siitä samalla kirjan. Christopher törmää jatkuvasta "normaalien" ihmisten maailmaan kaikkine tunteineen, haluineen, väärinkäsityksineen ja yleensä ihmisenä olemisen vaikeuksineen - eikä ymmärrä niistä juuri mitään.
Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Asioita kuvaillaan todella uskottavasti Aspergerin suodattimen läpi, ja asioissa poukkoillaan välillä hämmentävästi mutta kuitenkin aina loogisesti. Elämän järjettömyys näyttäytyy aivan uusissa mittasuhteissa, kun kaikkeen suhtautuu täysin loogisesti. Ei meissä ihmisissä kyllä paljon mitään järkeä ole.
Kirjassa on erittäin surullinen tarina taustalla, mutta myös valtavasti lämpöä ja inhimillisyyttä. Tämän lisäksi tarina on todella sujuvaa ja kieli mukavaa, hyvin soljuvaa. Suosittelen tätä kirjaa varauksetta ihan jokaiselle. Viisi tähtikuviota.
torstai 11. lokakuuta 2018
Stanislaw Lem: Nuha
Lem on aika monipuolinen kirjailija. Yleensä hän kynäilee scifiksi naamioitua yhteiskunnan havainnointia ja jopa kritiikkiä. Tällä kertaa scifi-hyllyyn nostettu kirja taas on melkeinpä dekkari. Melkeinpä. Oikeastaan kyseessä lienee jonkinlainen matemaattis-kemiallinen scifi-dekkari. Juu, en oikein itsekään tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.
Kirjan voinee kuitenkin lukea ensisijaisesti dekkarina, hieman ehkä kieli piskessa kirjoitettuna sellaisena. Joukko ihmisiä tulee hulluksi, ja kirjan päähenkilö yrittää selvittää mistä on kysymys. Aika tavallista huttua siis? No ei kuitenkaan. Selvitystyö tehdään Lemin tyylin mukaisesti melko erikoisella tavalla, ja lopputulos, no, se on lievästi sanottuna erilainen.
En pidä tätä Lemin parhaiden kirjojen veroisena, mutta kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisena teoksena. Juttu kulkee ajoittaista filosofista (sekin vielä!) pohdintaa lukuun ottamatta aika hyvin, eikä tarinaa ole pitkitetty tarpeettomalla epäkiinnostavien sivuhahmojen taustoittamisella. Tai ehkä onkin. Lue itse ja ota selvää!
Kolme aivastusta.
Kirjan voinee kuitenkin lukea ensisijaisesti dekkarina, hieman ehkä kieli piskessa kirjoitettuna sellaisena. Joukko ihmisiä tulee hulluksi, ja kirjan päähenkilö yrittää selvittää mistä on kysymys. Aika tavallista huttua siis? No ei kuitenkaan. Selvitystyö tehdään Lemin tyylin mukaisesti melko erikoisella tavalla, ja lopputulos, no, se on lievästi sanottuna erilainen.
En pidä tätä Lemin parhaiden kirjojen veroisena, mutta kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoisena teoksena. Juttu kulkee ajoittaista filosofista (sekin vielä!) pohdintaa lukuun ottamatta aika hyvin, eikä tarinaa ole pitkitetty tarpeettomalla epäkiinnostavien sivuhahmojen taustoittamisella. Tai ehkä onkin. Lue itse ja ota selvää!
Kolme aivastusta.
torstai 4. lokakuuta 2018
Anatole France: Kuningatar Hanhenjalan Ravintola ja Paistinkääntäjän Pakinoita
Kyseessä on kaksi kirjaa, tai oikeammin yksi on kirja ja toinen kokoelma novelleja. Anatole France on kirjoittanut nämä joskus 1800-luvun loppuvuosina, tarinat on alunperin julkaistu 1893 - ja tämän painoksen on suomentanut Eino Leino.
Kovat on piipussa siis, noin kirjallisia arvoja ajatellen. Ensimmäinen tarina on jonkinlainen veijarikertomus, jossa Kuningatar Hanhenjalan ravintolan paistinkääntäjä, nuori mies, lähtee seikkailemaan mestarinsa ja muutaman muun enemmän tai vähemmän kyseenalaisen henkilön kanssa. Tarinassa on aika paljon samanlaisia aineksia kuin Steinbeck kirjoissaan viljelee; on rakkauden kaipuuta, toveruutta, rahattomuutta, rötöstelyä ja tietenkin ylenmäärin viiniä.
