Lincoln Child: Utopia

Utopia on Nevadan autiomaahan rakennettu valtava, huippumoderni huvipuisto. Huvipuisto joutuu kiristäjien kouriin, laitteita sabotoidaan ja vaatimuksia esitetään. Tekoälytutkija, robotiikan erikoismies ja monien laitteiden suunnittelija joutuu keskelle tapahtumia - ja arvatenkin paha saa taas palkkansa, hyvä voittaa ja kaikki pelastuvat. No melkein kaikki, toki muutama viaton sivullinen joutuu uhriksi matkan varrella.

Lincoln Child kirjoittaa ihan sujuvaa teknotrilleriä, mutta voi hyvät ihmiset miten puistattavan muovinen kirja loppujen lopuksi on. Jos jollain algoritmillä ottaisi kaikista keskitason kirjoista ja elokuvista kaikkien kohtausten keskiarvot ja kaikkien henkilöiden vähiten kiinnostavat piirteet, yhdistäisi ne pötköksi ja painaisi kirjaksi, lopputulos voisi olla juurikin tämä kirja. Ehkä onkin?

Kirjan henkilöhahmoista yksikään ei ole kiinnostava tai uskottava. Kaikki ovat kuin käytettyjen kliseiden jämävarastosta kaivettuja ja loputtoman yhdentekeviä, samoin kuin henkilöiden väliset "jännitteet". Että ihanko totta miespuolinen päähahmo ihastuu älykkääseen avustajaansa? Ei kai... Ja ettäkö ihanko oikeastiko äidittä jäänyt teini angsteilee ja kiukuttelee, vaikka on lopulta kultainen ja ihana? Voi moooooorjes.

Tarina sinänsä on ihan sujuvaa, tapahtumia piisaa ja ikävyyksillä mässäillään kiitettävästi. Kirja on tosin aivan liian pitkä. Jatkuvasti sivukaupalla eri henkilöiden umpitylsää pseudofilosofista pähkimistä ja menneisyyden haamuja, jotka eivät liity mihinkään mitenkään. Puolet vähemmän sivuja olisi ollut hyvä aloitus.

Soveltuu hyvin unettomuuteen tai tosi tylsälle matkalle, esim. lentokoneen odottamiseen. Kaksi kiperää tilannetta; toinen sujuvasta tekstistä ja toinen siitä että kirja kuitenkin lopulta loppui. Kiitos siitä!

Irvine Welsh: Paska

Irvine Welsh tunnetaan varmastikin parhaiten Trainspotting-elokuvan pohjana olleesta kirjastaan. Paska on tyyliltään samansuuntainen, viina, huumeet ja kaikenlainen sikamainen käytös ovat tälläkin kertaa pääosassa. Kirjan takakannen mukaan

"Paska on mestariteos"

Ei ole. Ei tämä nyt ehkä huono kirja ole muttei kuitenkaan kovin hyväkään. Pääosassa on poliisi joka käyttäytyy erittäin huonosti, ja jonkinlaisena jännittävänä loppuhuipennuksena tarjotaan menneisyyden traumoja sun muuta... paskaa. Tyyppi on silti ääliö. Traumoja voi käsitellä muutenkin kuin loukkaamalla muita ihmisiä.

Kieli on tyyliseikkana erittäin alapäävoittoista, ja varmaan jonkun mielestä "todella nerokasta", mutta oikeastaan kyllä vain tylsää. Kun sanoo "vittu" n. sata kertaa sivulla, se menettää tehonsa ja muuttuu vain tylsäksi. Ja niin käy tässä tapauksessa oikeastaan koko kirjalle. Itse en ainakaan jaksa olla kovin kiinnostunut päähenkilön seuraavista tapahtumista, tyyppi on tympeä ja omahyväisyydessään epäkiinnostava.

Huonostihan sille tietenkin käy. Ja hyvä niin.

Muuten hyvä kirja mutta liikaa kikkailua törkeydellä. Liiallinen törkeys on kuitenkin vain liiallista törkeyttä. Kaksi kirosanaa.

Michael Moorcock: Maailmantuskan Soturi

Maailmantuskan soturi on melkeinpän fantasiakirjallisuutta. Mukana on paholainen, toisia maailmoja, demoneja ja jopa lohikäärme. Muttei kuitenkaan aivan.

