Hugh Howey: Siilo

Siilo-sarjan ensimmäinen osa on todella hyvää jännitystä ja scifiä, ja sopivassa määrin omaperäistä.

Eletään määrittelemättömässä ajankohdassa, suljetussa siilossa. Siilon asukkaat eivät tiedä mistään muusta kuin omasta siilostaan; ulkopuolinen maailma on tuhoutunut eikä sinne ole menemistä. Ainoastaan rangaistuksena voi saada tuomion ulkoilmaan, joka johtaa poikkeuksetta kuolemaan.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan kohdallaan. Jules ei malta olla penkomatta kulissien takaa, ja... no, nytpä on kuulkaa niin, että tästä kirjasta on aika vaikea kertoa kovin paljoa paljastamatta samalla juonesta, jonka on tarkoitus olla yllätyksiä täynnä. Sanonpa vain, että tunnelma Siilossa on mainio; kirja on ehkä hetkittäin vähän pitkitetty, mutta ei mitenkään tolkuttomasti. Tarina kuitenkin kulkee ja henkilöt ovat jopa melkein uskottavia, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Sarjan jatko-osat mielestäni lässähtivät hieman, kun salaisuudet alkoivat paljastua - mutta niistä lisää myöhemmin.

Neljä kerrosväliä.

Simon Ings: Kuuma Pää

Kuuma Pää on kova, tosi kova scifipläjäys. Mukana on cyberpunk-vaikutteita, virtuaalitodellisuutta, seikkailua ja jännitystä, ja koko homma on niin huimaavan korkealentoinen että ei meinaa perässä pysyä.

Ollaan kai jossain tulevaisuudessa. Kuussa sijaitseva koneisto on ruvennut monistamaan itseään, ja jostain selittämättömästä syystä heittelee teräspalkkeja maahan valtavalla nopeudella, aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Jostain Jupiterin nurkilta löytyy mahdollisesti vierasta älyä edustava olento - vai onko kyseessä sittenkin hulluksi tullut tekoäly?

Malisella on päässän tahnaa, jonka avulla hän voi kytkeytyä keinotodellisuuteen, mielipuolisen tehokkaaseen todellisuuden simulaatioon. Tahnan hallussapito maan päällä on kiellettyä; Malise joutuu tahtomattaan mukaan maailman pelastamiseen, vaikka haluaisi vain elää omaa elämäänsä.

Tarina poukkoilee todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä sellaista tahtia, että välillä on vaikea pysyä perässä. Toisaalta, ehkä ei ole tarkoituskaan - ehkä tarkoitus onkin sekoittaa nämä. Sillä, jos keinotodellisuus on riittävän realistinen, missä vaiheessa siitä tuleekin oikeaa todellisuutta? Mikä erottaa eri todellisuudet toisistaan? Mikä on oikeaa, mikä on totta?

Ehdottoman suositeltavaa luettavaa scifin ystäville. Viisi rekursiivista kaupunkia.

Lee Child: Viides Matkustaja

Filosofinen super-murhaaja Jack Reacher on täällä taas. Tällä kertaa spedeillään terrorismi-teemalla, mukaan sotketaan yhdysvaltojen sisäpolitiikkaa ja homma on sitä myöten selvä. Kyseessä on jopa tässä kirjasarjassa melko vastenmielinen väkivaltaooppera. Tarina toki kulkee ja viihteestä kai tämäkin käy jos ei kärpäsiä löydy lätkittäväksi eikä keittiön pöytä keiku, mutta mutta… Aikamoista tuubaa, kylläkin.

Näiden Jack Reacher -kirjojen jonkinlainen pelastus on ollut, että päähenkilö on fiksu; toki väkivalta on aina vahvasti läsnä, mutta joissain kirjoissa siinä on ollut joku tolkku kuitenkin. Tällä kertaa ei. Kidutuskohtauksilla mässäillään heittämällä yli oman tarpeen, ja pahiksia ammuskellaan ihan surutta keskellä suurkaupunkia. Oikeasti yksityishenkilö ei käsittääkseni saa missään olosuhteissa tappaa toista; siitä joutuu vankilaan. Nyt sille vaan naureskellaa, heh heh, saipa pahikset luotia naamaan niin että roiskuu. Ja sen sellaista.

Kaksi huonoa tekosyytä.

John Steinbeck: Hyvien Ihmisten Juhla

Ilmainen vinkki: jos et ole tätä kirjaa vielä lukenut, niin painele suoraan kirjastoon tai kirjakauppaan tai kenen tahansa kirjallisuudenystävän kirjahyllylle, nappaa teos käteesi ja lue.

Valmista? Eikö vaan kannattanutkin?