Paistinkääntäjä rakastuu onnettomasti neitokaiseen, joka on kuitenkin varsin kevytkenkäinen ja liehittelee muita miehiä saadakseen näiltä arvokkaita esineitä ja vaatteita. Juodaan paljon viiniä, käyttäydytään typerästi ja joudutaan porukalla pakosalle. Pakomatkalla kohelletaan enemmän ja vähemmän holtittomasti, eikä homma lopu mitenkään mieltäylentävästi.
Kiinnostavaa oli silti havaita, miten yli sata vuotta sitten kirjoitettu tarina kuitenkin toimii täysin luontevasti. Toki uskonnollis-filosofista pohdiskelua on todellakin enemmän kuin riittämiin nykymittapuulla, mutta muuten tarina oli varsin toimiva.
Kirjan toinen puolisko, Paistinkääntäjän Pakinat, sen sijaan oli jo vähän sekavampi tuttavuus. Pakinat ovat oikeastaan novelleja, joiden kertojana on kirjan alkupuolelta tuttu nuori paistinkääntäjä. Osa tarinoista on ihan tavallisia novelleja, joissa on joku koukku tai opetus lopussa, osa taas enemmänkin filosofisluonteista, melko uuvuttavaa pohdintaa. Osa on mielestäni aika tarpeetonta juttua, kenties liitetty kirjaan jotta saadaan sivumäärää kasvatettua.
Hyvä että tuli luettua tämäkin, kaipa jotain yleissivistystä tuli taas hankittua. Kolme paistia vartaassa - lue jos olet muutenkin moniruokainen kirjallisuuden suhteen.
Kovat on piipussa siis, noin kirjallisia arvoja ajatellen. Ensimmäinen tarina on jonkinlainen veijarikertomus, jossa Kuningatar Hanhenjalan ravintolan paistinkääntäjä, nuori mies, lähtee seikkailemaan mestarinsa ja muutaman muun enemmän tai vähemmän kyseenalaisen henkilön kanssa. Tarinassa on aika paljon samanlaisia aineksia kuin Steinbeck kirjoissaan viljelee; on rakkauden kaipuuta, toveruutta, rahattomuutta, rötöstelyä ja tietenkin ylenmäärin viiniä.
Paistinkääntäjä rakastuu onnettomasti neitokaiseen, joka on kuitenkin varsin kevytkenkäinen ja liehittelee muita miehiä saadakseen näiltä arvokkaita esineitä ja vaatteita. Juodaan paljon viiniä, käyttäydytään typerästi ja joudutaan porukalla pakosalle. Pakomatkalla kohelletaan enemmän ja vähemmän holtittomasti, eikä homma lopu mitenkään mieltäylentävästi.
Kiinnostavaa oli silti havaita, miten yli sata vuotta sitten kirjoitettu tarina kuitenkin toimii täysin luontevasti. Toki uskonnollis-filosofista pohdiskelua on todellakin enemmän kuin riittämiin nykymittapuulla, mutta muuten tarina oli varsin toimiva.
Kirjan toinen puolisko, Paistinkääntäjän Pakinat, sen sijaan oli jo vähän sekavampi tuttavuus. Pakinat ovat oikeastaan novelleja, joiden kertojana on kirjan alkupuolelta tuttu nuori paistinkääntäjä. Osa tarinoista on ihan tavallisia novelleja, joissa on joku koukku tai opetus lopussa, osa taas enemmänkin filosofisluonteista, melko uuvuttavaa pohdintaa. Osa on mielestäni aika tarpeetonta juttua, kenties liitetty kirjaan jotta saadaan sivumäärää kasvatettua.
Hyvä että tuli luettua tämäkin, kaipa jotain yleissivistystä tuli taas hankittua. Kolme paistia vartaassa - lue jos olet muutenkin moniruokainen kirjallisuuden suhteen.
torstai 27. syyskuuta 2018
J.G. Ballard: Super-Cannes
Super-Cannes on jossain määrin erilainen kirja. Se on merkattu Scifiksi, löytyi kirjaston Scifi-hyllystä - eikä kuitenkaan ole oikeastaan lainkaan Scifiä. Kirja sijoittuu aavistuksen verran tulevaisuuteen, suljettuun suuryritysten ja näiden työntekijöiden kaupunkiin; tästä ehkä Scifi-leima, vaikka kyllähän tuollainen on jo melko normaalia tänä päivänä. Isoille yrityksille tarkoitettuja, jopa aidattuja alueita on useissa maissa ympäri maailman.