Kirjan (anti-?)sankari von Bek törmää tietämättään Lusiferin kämpille ja kohtaa siellä... no tietenkin kauniin naisen. Kumpikin on kadotettuja sieluja ja siten siis Lusiferin omia. Lusifer pölähtää mukaan kuvioon ja tarjoaa mahdollista ulospääsyä, joka kuitenkin edellyttää aikamoista seikkailua. Von Bekin pitäisi löytää parannus maailmantuskaan ja päästää Lusifer anomaan armoa jumalalta.

...no voi morjes. Jos itselläni on jotain aihealueita joista en piittaa tippaakaan, niin jumalahöpinät on kyllä yksi niistä. En vain osaa suhtautua aiheeseen mitenkään vakavasti - ajattelen usein, että jos saman tarinan kirjoittaisi joulupukista samanlaisella paatoksella, lopptulos olisi teknisesti ihan samaa huttua mutta varmaan aika harva sitä kovin tosissaan ottaisi.

Tämä kirja onnistui silti olemaan ihan kelpo lukemista. Uskonnolliset teemat olivat lopulta kuitenkin aika pienessä osassa, pääosan vei perustason seikkailu paikasta toiseen ja loppua kohden hieman filosofisempi pohdinta, joskin aika pökkelö sellainen. Lopussa sankari toki saa naisensa ja kaikki on hyvin.

Jos yhtään fantsun suuntaan on taipumusta, tämä voi olla ihan mieluisakin kirja. Kolme mystistä demonia.

Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet

Vanhahtavaa scifiä. Sinänsä vanhempi scifi on aika hauskaa; on hupaisaa lukea, miten esimerkiksi vuotta 2000 visioitiin 50 vuotta aikaisemmin - eipä osunut kovin moni ennustus ihan kohdilleen, vaikka jotkut toki. Lentävät autot - vanha vitsi toki - eivät ehkä ole ihan arkipäivää, mutta mukana kannettavat kommunikaatiolaitteet ja kaikenkattava verkkoyhteys ovat jo aika lähellä totuutta.

No, tässä kirjassa ei juurikaan teknologisia ihmeitä esitellä vaan kyseessä on jonkinlainen jännäri / seikkailu / dystopia -kuvio. Kirjan päähenkilö on mainosmies, yhteiskunnassa jossa ihmiset on jaettu mainosmiehiin ja kuluttajiin. Kuluttajien rooli on olla rattaita koneistossa, kuluttaa, kun taas mainosmiehet lähinnä kilpailevat keskenään siitä, kuka saa myytyä eniten kaikenlaista tarpeetonta kuluttajille.

Päähenkilöllä on asiat hienosti. Elämä rullaa, asema työpaikalla on korkea ja ylellisyyksiä riittää. Kunnes... kaikki menee mönkään ja sankari herää uuden, huomattavasti kurjemman henkilöllisyyden saaneena. Mainosmiehestä on tullut kuluttaja. Hieman kulahtanut juonikuvio toki, mutta ihan hupaisa ajatusleikki kuitenkin.

Syntyy kilpajuoksu oman aseman palauttamiseksi. Samalla koetellaan hieman uskoa mainostamisen maailmaan ja kyseenalaistetaan vakiintuneita käytäntöjä, muttei kuitenkaan liikaa. Onpas... sovinnainen tarina. No niin onkin. Ja lopussa tietenkin käy aika hyvin, jee!

Tätä kirjaa en ihan kauheasti suosittele, paitsi jos et ole kovin paljon scifiä vielä lukenut. Hupailuksi kirja on aika tylsä, toimintaseikkailuksi aika lälly ja dystopiaksi kovin kesy. Henkilöhahmot ja näiden moraaliset dilemmat ovat myöskin huomattavan puisevia, ei suoraan sanoen voisi juuri vähempää kiinnostaa pääseekö heebo takaisin omaan kastiinsa vai jääkö kurjuuteen. Morjes vaan.

Kaksi jingleä harmittavan tyhmässä mainoksessa.

Richard Morgan: Muuntohiili

Muuntohiili on ihn hyvää perus scifiä; on hiukan ovelaa ideaa, jonkun verran toimintaa ja jännitystä, pari juonenkäännettä sopivissa kohdin ja riittävän rouhea päähenkilö. Kuitenkin... jotain jää ikään kuin puuttumaan...

