Gordon R. Dickson: Erehtymisen Taito

Dorsai-trilogian ensimmäinen osa.

Tällä kertaa on kyseessä "hohhoijaa ei taas tätä" osaston kirja. Dicksonin Dorsai-trilogia kertoo ylivertaisista (haukotus) Dorsai-sotilaista (hoijakkaa) jotka lyövät ylivertaisuudellaan ällikällä vanhan ihmiskunnan kotiplaneetan Maan (no niin tietenkin) ja myöhempien siirtokuntien (yllätys) väkeä. Dorsait ovat kerta kaikkiaan paljon ovelampia (toki) ja muutenkin parempia (tietty) kuin kukaan muu, että onnistuvat joka käänteessä jallittamaan ja voittamaan... no, kaikki.

Kirja on suoraan sanoen todella, todella tylsä. Sinänsä ihan ansiokkaasti kirjoitettu eikä mitenkään erityisen ärsyttävä, paitsi että... jos nyt lähdetään vaikka siitä että päähenkilö on totaalisen täydellinen pökkelö, ja että päähenkilön ylivertaisuus oikeastaan perustuu vain siihen tosiasiaan, että kaikki muut ovat ihan täysiä taukkeja, niin johan on markkinat. Jatkuvaa monologia, kerrotaan miksi ja miten onnistuttiin jallittamaan, ja aina toinen osapuoli vain kuuntelee kiltisti... Voisiko joku pahis joskus ihan vaan ampua sen omahyväisyydessä paistattelevan pompöösitaiteilijan?

En jaksa näitä enää, paitsi että yksi tätä sarjaa vielä hyllyssä. Onneksi edes luin nämä aivan väärässä järjestyksessä, ensin kolmannen, nyt ensimmäisen ja viimeiseksi keskimmäisen osan. Siitäs sait! Kuka nyt on ylivertainen, häh, kuka?

Kaksi über-pitkää monologia ja nekin vain siksi että kirjassa on alku ja loppu. Kaikki siinä välissä on suurinpiirtein tarpeetonta.

Robert A. Heinlein: Seitsemän Miehen Sota

Heinleinin kirja Seitsemän Miehen Sota on aika perinteistä poikain seikkailu-scifiä, tosin sillä sivuhuomautuksella että aika on jälleen tehnyt tepposensa. Kirja on kirjoitettu aluperin vuonna 1940, ja tämän päivän mittapuulla se on paitsi aika yllätyksetön, myös sangen rasistinen.

Muistan lukeneeni tämän kirjan lapsena, joskus 1980-luvulla, enkä silloin saanut ollenkaan samanlaista tunnetta. Toisaalta olin itsekin aika nuori, en ehkä osannut edes ajatella koko asiaa. Niin ajat muuttuvat. Kirjassa käydään sotaa: Amerikka on kukistunut ja Pan-Aasialaiset ovat niskan päällä. Näitä kuvataan aika hätkähdyttävästi keltaisiksi apinoiksi, ja esitetään muutenkin ihan täysinä idiootteina, julmureina.

Tarina itsessään on aika peruslinjoilla. Sota on hävitty mutta pieni joukko ylivertaisen älykkäitä (kuinkas muutenkaan) miehiä ryhtyy vastarintaan, ja kas kummaa, niin kääntyy laiva. Sitkeät Amerikkalaiset tiedemiehet perustavat uskonnon, jonka varjolla tehdään myyräntyötä - värvätään lisää joukkoja, kehitetään ylivertaisia sädeaseita ja muutenkin ollaan parempia kuin... no, keltaiset apinat. Lopputuloksen toki arvaa jo ihan alkumetreillä.

Sinänsä ihan sujuva seikkailu, mutta kirjalliset ansiot jäävät kyllä melko vaatimattomiksi. Kolme uskonnollista rituaalia.

Dean R. Koontz: Varjostaja

Varjostaja on aika perinteinen jännityskirja, eikä Koontzin tekeleistä mitenkään omaperäisin. Parhaimmillaan Koontz on jopa aika kekseliäs, mutta nyt on kyllä käyty kulahtaneiden ajatusten jätesangolla aika isolla kauhalla.