Kirja on oikeammin ehkä dekkari. Super-Cannes, suljettu suuryritysten kaupunki, vaikuttaa päällepäin paratiisilta. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, onnellisia ja terveitä. Kaupungissa on kuitenkin tapahtunut murha, tai oikeammin useita murhia. Vaikuttaa siltä, että yksi kaupungin asukkaista on tullut hulluksi ja ryhtynyt surmaamaan muita ihmisiä.
Kirjan päähenkilö tulee hulluksi tulleen (oletetusti siis) työntekijän tilalle, tämä kun luonnollisesti sai myös surmansa. Tästä alkaa unenomainen, ehkä hieman huumehöyryinenkin tutkimusmatka tapahtumien todellisen luonteen selvittämiseksi. Kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin aluksi luultiin.
Kirja on minulle hieman raskasta luettavaa, osin siksi, että niin monet kirjan hahmoista ovat avian raivostuttavan typeriä. Kirja on myös ehkä hieman pitkä, joskaan ei pahasti. Sinänsä tarina etenee kuitenkin koko ajan luontevasti, salaisuudet raottuvat tasaiseen tahtiin ja loppua kohden, kun aletaan vihdoin päästä asioiden ytimeen, paljastuu toinen toistaan hurjempia kuvioita joista jokunen onnistui jopa ihan yllättämään - mikä on aina kivaa.
Scifin ja dekkareiden ystäville ihan suositeltava pläjäys. Kolme vanhan auton kaasutinta.
Kirja on oikeammin ehkä dekkari. Super-Cannes, suljettu suuryritysten kaupunki, vaikuttaa päällepäin paratiisilta. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, onnellisia ja terveitä. Kaupungissa on kuitenkin tapahtunut murha, tai oikeammin useita murhia. Vaikuttaa siltä, että yksi kaupungin asukkaista on tullut hulluksi ja ryhtynyt surmaamaan muita ihmisiä.
Kirjan päähenkilö tulee hulluksi tulleen (oletetusti siis) työntekijän tilalle, tämä kun luonnollisesti sai myös surmansa. Tästä alkaa unenomainen, ehkä hieman huumehöyryinenkin tutkimusmatka tapahtumien todellisen luonteen selvittämiseksi. Kaikki ei ehkä olekaan ihan niin kuin aluksi luultiin.
Kirja on minulle hieman raskasta luettavaa, osin siksi, että niin monet kirjan hahmoista ovat avian raivostuttavan typeriä. Kirja on myös ehkä hieman pitkä, joskaan ei pahasti. Sinänsä tarina etenee kuitenkin koko ajan luontevasti, salaisuudet raottuvat tasaiseen tahtiin ja loppua kohden, kun aletaan vihdoin päästä asioiden ytimeen, paljastuu toinen toistaan hurjempia kuvioita joista jokunen onnistui jopa ihan yllättämään - mikä on aina kivaa.
Scifin ja dekkareiden ystäville ihan suositeltava pläjäys. Kolme vanhan auton kaasutinta.
lauantai 22. syyskuuta 2018
Dean Koontz: Ilman Pelkoa
Tuntuu siltä, että mitä enemmän luen, sitä enemmän alan arvostaa kustannustoimittajia. Varsinkin nimekkäiden jännityskirjailijoiden osalta. Jos tavoitteena on kirjoittaa tiivistunnelmainen jännitystarina, ei siinä oikeasti ole kuin kaksi avainsanaa: tiivis ja jännitys. Jos sitten kirjoittaa kirjan joka ei ole kumpaakaan, ei varsinkaan tiivis, niin… pieleen menee. Kunnollinen, tehokas kustannustoimittaja olisi osannut laittaa räpellyksen silppuriin ennen kuin minä poloinen tuhlaan siihen aikaani. Tai kenties olisi saanut kirjailijan tiivistämään kerrontaansa, noin puoleen.
Koontzin kirjat ovat joskus ihan toimivaa jännitystä. Parhaimmillaan niissä on reippaasti tarinaa, eivätkä ne ole kovin pitkiä. Tällä kertaa on toisin; kokolailla täysin toisin. Kirja on todella pitkä, ja varsinaista tarinaa siinä on hädintuskin novellin vertaa.
Varoitus, seuraa juonipaljastus - koska tässä kirjassa ei ole niin paljon sisältöä, että juonen mahtuisi kiertämään.
