Alastair Reynolds: Poseidonin Lapset

 Poseidonin Lapset on samannimisen trilogian päätösosa, ja suoraa jatkoa teokselle Terästuulen Yllä. Se seuraa jälleen Akinyan suvun seikkailuja, tällä kertaa alkaen toiselta taivaankappaleelta. Kymmenien valovuosien takaa saadaan viesti Chikulta (joka on edellisen teoksen päähahmoja): "Lähettäkää Ndege".

Miksi juuri Ndege? Tämä on jo vanha ja raihnainen, joten matkaan lähtee hänen tyttärensä Goma. Goman matka vie avaruuden halki kaukaiseen kohteeseen, jossa odottaa vastaus kaikkia askarruttaneisiin kysymyksiin - tai sitten ei.

Nyt aletaan olla lähempänä Reynoldsin alkupään tuotantoa. Avaruuden mittakaavalla leikkiminen, vuosia ja vuosikymmeniä kestävät matkat ja ajan vääristyminen ovat jälleen suuressa osassa. Myös avaruudessa tapahtuvat taistelut liittyvät tarinaan, joskin aika pienessä määrin. Ja hyvä niin, kyseessä on kuitenkin enemmänkin ekologisena jännityskertomuksena alkunsa saanut kirjasarja.

Kirjassa pohditaan suuria kysymyksiä. Onko tietoisuuden saavuttanut tekoäly oikeammin ihminen? Ja miten sen voi todistaa? Näillä ajatuksilla leikitellään sujuvasti mutta ei mitenkään päälleliimaten. Ensisijaisesti kyseessä on kai kuitenkin seikkailu, ja sellaiseksi erittäin vahva teos.

Loistava päätös trilogialle. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kaikki osat ja mielellään oikeassa järjestyksessä. Neljä tunnistamatonta avaruusoliota. 

Alastair Reynolds: Terästuulen Yllä

 Terästuulen Yllä on suoraa jatkoa teokselle Muistoissa Sininen Maa. Tarina jatkuu jonkun verran myöhemmässä ajassa, päähenkilö Chiku Akinya on ensimmäisessä teoksessa esiintyneen Eunice Akinyan tyttärentytär.

Tässä teoksessa avaruusmatkailu on jo kehittynyt pidemmälle kuin ensimmäisessä. Kirjan alku tapahtuu holoaluksessa, valtavan suuressa habitaatissa joka on osa lukuisista samanlaisista aluksista muodostuvaa karavaania, matkalla kauas ennen tutkimattomaan kohteeseen.

Aluksen sisältä löytyy odottamaton yllätys, joka sysää tapahtumat liikkeeseen. Hommaan sekaantuu tekoäly - Mekanismi, jonka motiivit alkavat pikkuhiljaa vaikuttaa kyseenalaisilta.

Reynolds sekoittaa taas konsepteja eri teoksistaan. Useassa kirjassa esiintyvä Timanttivyö koostuu lukuisista habitaateista, jotka voisivat aivan hyvin olla tässä kirjassa esiintyviä holoaluksia. Tätä ei kerrota mitenkään selvästi, mutta sellainen vaikutelma kuitenkin syntyy. Reynolds ikään kuin kertoo aiemmin kirjoittamissaan teoksissa esiintyvän tulevaisuuden historiaa, erittäin ovelasti ja hienovaraisesti.

Itse kirja on taattua seikkailua huimissa etäisyyksissä, avaruudessa ja planeetoilla. Neljä elefanttia.  

Alastair Reynolds: Muistoissa Sininen Maa

Muistoissa Sininen Maa on Poseidonin Lapset-trilogian avausteos. Se on luettavissa myös yksinään, itsenäisenä teoksena, mutta tarina jatkuu vielä kahdessa muussa kirjassa joiden lukeminen kannattaa kyllä.

Kirja (koko trilogia oikeastaan) eroaa Reynoldsin muusta tuotannosta jossain määrin aiheensa puolesta, mutta kerronta on tutun tuntuista. Nyt ei seikkailla juurikaan avaruudessa, vaan ollaan ihmiskunnan historian käännekohdassa, jossa avaruusmatkailu on vasta alkuvaiheessa. Afrikasta on tullut talouden ja kaupankäynnin suurmahti, ilmastonmuutoksen seurauksena. Kaikkien päihin istutetut implantit yhdistävät ihmiset "Mekanismiin", joka valvoo kaikkea ja kaikkialla - väkivalta ja sodat ovat menneisyyttä, rauha ja yltäkylläisyys vallitsevat maan päällä.

Akinyan suku on rikastunut satumaisiin mittasuhteisiin ja suvun jäsenillä on mahdollisuuksia elää haluamansa kaltaista elämää. Tarina saa varsinaisesti alkunsa, kun suvun matriarkka kuolee ja jättää jälkeensä arvoituksen, jota lähdetään selvittämään maan lisäksi kuusta ja Marsista.