Eletään jotain tulevaisuutta jossa ihmisen tietoisuus voidaan siirtää kehosta toiseen hoplan, tosta noin vaan. Kuolema ei ole välttämättä lainkaan pysyvä olotila, jos vaan varmuuskopiot ovat kunnossa (sivuhuomautus: ei varmaankaan ole). Päähenkilö saa tehtäväkseen tutkia murhaa, jonka uhri on edelleen elossa, uudessa ruumiissa.

Kirja lähtee liikkeelle lähes dekkarina, ja mukana on jonkin verran kovaa toimintaa. Päähenkilö on - luonnollisesti - kovempi jätkä kuin kukaan muu ja pätkiikin pahiksia kuonoon vasurilla ihan miten päin vain huvittaa. Haukotus. Loppua kohden juoni monimutkaistuu, ehkä liiaksikin asti. Itse ainakin jouduin aina välillä palaamaan takaisinpäin ja tarkistamaan, kenestä nyt puhuttiinkaan. Henkilöiden sekoittuminen eri ruumiisiin ristiin rastiin ei aina myöskään helpota kärryillä pysymistä.

Kieli on ihan sujuvaa, kirjaa on aika helppo lukea. Tässäkin ehkä loppua kohden pieni pökkelömäisyys tulee vähän enemmän esiin. Tuntuu siltä, kuin kirjoittajaa olisi jossain kohdin alkanut hieman kyllästyttää, tai ainakaan editointia ei ihan loppuun asti jaksanut viedä.

Loppuratkaisu on aika urpo ja sangen yllätyksetön, jos nyt on scifiä yhtään lueskellut. Ihan kelpo kirja silti, ennemmin tätä lukee kuin vaikka kasvattaa siiliperhettä kalsareissaan.

Kolme tekoälyn keksimää huonoa vitsiä.

Michael Moorcock: Viimeisten aikojen valtiaat III: Laulun loppu

Michael Moorcock on niitä kirjailijoita joiden juttuihin en oikein koskaan ole päässyt sisälle, ja niin on tälläkin kertaa. Kirja kertoo ihmiskunnan viimeisistä rippeistä, jotka hallitsevat aikamatkailun ja huvittelevat seikkailemalla eri aikakausilla. Kohelluksella on toisinaan vaarallisia seuraamuksia: aika, siltä vaikuttaa, ei hyväksy ihan mitä tahansa, vaan oikoo väärää käytöstä muuttumalla, jolloin ihmiset voivat jäädä vangeiksi väärälle aikakaudelle, tai vielä pahempaa.

Kirjan idea sinänsä voisi olla erittäinkin riemastuttava, mutta en oikein ymmärrä miksi se on kirjoitettu kuin viktoriaaninen pukudraama. Pelkkää huttua. Yksikään kirjan hahmoista ei ole uskottava, saati mitenkään kiinnostava. Sinänsä kiinnostavat tapahtumat, kuten ajan muuttuminen ja haarautuminen, ohitetaan vähän sinnepäin hutaisten, eikä minkään asian syitä tai seuraamuksia pohdita juuri lainkaan. Pari sataa sivua sen sijaan pohditaan umpitylsän päähenkilön naurettavaa ihastumista eri aikakaudelta mukaan tarttuneeseen naiseen, ja tämän käsittämättömän pökkelöä muka-puritaanista pidättäytyvyyttä.

Hohhoijaa.

Loppua kohden oli jo todella vaikea pysyä hereillä. Ehkä en vain ymmärtänyt jotain?

Yksi tähti ja sekin siitä, että kirja kuitenkin loppui jossain vaiheessa.

Donald E. Westlake: Sitruunat eivät valehtele

Westlaken varmasti tunnetuin henkilöhahmo Dortmunder ei tällä kertaa olekaan kirjan aiheena, mutta muuten aika tuttua Westlakea on luvassa. Kirjan päähahmo on muissakin kirjoissa joskus käytetty Alan Grofeld. Grofeld on pikkurikollinen, jolle tarjotaan keikkaa. Keikka vaikuttaa kuitenkin niin epätoivoiselta - ja turhan väkivaltaiselta - ettei Grofeld lähde mukaan. The end.