Joukko tiedemiehiä - grrr, nuo tieteiskirjallisuuden ikiaikaiset retkut ja ketaleet - on saanut jalostettua eläimistä tälykkäitä. Miksi, siihen ei oteta juurikaan kantaa, paitsi tietenkin pakollinen sotilaallinen näkökulma. Sitten on tapahtunut asioita - joihin ei paneuduta millään tavalla - ja lopputuloksena osa älykkäistä eläimistä on vihaisia ihmisille. Koska jostain syystä. En tiedä miksi. Ei tainnut tietää Koontz itsekään.
Koko kirja tapahtuu käytännössä yhden yön aikana, mikä on selkeästi valittu tyyliseikka. Aikaa on kuitenkin niin vähän, että kaikki kohtaukset - ihmisten kanssa, eri paikoissa jne - on pitänyt venyttää aivan tuskastuttavan, loputtoman pitkiksi. Esimerkiksi omakotitalossa mennään portaita pitkin alakerrasta yläkertaan n. kolmenkymmenen sivun verran.
Haloo?
Ei toimi. Ei totta vieköön vain toimi, koska itse tarina on niin pölhö että se olisi toiminut lähinnä lyhyenä novellina edes jotenkuten. Kirjan päähenkilö on lisäksi aika ärsyttävä Urpo.
En voi suositella tätä kirjaa, paitsi ehkä kovimmille Koontz-faneille, tai jos mökin huussista on paperi loppu niin ehkä sivu kerrallaan pyyhkimiseen. Kaksi vinksahtanutta tiedemiestä.
Koontzin kirjat ovat joskus ihan toimivaa jännitystä. Parhaimmillaan niissä on reippaasti tarinaa, eivätkä ne ole kovin pitkiä. Tällä kertaa on toisin; kokolailla täysin toisin. Kirja on todella pitkä, ja varsinaista tarinaa siinä on hädintuskin novellin vertaa.
Varoitus, seuraa juonipaljastus - koska tässä kirjassa ei ole niin paljon sisältöä, että juonen mahtuisi kiertämään.
Joukko tiedemiehiä - grrr, nuo tieteiskirjallisuuden ikiaikaiset retkut ja ketaleet - on saanut jalostettua eläimistä tälykkäitä. Miksi, siihen ei oteta juurikaan kantaa, paitsi tietenkin pakollinen sotilaallinen näkökulma. Sitten on tapahtunut asioita - joihin ei paneuduta millään tavalla - ja lopputuloksena osa älykkäistä eläimistä on vihaisia ihmisille. Koska jostain syystä. En tiedä miksi. Ei tainnut tietää Koontz itsekään.
Koko kirja tapahtuu käytännössä yhden yön aikana, mikä on selkeästi valittu tyyliseikka. Aikaa on kuitenkin niin vähän, että kaikki kohtaukset - ihmisten kanssa, eri paikoissa jne - on pitänyt venyttää aivan tuskastuttavan, loputtoman pitkiksi. Esimerkiksi omakotitalossa mennään portaita pitkin alakerrasta yläkertaan n. kolmenkymmenen sivun verran.
Haloo?
Ei toimi. Ei totta vieköön vain toimi, koska itse tarina on niin pölhö että se olisi toiminut lähinnä lyhyenä novellina edes jotenkuten. Kirjan päähenkilö on lisäksi aika ärsyttävä Urpo.
En voi suositella tätä kirjaa, paitsi ehkä kovimmille Koontz-faneille, tai jos mökin huussista on paperi loppu niin ehkä sivu kerrallaan pyyhkimiseen. Kaksi vinksahtanutta tiedemiestä.
maanantai 17. syyskuuta 2018
John Kennedy Toole: Neonraamattu
Olipa pitkästä aikaa todella mukava kirja. Neonraamattu on aika perinteinen kerronnallinen kirja, jonka tapahtumissa ja juonessa ei ole mitään tavatonta, mutta kirjan kieli, tyyli ja kuljetus ovat aivan huiman hienoja. John Kennedy Toole oli tämän kirjan kirjoittaessaan vain 16 vuoden ikäinen, mitä on erinomaisen vaikea uskoa, niin tasainen ja huoliteltu teos on.