Mielestäni Hyvien Ihmisten Juhla on ns. "oikeaa kirjallisuutta" parhaimmillaan. Sen tarina on mukava, henkilöt aidosti uskottavia ja kieliasu rikasta, suorastaan kaunista. En itse aina ymmärrä miksi jotkut kirjat nostetaan klassikon asemaan, mutta Steinbeckin Hyvien Ihmisten Juhla kyllä kuuluu jalustalle minä viikonpäivänä hyvänsä.

Kirjassa seurataan pienen kylän ihmisten elämää lyhyen aikaa. Eletään ehkä jotain 1930-lukua, noin suurinpiirtein ainakin. Kylässä on tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä ja näiden lisäksi joukko lorvehtijoita. Nämä lorssijat ovat tarinan ytimessä. He ovat pahaa tarkoittamattomia, täysin tarpeettomia ihmisiä, joita on kuitenkin vaikea olla rakastamatta. He ryyppäävät, loikoilevat tyhjänpanttina ja aina välillä saavat idean - joka yleensä poikkeuksetta johtaa huonoihin lopputuloksiin.

Kylässä asuu myös Tohtori, joka on kaikkien suuresti arvostama, kouluja käynyt herrasmies. Tohtori on hieman yksinäinen, ainakin muiden mielestä. Jossain vaiheessa, ilman sen kummempaa logiikkaa, syntyy ajatus järjestää Tohtorille juhlat; josko tuosta vähän piristyisi. Tarkoituksena on myös osoittaa Tohtorille sitä kunnioitusta, jota kaikki tätä kohtaan tuntevat. Mitä parhaimmat, suorastaan jalot tarkoitusperät siis!

Juhlien järjestäminen ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen operaatio. Tarvitaan mm. säkkikaupalla sammakoita, baarin laseihin jääneistä jämistä kerättyä "juomaa" ja monenlaista kekseliästä mutta eri asteisen epätoivoista kommervenkkiä, ennen kuin juhlat pääsevät käyntiin. Lopulta juhlat ovat todellinen menestys; ryypätään, tapellaan, nauretaan, itketään ja yleisesti ottaen vain koetaan tunteita sydämen täydeltä.

Helposti voisi luulla kyseessä olevan perinteisen hassuttelun, tai veijariromaanin - ja jollain tavalla niin onkin. Steinbeckin tyyli kirjoittaa kuitenkin muuttaa tämän asetelman. Ensinnäkin, kieli on tavattoman rikasta, todella nautinnollista luettavaa. Toiseksi, ja tämä ainakin itselleni on jotenkin suurin nautinnon lähde, kaikkia hahmoja - kaikkein ärsyttävimpiä ja tarpeettomimpia lurjuksia myöden - kohdellaan vain ja ainoastaan rakkaudella, lämmöllä ja lempeydellä. Kaikkia ymmärretään, kaikkien osuus tapahtumiin kerrotaan yhtä tärkeänä, yhtä merkityksellisenä, olipa kyseinen henkilö miten laitapuolen kulkija hyvänsä.

Ja se, ihmiset, on harvinaista ja hienoa, se.

Kuusi tähteä ja kippis!

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Ryssändiskon kannessa lukee: "Fantastinen (Rolling Stone Magazine)". Rohkenen olla eri mieltä.

Kyseessä on tarinakokoelma, parisenkymmentä sivun tai parin mittaista lyhyttä juttua. Kertojana kertoo kirjailija itse, Neuvostoliitosta Saksaan muuttaneena köyhänä tyhjäntoimittajana. Kertomukset ja muut hahmot ovat samoin aika tyhjänpäiväisiä. On viinaan meneviä tyyppejä, huijareita, välillä saadaan jotain työn tapaista ja toisia onnistaa, toisia ei. Kaikki havainnoidaan lyhyen ytimekkäästi, ottamatta juurikaan kantaa mihinkään.

Saksalaisuuden ja Neuvostoliittolaisuuden törmäämisestä olisi kuvitellut saavansa irti paljon enemmänkin. Tällaisenaan kirja on suoraan sanoen aika mitäänsanomaton, jopa tylsä.

Kaksi puujalkavitsiä.

Jussi Siirilä: Ison Auton Tuntu

Ison Auton Tuntu on jonkinlainen puskafarssin, tragikomedian ja köyhän miehen Jari Tervoilun sekasiitos. En oikein saanut kirjasta kiinni ennen kuin lopun lähetessä, ja kun vihdoinkin pääsin kärryille en oikein osannut päättää, pidinkö kirjasta vai en.

Kirja kertoo myyntimiehestä jonka firman ottaa haltuunsa kansainvälinen suuryritys. Meno muuttuu sen myötä tympeämmäksi; vähiin jäävät hilpeät ryyppäjäiset ja tilalle saadaan tiukempaa seurantaa, soittojen ja kauppojen tavoitemäärien kasvua ja kaikenlaisia typeriä sääntöjä. Kirja kertoo näistä myyjistä, väliin koomisesti ja toisinaan taas traagisesti. Välillä ei oikein tiedä kummasta on kyse - toisaalta, elämässä on kyllä useinkin tilanteita joissa ei tiedä itkeäkö vai nauraa, joten jonkinlaisen realismin jäljillä ollaan.