Paitsi ettei olekaan. Keikka ei jätä rauhaan, eikä varsinkaan keikan pääpäsmärinä toimiva mielenvikainen, väkivaltainen amatöörikonna. Alkaa ajojahti josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Grofeld yrittää pelastaa itsensä, puolisonsa ja ystävänsä piinallisessa kissa ja hiiri -leikissä todellisen psykopaatin kanssa.

Kirja on erittäin sujuvaa kerrontaa, todellinen ahmittava herkkupala. Tarina rullaa kuin hirvi juoksumatolla ja tapahtumat seuraavat toista hengästyttävällä tahdilla. Yllätyksiä ja kieroja juonenkäänteitä riittää hengästymiseen asti. Ja kaiken lisäksi kerronta, kieli, on todella sujuvaa.

Jos pitäisi esittää jotain kirjaa "oikein" kirjoitetuksi, tämä voisi olla hyvä vaihtoehto, ainakin omasta mielestäni. Tekisi melkein mieleni lukea kirja samantien uusiksi!

Viisi laukausta, suoraan napakymppiin.

Vernor Vinge: Aikaloukku

Aikaloukku on melko kiehtova opus. Vernor Vinge on muutenkin kiinnostava kirjoittaja, joskin mielestäni aika epätasainen - joitain kirjoja en kerta kaikkiaan jaksa lukea. Aikaloukku sen sijaan on erinomaisen kiinnostavaa luettavaa.

Melkein loppuun asti. Aluksi kirja on aivan huima: ihmiskunta on keksinyt tavan pysäyttää aika, sulkeutumalla staasikuplaan. Syntyy villitys hyppiä ajassa eteenpäin, matkustaa tulevaisuuteen, vuosia tai vuosikymmeniä kerrallaan. Kunnes yhden hypyn jälkeen ihmiskuntaa ei enää olekaan. Kaikki on tuhoutunut, kenties tuhottu.

Eri kupliin sulkeutuneet ihmiset putkahtelevat reaaliaikaan eri tahdissa, ja näiden ihmiskunnan rippeiden synkronointi samaan aikaan vie tuhansia ja miljoonia vuosia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat tällaiseen tulevaisuuteen, jossa iso osa jäljelle jääneitä ihmisiä on kerääntynyt yhteen, viidenkymmenen miljoonan vuoden päässä nykyhetkestä. Ihmiskunnan jälleenrakennusta suunnitellaan, kunnes tapatuu murha.

Murhaa ryhtyy tutkimaan menneisyydessä poliisina toiminut Wil Brierson. Mutta miten tutkia murhaa jota ei ole voinut tapahtua? Miten löytää syylinen jos voi matkustaa ajassa mutta vain eteenpäin?

Kaikki ainekset piinaavan sekopäiseen scifi-dekkariin ovat olemassa, mutta loppua kohden kirja hieman väsähtää, ainakin omasta mielestäni. Tapahtumista tulee myös hieman ennalta arvattavia, ja jossain määrin jopa "tavallisen" dekkarin kaavoijen mukaista. Silti, hyvää luettavaa, varsinkin Vingen faneille.

Kolme aikahyppyä.

Robert A. Heinlein: Kapina 2100

Heinlein on itselleni jo lapsuudesta tuttu kirjailija. Kapina 2100 sen sijaan tuli eteen vasta jokin aika sitten, ja ehkä hyvä niin - kyseessä on mielestäni varmaankin heikoin Heinleinin teoksista. Jos olisin tähän törmännyt ensimmäisenä, olisi ehka kiinnostus muuhun tuotantoon ollut vaarassa.

Tai sitten ei. Kapina 2100 on nimittäin erinomaisen selvästi nuorison seikkailukirja. Ehkä se olisikin lapsena auennut paremmin kuin nyt tylsänä aikuisena. Kirjan tarina on aika tavallinen seikkailu. Itsevaltiaan tavoin toimiva profeetta alistaa ihmisiä, ja joukko toisin ajattelevia perustaa salaliiton joka tähtää kapinaan - ja sen suorittaakin. Sitten ihmetellään uudelleenrakentamista ja toki pakollisia rakkaustarinoitakin.