Ajetaan autolla yhdysvaltain halki, idästä länteen. Joku seuraa. Yritetään päästä pakoon muttei meinaa onnistua (vaikka sankareilla on urheiluauto ja takaa-ajajalla kuorma-auto, hohhoijaa). Lopulta seuraa pakollinen yhteenotto. Takaa-ajaja on tietenkin väkivaltainen mielipuoli, ja ei-ehkä-niin-kovin-yllättäen hyvikset voittavat.

Teksti on melkein parhaimmillaan matkakertomuksena, kun kuvaillaa seutuja joiden läpi ajetaan. Kaikki muu on aika pökkelöä ja yhdentekevää. Henkilöhahmot ovat enemmän kuin kliseisiä ja juonenkäänteet niin ennalta-arvattavia ettei edes naurata. Teksti sentään rullaa kohtalaisesti, eikä Stephen Kingin tyyliseen poskettomaan pitkittämiseen sorruta - kirja on armeliaan lyhyt.

Kevyttä kesätuubaa, tai voihan tällä pyyhkiä peensä jos rullatavara loppuu. Kaksi tööttäystä.

Philip K. Dick: Simulantit

Philip K. Dick ei ole helppo kirjailija, eikä Simulantit ainakaan itselleni helppo kirja. Dick on tieteiskirjallisuudesta pitävälle jonkinlainen automaattinen pakkopulla: Dick on niin arvostettu, että tietenkin hänen kirjoistaan on pidettävä. Minä en vaan aina pidä. Mielestäni esimerkiksi juurikin tämä Simulantit on aika kulahtanut kyhäelmä.

Olisi mielenkiintoista nähdä sama kirja eri kirjailijanimellä julkaistuna: kuinka paljon suitsutusta syntyy pelkän nimen perusteella?

No, asiaan. Simulantit kertoo maailmasta jossa yhteiskunta on muuttunut lopultakin turvalliseksi. Valkoisessa talossa valtaa pitää presidentti ja tämän puoliso, ensimmäinen nainen, joka on jonkinlainen julkkis-idoli koko kansakunnalle. Presidentin valtakausi kestää neljä vuotta kerrallaan, mutta ensimmäinen nainen on ja pysyy.

Ylettömään turvallisuuteen kyllästyneet ihmiset karkaavat Marsin siirtokuntaan etsimään oikeaa elämää. Mutta kuten Dickin kirjoissa yleensä, mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kuka esimerkiksi onkaan ensimmäinen nainen? Tai presidentti? Ja mitä ihmettä aikamatkustuksen avulla tulevaisuuteen tuotu Hitlerin valtakunnanmarsalkka Hermann Göring tekee tarinassa?

Kirjan tyyli on hieman vanhahtavaa - kirja on kirjoitettu alunperin vuonna 1964 - mutta sen tulevaisuusvisiot ovat aika toimivia. Aikamatkustuksen sekopäisyydellä leikitellään jonkun verran, ja välillä meno äityy niin levottomaksi että on todella työlästä pysyä kärryillä kaikissa käänteissä, ja erityisesti henkilöhahmoissa joita riittää enemmän kuin lääkäri määrää. Tarina taas, no, varsinainen yllätys on aika helposti arvattavissa, mutta paljastukseen johtava polku sen sijaan jäi itselleni lopulta aika hämäräksi. En kokenut tarinaa tai hahmoja varsinaisesti edes kovin kiinnostaviksi.

Ehkä pakollista luettavaa Scifi-diggareille ja varsinkin Dickin ystäville, muille en oikein kyllä suosittelisi. Kaksi aikahyppyä.

Michael Moorcock: Viimeisten Aikojen Valtiaat II: Outo Kiihko

Moorcockin Outo Kiihko jatkaa Viimeisten Aikojen Valtiaat sarjaa. Tässä trilogian toisessa osassa meno on yhtä pähkähullua kuin ensimmäisessä osassa, mutta ehkä jotenkin hauskempaa, vapautuneempaa. Silkka hassuttelu saa enemmän sijaa varsinaisen millään mittarilla vakavasti otettavan scifin kustannuksella.