Reynoldsilla on loistava tapa rakentaa kaikkien teoksiensa taustalle yhtenäistä maailmaa. Eri kirjoissa viitataan toisien kirjojen tapahtumiin tai historioihin, varsin luontevasti ja korostamatta mitään erityistä tapahtumaa. Akinyan suku esimerkiksi vaikuttaa Aurinkojen Huoneen sukujen esiasteelta. Samoin avaruusmatkailun kehitysaskeleet johtavat suuntaan, joka Ilmestysten Avaruuden maailmoissa on arkipäivää.

Maailman muuttumista ilmastonmuutoksen johdosta ei avata mitenkään, sitä ei oikeastaan edes mainita - se on lukijan pääteltävissä. Tämä on oikeastaan aika hyvä ratkaisu, koska siitä olisi saattanut tulla turhan iso tekijä varsinaisen tarinan kustannuksella. Nyt lähtötilanne pitää vain jotenkin itse päätellä, jonka jälkeen se tukee tapahtumia taustalla erittäin luontevasti. Kokonaisuus tuntuu uskottavalta ja hyvin loogiselta.

Varsinainen tarina on taas huimaa seikkailua, ja vaikka kirja on pitkä, se ei missään vaiheessa tunnu menettävän otettaan. Erittäin hieno teos, täydet viisi planetaarista objektia!

Donald E. Westlake: Ihmisryöstön Käsikirja

Mikä voisikaan mennä pieleen, kun Kelp keksii (vankilassa) lukea kirjan joka on kuin ilmetty käsikirjoitus täydelliselle rikokselle, lapsenryöstölle? Kun Dortmunder on mukana kuuluisan epäonnensa kanssa, aika paljon. Oikeastaan melkeinpä kaikki.

Ihmisryöstön Käsikirja on riemastuttavan hauska teos - tietysti, onhan kyseessä Dortmunder ystävineen. Kelp siis keksii, että eräässä kirjassa kuvattu ihmisryöstö voidaan toteuttaa täysin kirjan mukaisesti jolloin onnistuminen on varmaa. Dortmunder on hieman nyreissään, onhan hänellä yleensä iso rooli suunnittelijana, mutta suostuu kuin suostuukin lopulta mukaan.

Homma menee tietenkin lepikkoon, mutta onneksi vankilalta kuitenkin vältytään tälläkin kertaa.

Ryöstökirjan on kirjoittanut joku Richard Stark, joka on Westlaken käyttämä salanimi jonka turvin hän aloitti uraansa. Stark myös esiintyy kirjan lopussa kirjeenvaihdon muodossa. 

Ihmisryöstön käsikirja on taas kerran poskettoman hauskaa luettavaa. Vahva suositus kaikille, jotka tykkäävät olla hyvällä tuulella. Viisi salanimeä.

 

Kurt Vonnegut: Hokkus Pokkus

Hokkus Pokkus on taattua Vonnegutia; yhteiskunnallista kommentointia lempeällä mutta tiukalla tyylillä, jossa ei mielipiteitä säätellä eikä peitellä.

Kirjan kertojahahmo on Eugene Debs Hartke, oman elämänsä sattumien summa joka vastoin omaa suunnitelmaansa päätyi Vietnamin sotaan, yleni nopeasti ja päätyi sodan jälkeen ensin oppimisvaikeuksista kärsivien collegen opettajaksi, ja lopulta vankilaan opettajaksi. Yhtään näistä käänteistä Eugene ei tavoitellut omaehtoisesti, vaan asiat vain tapahtuivat.

Kirja on kirjoiteltu lyhyissä pätkissä. Alkupuheen mukaan kirjailijalla ei olisi ollut käytössään kunnollista paperia, vaan tämä olisi kirjoittanut ajatuksensa erilaisille paperinpaloille, paperikasseihin, tupakka-askeihin, muistilappuihin ja niin edelleen. Tyyliseikkana tämä toimii ja korostaa tarinan satunnaisuuden tuntua. 

Kirjan sanoma on ehkä jotain sattuman ja oman tahdon välisestä yhteydestä. Ehkä elämää määrää sattuma, mutta meillä on kuitenkin vapaa tahto reagoida sattuman meille tarjoamiin mahdollisuuksiin haluamallamme tavalla. 

Mielestäni ihan Vonnegutin parhaimmistoa on tämä kirja. Vahva lukusuositus. Neljä erikoista sattumusta.

Donald E. Westlake: Tappoaikaa

Tappoaikaa on Westlaken kirjoissa poikkeava sikäli, että sen päähenkilö ei esiinny missään muissa kirjoissa. Tim Smith on pikkukaupungin ainoa yksityisetsivä, ja joutuu nyt keskelle eriskummallista kuolemantapausten sumaa.