Koko homma on kirjoitettu jotenkin pökkelösti. Juuri mikään tapahtumista ei vaikuta ollenkaan uskottavalta, eivätkä henkilöt alkuunkaan kiinnostavilta. Kirja koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tarinasta jotka nivoutuvat yhteen tosi löyhän aasinsillan kautta. Ensimmäinen osio on varsinainen Kapina 2100 -tarina, ja toiset jotenkin sen ympärille viriteltyjä, melko tarpeettomia jatko-osia.

En voi hirveästi suositella muuten kuin Heinleinin tekemisistä muuten kiinnostuneille. Kaksi kapinallista.

Vernor Vinge: Linnunradan Ääret

Nyt mennään taas kovaa ja korkealta. Vernor Vingen kirja Linnunradan Ääret on niin mahtipontiset mittakaavat että jos olisi tukkaa päässä, se nousisi varmasti pystyyn.

Linnunradan Ääret kertoo tarinaa eri mittakaavoissa, paikallisesti ja avaruuden laajuisesti, sekä yksittäisten ihmisten (eläinten) ja kokonaisten lajien välillä surffaillen. Koko hommassa on niin paljon valtavuutta ja pieniä yksityiskohtia, että on käsittämätöntä miten paketti edes pysyy kasassa. Pysyy se.

Ihan helppoa luettavaa tämä kirja ei kyllä ole. Kirjassa ollaan paljon "Piikkien", eräänlaisten laumasieluisten koiraeläinten parissa. Eläimet ovat yksilöitä mutta myös laumoina kokonaisuuksia, ja vähän väliä on vaikea ymmärtää kummasta on kyse; ketä nyt seurataan, ja kuka tekee tai ajattelee mitäkin. Tämä on toki tarkoituskin; ei noin erilaisia olioita voikaan olla helppo ymmärtää. Pikkuhiljaa erilaisten lauma-yksilöiden luonteenpiirteet alkavat käydä tutuiksi ja niiden toiminnasta tulee ymmärrettävämpää, jolloin lukeminen helpottuu.

Se, että Piikkien sielunelämää on vaikea ymmärtää kantaa hyvin kirjan yhtä teemaa jossa koiraotuksien sekaan heitetään kaksi ihmislasta. Näidenkin on tietenkin vaikea ymmärtää missä mennään - paitsi nuoremmalle lapselle uuden omaksuminen on helpompaa, niin kuin varmasti olisi oikeastikin.

Piikkien maailman yksittäisten tragedioiden ulkopuolella taas koko maailmankaikkeus on liemessä. Jopas sattuikin. Jonkinlainen tietoisuus, kenties hyvin pitkälle kehittynyt tekoälyn kaltainen virus, hyökkää toisten tekoälyjen ja siinä sivussa ihmisten - ja muiden lajien - kimppuun valtavalla voimalla. Sen mittakaava on kolossaalinen - tähtijärjestelmiä jyrätään kuin sammakkoja rekan pyörien alle, plits pläts vaan vauhdin hidastumatta. Ja mokoma pitäisi pysäyttää.

Ratkaisu piilee Piikkien maailmassa. Iso osa kirjaa on eräänlaista kilpajuoksua, toisaalta päästä ajoissa Piikkien maailmaan ja toisaalta Piikkien maailmassa pysyä elossa ja selviytyä voittajana sisäisten kähinöiden pyörteissä.

Kirja on melko pitkä mutta kantaa hyvin. Itselleni ehkä lähinnä avaruudessa tapahtunut pitkähkö takaa-ajo oli hieman tylsä vaihe; tappajahain selkäevä näkyi jo, kaikki tietävät mitä seuraavaksi tapahtuu mutta evää vain näytetään... mennäänkö jo asiaan! Loppuratkaisu oli myös ikävän lapsellinen; siitä enemmän kertomatta täytyy vain esittää kysymys: jos se kerran oli noin helppoa, olisiko voinut varautua vähän paremmin kuin yhdellä ainoalla vastalääkepillerillä? Hmmm....

Loistava kirja kaikenkaikkiaan. Pulssi tasaantui vasta monta päivää lukemisen jälkeen, ja Piikkien maailman kuvaus oli niin loistavaa että sen melkein voisi kuvitella olevan luonto-ohjelman aiheena ihan pian.

Neljä yksilöä jotka kuitenkin ovat yksi.