Maapallolla eletään lopun aikaa. Ihmiskunta on jo kauan sitten antanut piut ja paut vakavamielisyydelle, ja huvittelee sydämensä kyllyydestä. Kukaan ei oikeastaan tiedä mistään mitään, historia on unohtunut ja automaattiset laitteet valmistavat kaiken minkä kuvitella saattaa - eikä kukaan tiedä miten. Saati välitä. Kunhan on hauskaa.

Ainoastaan Jherek suree ajan pyörteisiin kadottamaansa Rouva Underwoodia. Tämä on ilmeisesti palannut omaan aikaansa, 1800-luvun viimeisille vuosille Lontooseen. Erinäisen kohelluksen päätteeksi Jherek saa mahdollisuuden siirtyä samalle aikakaudelle, ja soppa on porisemassa.

Jherek ei tiedä käytännössä mistään mitään. Mitä tarkoittaa Moraali? Entä miten jätteitä valmistetaan? Miksi asioita vaihdetaan toisiin, rahaksi kutsuttuihin tavaroihin? Näistä ja lukuisista muista kummastelun aiheista syntyy joukko sekavia kohellustilanteita joissa ei suoraan sanoen ole päätä eikä häntää, mutta hauskaa on. Taisin ihan hihitellä pari kertaa!

Lopulta aikamatkailun paradoksaalisuus saa voiton, ja rakastavaiset - tavallaan - päätyvät väärään aikaan, ilman aikakonetta ja ilman mahdollisuutta siirtyä mihinkään tuntemaansa aikaan tai paikkaan. Ja kolmatta osaa odotellessa...

Ihan kelpo kohellus. Hauskempi kuin ensimmäinen osa, ja ilahduttavan lyhyt. Kolme Latia (mitä ovat Latit? Lue kirja niin tiedät!).

Roald Dahl: Rakkaani, Kyyhkyläiseni

Rakkaani, Kyyhkyläiseni on Roald Dahlin muutamasta novellikokoelmasta myöhemmin koottu kokoelmateos. Kirjassa on viitisentoista (no en jaksa laskea) novellia, jotka on kirjoitettu pääosin 1950-luvulla.

Novellit ovat aivan ihastuttavia! Tekee mieleni käyttää termiä "vanhan ajan", kun kuvailen näitä tarinoita. Näissä itse tarina ja henkilöt ovat pääosassa, ei niinkään muotoseikat tai erityinen tyylittely, vaikka kieli onkin sangen rikasta - ja toki silläkin leikitellään välillä hyvinkin hauskasti. En muista milloin olisin viimeksi hihitellyt ja hykerrellyt ääneen kirjaa lukiessani näin paljon. Tulin tästä kirjasta erittäin iloiseksi :-)

Kertomukset ovat pieniä tarinoita ihmisistä ja kohtaloista, ja kussakin on jonkinlainen koukku, loppuhuipentuma, jonka joskus arvaa jo etukäteen mutta monesti se on silti herkullisen yllättävä. Kuin suklaamunan sisältä löytyvä yllätys, paitsi että oikeasti kiinnostava. Takakannessa kertomuksia sanotaan jännitystarinoiksi, mutta sitä ne eivät varsinaisesti ole, vaan enemmänkin perinteisiä, yllätyksen sisältäviä kertomuksia ihmiskohtaloista, virheistä, juonittelusta ja sattumasta.

Suosittelen tätä kirjaa varauksetta kaikille kirjallisuuden ystäville! Viisi jekutusta!

Joe Haldeman: Loputon Sota

Loputon Sota on näennäisestä helposta scifi-rymistelyn fiiliksestään huolimatta ihan kiinnostava teos. Se kertoo - jossain määrin - William Mandella -nimisestä sotilaasta joka etenee avaruudessa muukalaisia vastaan käydyn sodan aikana arvossa kuin huomaamatta, mitättömästä alokkaasta aina vaan korkeampaan rooliin. Sotaa kydään avaruudessa jossa pitkät välimatkat aiheuttavat aikadilaatiota ja staasissa vietetty aika muutenkin ajan kulumista eri tahtiin, jolloin kotimaailmalla asiat muuttuvat tavoilla, joita avaruudessa seilaavat sotilaat eivät osaa kuvitellakaan.