Myyntiheppujen mietteitä ei pohdita sen kummemmin, vaan tyydytään kliseisiin. Viina virtaa, huonot vitsit lentävät ja iso pitää auton olla. Kaiken jälkeen, minulle ei ainakaan jäänyt yhtään sellainen olo, että haluaisin tietää mitä myyjille lopulta kävi, tai mitä heille nyt kuuluu. Tylsää sakkia.

Kirjan tyylistä tuli mieleen jotenkin puoli-epätoivoinen yritys tavoitella Jari Tervon tyylistä veijarikomiikkaa, mutta siinä ei ihan onnistuttu. Ei huono yritys, mutta ei ehkä ihan maaliinkaan.

Kolme Mondeota. Helppoa lukemista.

Alastair Reynolds: Elysionin Tuli

Prefekti Dreyfus on täällä jälleen! Reynolds palaa Ilmestysten Avaruuden pariin uudella kirjallaan, jonka pääosassa ovat demokratiaa valvovat prefektit. Joku tai jokin uhkaa kuitenkin keikuttaa tasapainoa. Äänestysytimet, demokratian ehdottomat tukipilarit, ovat mahdollisesti vaarassa. Dreyfus ja muut prefektit joutuvat jahtaamaan heikkoja johtolankoja ympäri avaruuden etsiessään syyllistä, ja joutuvat jos vaikka minkämoisiin seikkailuihin ja kiipeleihin.

Alastair Reynolds on mielestäni parasta, mitä tieteiskirjallisuudelle on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Kyseessä on ns. "kova" tieteiskirjallisuus; tyyli, jossa pyritään olemaan jossain määrin uskottavia, eikä huumorille juurikaan ole sijaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole toiminta- tai seikkailutarina, vaan oikeammin jonkinlainen dekkarin ja jännityskertomuksen välimuoto. Reynolds on luonut kertakaikkisen huimia visioita, mielipuolisia mittakaavoja ajassa ja avaruudessa - ja nyt, ensimmäistä kertaa, joudun toteamaan pettyneeni hieman.

Kirja on hyvä, luin sen erittäin mielelläni. Mutta, jos rimaa nostetaan koko ajan, miten voi aina ylittää sen? Ei mitenkään. Suurimmatkin sankarit kompastuvat lopulta, ja tämän kirjan kohdalla itselleni tuli olo, että nyt ollaan hieman liikaa vanhan lämmittelyn äärellä. Ei paljon, mutta kuitenkin havaittavassa määrin. Esimerkkinä piiskansiimat. Joo kyllä, ovat mahtavia ja osaavat mitä vain, mutta liika alkaa olla jo liikaa. Tuntuu, että tässä kirjassa ei oikeastaan esitelty enää mitään uutta, ainoastaan jo aiemmin tarjoiltuja paloja eri järjestyksessä.

Kirjassa on toki mielenkiintoinen teema, kaiken avaruudessa häröilyn seassa: demokratian valvominen, ja rajan veto pakkotoimien ja vapauden välillä. Kuinka pitkälle voidaan mennä demokratian - yksilönvapauden - nimissä, ennen kuin vapauden hinta kasvaa liian suureksi? Entä kuinka paljon voidaan luottaa erehtymättömään teknologiaan, jonka on kuitenkin laatinut ihminen - erehtyväinen ja taipuvainen juonitteluun. Nämä teemat jäävät kuitenkin jotenkin hieman vähemmälle käsittelylle kuin mielestäni olisi ollut syytä. Ilman suuria teemoja kyseessä on vain yksi tieteiskirja muiden joukossa.

Toivottavasti olen väärässä, ja Reynoldsilla on vielä uusia turinoita muhimassa. Tällaisenaan, neljä tekoälyä ja tiukka suositus kaikille vähänkään scifiin kallellaan oleville.

Stefan Ahnhem: Miinus Kahdeksantoista Astetta

Joku laittaa toisia joitakuita pakastimeen. Pakastimeen päätyneet kuolevat, paitsi ne jotka pelastuvat. Lopulta tavallaan ehkä saadaan syylliset kiinni tai sitten ei, niinku.

Ahnhem luistelee tiukasti Jo Nesbøn jalanjäljissä. On huippunerokas sarjamurhastelija, poliiseja joilla on ihan hirveästi omiakin ongelmia ja tosi, tosi jänskiä paikkoja yksi toisensa jälkeen. Ahnhem ei mässäile verioopperalla ihan niin pahasti kuin Nesbø - ja hyvä niin - mutta jotenkin aika moneen kertaan kalutulta luulta tämä kieltämättä tuntuu.