Tarina ja tyylikin tuovat itselleni mieleen John Steinbeckin kirjat, mutta tyyli on kyllä huomattavasti vähemmän hassutteleva, suorastaan vakavan toteava. Tarinassa nuori mies kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan hyvinkin uskottavaan tyyliin, nuoren, hieman pöllämystyneen kertojan äänellä. Tarinassa on toki käännekohtia ja huippuja, mutta nämä jäävät jotenkin yleisen kerronnan jalkoihin; eikä se oikeastaan haittaa yhtään, koska tarinan "koukut" ovat aika tavanomaisia.
Joskus hyvä kirja on yhtä juhlaa, kielellistä ilotulitusta tai tarinan mahtipontisuutta ja räiskähtelevyyttä. Joskus taas pienieleistä, hienostunutta tyylikkyyttä. Aina ei tarvitse huutaa ollakseen vaikuttava. Erinomainen kirja, suosittelen kaikille! Viisi pläjäystä.
Tarina ja tyylikin tuovat itselleni mieleen John Steinbeckin kirjat, mutta tyyli on kyllä huomattavasti vähemmän hassutteleva, suorastaan vakavan toteava. Tarinassa nuori mies kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan hyvinkin uskottavaan tyyliin, nuoren, hieman pöllämystyneen kertojan äänellä. Tarinassa on toki käännekohtia ja huippuja, mutta nämä jäävät jotenkin yleisen kerronnan jalkoihin; eikä se oikeastaan haittaa yhtään, koska tarinan "koukut" ovat aika tavanomaisia.
Joskus hyvä kirja on yhtä juhlaa, kielellistä ilotulitusta tai tarinan mahtipontisuutta ja räiskähtelevyyttä. Joskus taas pienieleistä, hienostunutta tyylikkyyttä. Aina ei tarvitse huutaa ollakseen vaikuttava. Erinomainen kirja, suosittelen kaikille! Viisi pläjäystä.
perjantai 14. syyskuuta 2018
Tiina Krohn: Kortti Recifestä
Kortti Recifestä on ehkä yksi perinteisimmistä kaunokirjallisista teoksista joita olen lukenut pitkään aikaan. Dekkarit ja scifi ovat saastuttaneet tajuntaani; tähän kirjaan tarttuessani ja varsinkin ensimmäisten sivujen aikana, olin aivan varma etten pitäisi kirjasta - mutta toisinpa kävi. Ohhoh!
Kirja on melkolailla runotyttömäisesti kirjoitettu; kuvailevaa, paikoin rasittavuuteen saakka kliseistä jaarittelua ja jahkailua, jollaisesta en yleensä lainkaan pidä. En oikeastaan pitänyt tälläkään kertaa kirjan tyylistä kovin paljon, mutta onneksi siitä välillä luovutaan ja keskitytään tarinaan. Joka on oikeasti aika hyvä. Kekseliäs, monisyinen ja tietyin varauksin aika uskottavakin.
Tyyli on rasittava ja päähenkilö totaalisen ärsyttävä haahuilija, mutta tarina kantaa niin voimakkaasti että sanotaan nyt vaikkapa neljä sisäelintä. Kannattaa tutustua!
Kirja on melkolailla runotyttömäisesti kirjoitettu; kuvailevaa, paikoin rasittavuuteen saakka kliseistä jaarittelua ja jahkailua, jollaisesta en yleensä lainkaan pidä. En oikeastaan pitänyt tälläkään kertaa kirjan tyylistä kovin paljon, mutta onneksi siitä välillä luovutaan ja keskitytään tarinaan. Joka on oikeasti aika hyvä. Kekseliäs, monisyinen ja tietyin varauksin aika uskottavakin.
Tyyli on rasittava ja päähenkilö totaalisen ärsyttävä haahuilija, mutta tarina kantaa niin voimakkaasti että sanotaan nyt vaikkapa neljä sisäelintä. Kannattaa tutustua!
maanantai 10. syyskuuta 2018
Lars Wilderäng: Tähtisade
Jopas nyt. Harvoin on näin huijattu olo kirjan luettuaan. En tunne kirjailijaa entuudestaan joten en tiennyt mitä odottaa, kun nappasin tämän opuksen kirjastosta. Heti alussa kirja vei mukanaan; tarina on sopivan omaperäinen (ei nyt ehkä ihan ainutlaatuinen kuitenkaan) ja mukavalla tavalla kirjoitettu. Selkeästi enemmän pohjoismainen kuin amerikkalainen - esim. jokainen nainen ei ole "kaunis mutta älykäs" vaan ihmiset kuvataan aika luontevasti ihmisinä. Taustatarina on myös mielenkiintoinen: menemättä liiaksi yksityiskohtiin, kaikki elektroniikka maan päällä (tai ainakin ruotsissa) on lakannut toimimasta ja ihmiskunta sinnittelee muinaisin keinoin. Maata viljellään, linnoituksia kohennellaan ja kauppareittejä elvytetään. Purjeveneitä, hevosia ja niin päin pois.