Loputon Sota on selkeästi sodanvastainen teos. Tai no, selkeästi ja selkeästi. Ironinen, lakoninen sodanvastaisuus on välillä vaarassa hävitä rivien väleihin; tämän kirjan voisi kai lukea huolimattomasti ihan pelkkänä seikkailuna, sotateoksena. Sitä se ei siis kuitenkaan ole. Kaikessa on sotimisen järjettömyyttä kuvaava vire; lähes kaikki, mitä sotilaat sodassa tekevät on lopulta täysin absurdia, järjetöntä. Lopussa järjettömyys paljastuukin, totaalisesti.

Järjetöntä on olettaa automaattisesti vieraan haluavan pahaa.

Kirjan kieli on ihan sujuvaa, tarina kulkee rullaavasti eikä teos ole liian pitkä. Välillä tuntuu hieman siltä, että kirjaa kirjoitettaessa ei ole ollut ihan suunta selvillä, mutta lopuksi kuitenkin aina päästään taas raiteille. Loppu on lähellä olla todella traaginen, mutta onneksi... no enpäs kerrokaan! Lue itse.

Neljä urheaa mutta tarpeetonta hyökkäystä tuntemattoman kimppuu.

James Tiptree Jr.: Hävittäjä

Hävittäjä on aika tylsä kirja, suoraan sanoen. Oikeastaan kiinnostavampi on itse kirjailija: James Tiptree Jr., tai oikealta nimeltään Alice Bradley Sheldon. Sheldon / Tiptree kirjoitti vuosikymmeniä salanimellä, salaten paitsi henkilöllisyytensä, myös sukupuolensa. Taiteilijanimen inspiraatio tuli marmelaadipurkin kyljestä. Aikaisemmin, ennen kirjailijauraa, hän työskenteli USA:n ilmavoimien tiedustelupalvelussa ja haaveili taidemaalarin urasta.

Sheldonin elämän loppupuolta varjostivat mielenterveyden ongelmat, ja loppu olikin aika dramaattinen: Sheldon ampui sokeutuneen aviomiehensä ja itsensä, soitettuaan ensin lakimiehelleen ilmoittaakseen aikeensa. Tuollaista luulisi tapahtuvan enemmän vain elokuvissa ja kirjoissa, aikamoista.

Niin se kirja... No, ensinnäkin nykymittareilla luettuna Hävittäjän juoni ei ole ihan kauhean omaperäinen. Vastaavia sepustuksia on tuotettu vaihtelevalla menestyksellä jo useita. Hävittäjä saattaa olla jonkinlainen edelläkävijä kylläkin, joten ehkä tuoreeltaan luettuna samanlaista tuttuuden tunnetta ei olisi tullut.

Sen lisäksi kirja on pitkä, nimenomaan tarinan sisältöön verrattuna. Todella, todella pitkä. Loputtomat jahkailujaksot jotka eivät kuljeta tarinaa eteenpäin eivätkä kerro oikeastaan mitään mistään, ovat uuvuttavaa luettavaa. Kun vielä lisäksi ympätään soppaan välillä KOKONAAN ISOILLA KIRJAIMILLA KIRJOITETUT, USEIDEN SIVUJEN MITTAISET PÄTKÄT JOITA ON AIVAN USKOMATTOMAN ÄRSYTTÄVÄ LUKEA, ei voi kuin todeta ettei tätä kirjaa ihan välttämättä kannata lukea. Lähinnä ehkä kuriositeettina, tai jos satut olemaan kovan luokan scifi-diggari niin ehkä sitten. Muut pysyköön kauempana.

Kaksi ääliömäistä sukupuolella muka nokkelasti leikittelevää tylsää oivallusta.