Jännärinä ihan kelpo tekele, ehkä vähän pitkänpuoleinen. Juonessa on taas niin uskomattomia käänteitä että himpun jopa ärsyttää; voisi sitä vähän vaivautua yrittämään olla uskottava. Samoin jatkuvat läheltä-piti hommelit, joissa aina hyvikset kuitenkin pelastuvat, tuntuu ihan amerikkalaiselta elokuvalta jossa kultainen noutaja ei kuole ei sitten millään.

Henkilöhahmoja on ehkä muutama liikaa, itse ainakin putoilin kärryiltä kuin vanha laama aika moneen kertaan. Toisaalta, huomasin sujuneesti lukeneeni sivukaupalla tietämättä yhtään, kenestä on kysymys, enkä silti kokenut jääneeni juurikaan mistään paitsi - kuvaa ehkä henkilöiden yhdentekevyyttä. Tai sitten olen vain lukenut tätä ah niin muodikasta Nordic Noiria ihan riittämiin.

Kolme luotia… sanotaan nyt vaikka kainaloon, ihan vain vaihteen vuoksi. Jännäreiden ystäville ehkä enemmänkin, enemmän kirjallisuudesta kiinnostuneille aikamoista näkkileipää.

Clive Cussler: Rajumyrsky

NUMA:n erikoisjengi on taas asialla Clive Cusslerin teoksessa Rajumyrsky. Kirja on mösjöön ties kuinka mones, jossa seikkailevat samat hahmot, eikä meno ole ainakaan rauhoittumaan päin.

Tällä kertaa rikollisnero on keksinyt tavan kontrolloida säätilaa - kyllä, homma on ihan Aku Ankka-osastoa. Mutta jos siitä nyt noin suurinpiirtein pääsee yli niin mikäpäs tässä, ihan menevää seikkailuahan tämä. Tosin asetelma, jossa sankareita aina yritetään murhata mahdollisimman hankalalla ja epävarmalla tavalla, on kyllä jo aika väsynyt. Miksei pahis voisi joskus ihan vaan ampua kiinni saamiaan tyyppejä samantien, sata kertaa? Ei, kun pitää heittää hyvikset kaivoon ja lampsia sitten pois paikalta, jotta nämä saavat riittävästi aikaa kiipeillä kaivosta pois ja taas mennään.

No sellaista se. Tarina on siis melkoisen pölhö ja kaikinpuolin epäuskottava, mutta ihan kelpo viihdettä tämä kyllä on; hyvin kuljetettua seikkailua jossa ei juuri tyhjäkäyntiä synny. Kaikki yllätykset voi helposti arvata jo ennen kuin niistä edes vihjataan - eikä sekään oikein osaa häiritä. Perhanan hyvää huttua omassa lajissaan.

Kolme nanokokoista robottia. Lue jos on tylsää, menee se aika tämänkin parissa.

Robin Cook: Kuoleman Ruhtinas

Hyvinpä tuli korkattua uusi vuosi. Kuoleman Ruhtinas on ihan puhdasveristä huttua, eikä edes kovin hyvää sellaista. Robin Cookin tapaan ollaan taas lääketieteellisen jännityksen (heko heko) parissa: salaperäisiä kuolemantapauksia sairaalassa, omin päin liikaa nappeja nappaileva huippulääkäri ja tämän vikisevä, uuvuttavan kliseinen kiltti pikkuvaimo joka lopulta yllättäen (heko heko) löytää rohkeuden ja pelastaa kaiken.

Sellasta. Joskus Cook kirjoittaa ihan menevästi ja tarinoissa on edes jotain kiinnostavaa, mutta tämä kirja on kyllä tuotannon heikommasta päästä. Koko tarina on niin täydellisen, loputtoman väsyneistä ja miljoonaan kertaan käytetyistä aihioista kyhäilty sepustus, että mihinkään väliin ei ole mahtunut hitusen aavistustakaan omaperäisyyttä, yllätyksellisyyttä tai kiinnostavuutta. Tarinaan on myös ympätty aivan jonninjoutavia sivujuonia ja umpitylsiä hahmoja enemmän kuin keskimääräiseen kirkonkylään, joten juttua riittää. Määrä ei vain korvaa laatua.

Heikko teos. Lukaise pois jos tykkäät Cookin muusta tuotannosta, mutta muuten ei kyllä juurikaan kannata aikaansa haaskata. Itse luin tämän koska se sattui kirjahyllystäni löytymään - tyhjentelen parhaillaan hyllystä vanhoja tuhruuksia, tarkoituksena lukea ne kertaalleen ja sitten viedä kirjaston vaihtohyllyyn. Sitä en kyllä tiedä, miksi tämän aikoinaan olen ostanut...

Kaksi pilleriä.