Kirjassa on aivan posketon määrä henkilöitä, varsin selkeästi aivan liikaa, eikä juuri kukaan näistä ole missään määrin mieleenpainuva - lukeminen on varsin tuskaista kun eri henkilöitä yritetään selostaa täysin epäkiinnostavin tavoin, eikä oikein koskaan tule selväksi kuka on kuka.

Lopussa tarinan huipentuma on myös aika pöljä eikä likimainkaan uskottava. Ruumiita tulee vasemmalta ja oikealta, eikä ketään tunnu kiinnostavan. 

Westlaken kirjaksi mielestäni aika heikko esitys. Kaksi turhaa ruumista.

Alastair Reynolds: Pääteasema

No kappas. Juuri kun edellisessä kirjassa (Jäänpuskijat) totesin, että Reynoldsin kirjat ovat yleensä jollain tavalla osa sarjaa, niin taas tulikin kirja joka ei sitä ole. Pääteasema on itsenäinen teos ja jopa aika erikoinen Reynoldsin mittakaavalla, sillä tällä kertaa ei liikutakaan avaruudessa eikä oikeastaan kovin teknologisessa ympäristössä muutenkaan. Mukana on myös lähes taikuudelta tuntuva elementti, jota ei selitetä mitenkään - mielenkiintoista...

Pääteaseman maailmassa ihmiset ovat pakkautuneet yhteen "kaupunkiin" - tai oikeammin ehkä useaan kaupunkiin jotka sijaitsevat yhdessä ja samassa muodostelmassa, Spearpointissa. Spearpoint on jonkinlainen vuori, tai kenties pilvenpiirtäjä, jonka eri kerroksissa on omat asuinalueensa - kaupungit kenties. Nämä sijaitsevat eri "vyöhykkeillä", jotka kontrolloivat teknologiaa - tässä siis "taikuus", eri tasoilla toimii eri teknologiset kehitysasteet. Esimerkiksi tornin juurella ei toimi käytännössä mikään muu kuin aivan alkeellisin mekaniikka, kun taas keskivaiheilla voidaan käyttää jopa sähköä ja vasta aivan ylimmillä tasoilla voidaan käyttää kehittynyttä teknologiaa.

Näitä tasoja ei mitenkään selitetä kirjassa, ne vain ovat. Ja ovat myös osa juonta, sillä tasot - vyöhykkeet - eivät ole pysyviä vaan liikkuvat. Ja kun poikkeuksellisen suuri siirros saa vyöhykkeet kunnolla sekaisin, alkaa kirjan varsinainen tarina.

Tarinassa ei siis hifistellä teknologioilla eikä liikuta avaruudessa, vaan kirjan päähenkilöiden tekemisiä seurataan planeetan (ilmeisesti maa jossain kaukaisessa tulevaisuudessa) pinnalla. Nämä kohkaavat hyvin perinteisen seikkailukirjan tyyliin vaikeudesta ja vaaratilanteesta toiseen, kohtaavat erilaisia muita hahmoja ja olentoja joista suuri osa on vaarallisia mutta osa avuliaita.

En oikein tiedä miten tähän kirjaan pitäisi suhtautua. Itseäni nämä mystiset vyöhykkeet hieman ärsyttivät; yleensähän Reynoldsin kirjoissa on varsin uskottavaa teknologiaan, aikaan ja avaruuteen liittyvää meininkiä. Tällainen selittämättömyys flirttailee jossain määrin myös fantasiakirjallisuuden kanssa, mikä sinänsä on toki ok - itse en vain lainkaan pidä fantsusta, joten tämä jäi vähän vaivaamaan.

Muuten kirja on hyvää ja menevää tarinointia. Ei ehkä kaikkein oivaltavinta Reynoldsia, mutta henkilöhahmot ovat ehkä jopa hieman tavallista paremmin kehiteltyjä, eikä juuri kukaan niistä varsinaisesti ärsytä tai harmita. Kirjan loppu on melko erikoinen - haiskahtaa vähän siltä, että Reynolds olisi pedannut paikkaa jatko-osalle, muttei kuitenkaan ollut ihan varma tuleeko moista kirjoitettua.

Hyvää ja taattua Reynolds-laatua, pienellä varauksella fantasia-tyyppisestä elementistä. Kolme vyöhykettä.

Alastair Reynolds: Jäänpuskijat

Jäänpuskijat on Reynoldsin tuotannossa sikäli poikkeava teos, että se ei varsinaisesti liity mihinkään muihin teoksiin tai sarjoihin. Yleensähän Reynoldsin teoksissa ollaan jollain tavalla yhteydessä muihin kirjoihin tai niiden tapahtumiin, tai avaruuksiin.