Ray Loriga: Tokio ei Välitä Meistä Enää

Tätä kirjaa on vaikea luokitella Scifiksi, mutta toisaalta ihan yhtä vaikea mitenkään muutenkaan. Kirja on sanalla sanoen erikoinen.

Tokio ei Välitä Meistä Enää on unenomainen kertomus maailmasta, jossa unohtamisesta on tullut tavoiteltavaa. Ainoa laillinen huume aiheuttaa muistinmenetyksen, hallitusti, paitsi liikaa käytettynä. Kirjan päähenkilö on kyseistä huumetta myyvä kaupparatsu joka lopulta sekaantuu omaan myyntiartikkeliinsa ja... unohtaa.

Kirja kerrotaan sirpaleisesti. Päähenkilön muisti on paitsi menetetty myös sekaisin, kuin ravistelty laatikollinen palapelin paloja. Niitä tarkastellaan sieltä täältä, ja kokonaisuudesta muodostuu kuva joka voi olla oikea - tai aivan yhtä hyvin ei. Tapahtumien kulku, merkitykset, aika ja paikkakin jäävät oikeastaan lukijan vastuulle.

Kirjaa oli ainakin omasta mielestäni erittäin vaikea lukea, varsinkin aluksi. Pikkuhiljaa tyylille - kikkailulle, josta muuten yleensä en pidä ollenkaan - alkaa lämmetä, ja se muodostuu osaksi tarinaa. Outo, sekava ja vaikeasti hahmotettava tyyli on oikeastaan ainoa luonteva tapa kertoa pirstaloituneen muistin tarina.

Tarina itsessään ei oikeastaan hahmotu, jos sellaista kirjassa onkaan. Ehkä kyseessä onkin muoto ennen sisältöä? Oli miten oli, pidin tästä kirjasta, mikä yllätti itseni aika tavalla. Olin täysin valmistautunut inhoamaan koko roskaa, mutta eipä käynyt niin. Kaikkea sitä...

Suosittelen varauksella: tätä kirjaa ei oikein voi lukea "vasurilla", vaan keskittymistä tarvitaan. Ehkä myös vähän lukevalle tässä voi olla melkoisen haastava pala haukattavaksi.

Kahdesta neljään sekavaa muistikuvaa, tilanteen ja lukijan mukaan.

Taavi Soininvaara: Venäläinen Vieras

Nyt ei kyllä voisi tietää lukeeko Ilkka Remeksen, Risto Isomäen vai Taavi Soininvaaran kirjaa. Kaikki ovat kirjoittaneet samasta teemasta ja kaikkien tyyli on aika lailla samanlainen. Ihme hommaa. Onkohan nuo kaikki oikeasti robotteja?

No, tällä kertaa jänskäillään Soininvaaran vakiosankarin Arto Ratamon seurassa. Erikoinen tilanne syntyy kun Suomen pääministeri menehtyy auton ratissa. Ensisilmäykseltä itsemurhalta näyttänyt turma alkaa pikkuhiljaa paljastua joksikin ihan muuksi, ja kokonainen valheiden ja salajuonten kudelma alkaa selvitä.

Sitten Suomen sähköverkko romahtaa. Kaikilta on sähköt pois. Mitä ihmettä oikein tapahtuu, ja kuka on sen kaiken takana?

No hitto. Ei kai voi pahemmin pilata jännitystä vaikka möläyttääkin, että Venäjähän se siellä taas. Hohhoijaa. Voisiko joskus olla joku muukin vihollinen suomen kimpussa, vaikka Ruotsi vaihteen vuoksi? Tai Kanada? Alkaa väsyttää jo nämä Venäjä-hysteriat.

No, tarina on sitä tuttua huttua, mennään ristiin rastiin vihjeiden ja rikollisten perässä ja vyyhti ensin tihenee ja sitten selkenee, kunnes lopuksi... no arvaatte kyllä. Ihan hyvää ja menevää luettavaa, vaikkei kyllä omaperäisyydellään loista.

Kolme "yllättävää" käännettä.