Ihan mielenkiintoista. Mielestäni ainaista pyssyn kanssa hosumista paljon kiinnostavampaa onkin juuri tällainen mitäjossittelu ihan arkisilla asioilla. Mitä jos kännykät simahtaisivat huomenna (jee!)? Mitä jos sairaaloiden laitteet lakkaisivat toimimasta (vähemmän jee)? Ja niin päin pois. Kiinnostavaa luettavaa siis!
...paitsi… puolivälin paikkeilla vaihdetaan vaihdetta, ja mennään neljätoistavuotiaiden mielenmaisemaan. Zombeja, vampyyreitä ja avaruusolioita. AARRRGH! Ei voi olla totta, niin hyvä alku ja niin totaalisen, täydellisen, pohjattoman typerä ja epäkiinnostava loppupuolisko. Kylläpä osaa kiinnostaa kun vaelletaan pitkin peltoja ja ammutaan zombeja (no ei oikeasti yhtään).
Miinus neljäsataa tähteä sen takia, että hyvä alku pilataan ihan täydellisellä sonnalla. Hyi häpeä Lars.
Ihan mielenkiintoista. Mielestäni ainaista pyssyn kanssa hosumista paljon kiinnostavampaa onkin juuri tällainen mitäjossittelu ihan arkisilla asioilla. Mitä jos kännykät simahtaisivat huomenna (jee!)? Mitä jos sairaaloiden laitteet lakkaisivat toimimasta (vähemmän jee)? Ja niin päin pois. Kiinnostavaa luettavaa siis!
...paitsi… puolivälin paikkeilla vaihdetaan vaihdetta, ja mennään neljätoistavuotiaiden mielenmaisemaan. Zombeja, vampyyreitä ja avaruusolioita. AARRRGH! Ei voi olla totta, niin hyvä alku ja niin totaalisen, täydellisen, pohjattoman typerä ja epäkiinnostava loppupuolisko. Kylläpä osaa kiinnostaa kun vaelletaan pitkin peltoja ja ammutaan zombeja (no ei oikeasti yhtään).
Miinus neljäsataa tähteä sen takia, että hyvä alku pilataan ihan täydellisellä sonnalla. Hyi häpeä Lars.
torstai 6. syyskuuta 2018
Arthur C. Clarke ja Gentry Lee: Kehto
Jos veistäisi henkilöhahmot muovista, tarinan muovailuvahasta ja tekstikin olisi kuin kuusivuotiaalta, olisi aika lähellä tätä kyhäelmää. En ymmärrä yhtään - Clarken pitäisi olla oikeasti kovan luokan kirjailija, ja olen hänen muista kirjoistaan pitänyt kovastikin, mutta tämä on kyllä aivan täyttä soopaa.
Juont kirjassa on n. parinkymmenen sivun verran, ja kaikki muut sivut on täytetty Harlekiini-kirjasarjan tyylisellä ihmissuhdehöpinällä josta ei saa kiinnostusta psykedeelisillä sienilläkään. Yhtään henkilöhahmoa ei viitsisi katsoa edes taustapeilistä yliajettuaan, saati sitten että jaksaisi lukea näiden menneisyyden hoooooohhhhhoijjaaaaa "kiinnostavia" tarinoita. Ei jaksa. Menkää pois.
Älä lue tätä kirjaa. Kaksi tähteä koska kannen väri on mukava.
Juont kirjassa on n. parinkymmenen sivun verran, ja kaikki muut sivut on täytetty Harlekiini-kirjasarjan tyylisellä ihmissuhdehöpinällä josta ei saa kiinnostusta psykedeelisillä sienilläkään. Yhtään henkilöhahmoa ei viitsisi katsoa edes taustapeilistä yliajettuaan, saati sitten että jaksaisi lukea näiden menneisyyden hoooooohhhhhoijjaaaaa "kiinnostavia" tarinoita. Ei jaksa. Menkää pois.
Älä lue tätä kirjaa. Kaksi tähteä koska kannen väri on mukava.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)