Jäänpuskijat on kuitenkin aivan oma teoksensa, ja toimii sellaisena varsin hienosti. Jäänpuskijat ovat jään louhijoita; tätä ei juurikaan selvennetä, mutta ilmeisesti maassa on vesipula ja jäätä haetaan komeetoilta avaruudesta. Kirjan pääosassa on Kivisirkka-nimisen aluksen miehistö. Heidät lähetetään jahtaamaan Saturnuksen kuuta, joka on poikennut radaltaan ja lähtenyt poispäin aurinkokunnastamme - ilmeisen selvästi kyseessä ei ole kuu vaan jonkinlainen vieraan sivilisaation avaruusalus.

Kirjan alkuosa on takaa-ajoa; näitähän Reynoldsin teoksissa riittää. Meno on kuitenkin sähäkkää ja tapahtumiakin riittää. Kun kuu (Janus) viimein saadaan kiinni, alkaa tarina kuitenkin muuttua.

Tarina kantaa hienosti, kattaen vuosikymmenten aikajänteen erilaisia vaiheita aluksen miehistön elämässä. Kun totuus pikkuhiljaa alkaa paljastua, on se taas kerran huimempi kuin olisi voinut arvatakaan.

Hyvä kirja, hienoa avaruusseikkailua ja mahtavat määrät uusia scifi-temppuja. Ehdottoman suositeltavaa - niin kuin Reynoldsin tekeleet noin yleensäkin.

Neljä vierasta sivilisaatiota.

Donald E. Westlake: Varkaitten Tusina

Haa! Dortmunderia lyhyinä tarinoina! Tämäpä vasta namupala pikaisia ilon hetkiä halajavalle.

Kirjassa on yksitoista novellia Dortmunderin seikkailuista, sekä varsin viihdyttävä kirjailijan alkupuhe jossa hän kertoo, miten Dortmunder-tarinat ovat saaneet alkunsa. Tarinat itsessään ovat pääosin erinomaisia - jotkut eivät ehkä ole kovin erikoisia, mutta muutama taas on aivan loistavan riemastuttavia, joten keskiarvo on kyllä varsin korkealla.

Mukavaa myös vaihteen vuoksi lukea tarinoita, joissa Dortmunderille käy hyvin :-)

Neljä onnistunutta kaappausta.

Alastair Reynolds: Prefekti

Timanttivyössä tapahatuu kummia. Kokonaisia habitaatteja tuhoutuu tai katoaa verkosta. Koneet kääntyvät ihmisiä vastaan. Mystinen pahantekijä vehkeilee muinaisen tekoälyn - tai kenties oikeasti eläneen ihmisen tallenteen - kanssa. Prefekti Tom Dreyfus saa tehtäväkseen selvittää mysteerin nuoren apulaisensa Thalia Ng:in kanssa.

Mutta kuka - tai mikä - oikeastaan onkaan kaiken takana, ja miten se - tai hän - pysäytetään? Seuraa huima dekkarimainen kilpajuoksu arvoituksen perässä. Askel askeleelta arvoituksen ratkaisu näyttää olevan lähempänä, mutta samalla epätodennäköisempi kuin aiemmin.

Prefekti on jotain dekkarin ja toiminnallisen avaruusseikkailun välimaastosta. Skaala ei nyt olekaan ihan niin huima kuin Reynoldsin joissain kirjoissa, mutta tunnelma on sitäkin tiiviimpi. Ja sitäpaitsi, miljoonia ihmishenkiä koskeva uhka on kyllä aivan tarpeeksi suuri, jotta vaaran tunne välittyy.

Kirjassa pohditaan myös yhteiskunnallisia asioita, ehkä enemmän kuin Reynoldsin kirjoissa tätä ennen on totuttu. Timanttivyö koostuu erilaisista habitaateista, jotka ovat enemmän ja vähemmän omavaltaisia valtioitaan. Niissä kuka vaan saa tehdä mitä vaan, kunhan vain osallistuu demokratiaan äänestämällä yhteisistä asioista. Kirjassa ei varsinaisesti mässäillä hirveyksillä, mutta sivutaan lyhyesti erilaisia hallintomalleja joihin ihmiset ovat vapaaehtoisesti lähteneet mukaan - esimerkiksi täysiä diktatuureja. Kysymys, jota ei varsinaisesti suoraan esitetä mutta joka on rivien välissä luettavissa onkin, kuinka pitkälle vapauden valita pitää antaa mennä - onko edes mitään rajoja, mitä ihminen ei saisi vapaaehtoisesti ylittää, niin kauan kuin ketään ei pakoteta mihinkään ja kaikki hoitavat velvollisuutensa?

Vastauksia kirjassa ei toki ole vaikka jonkin verran filosofista pohdintaakin mahtuu mukaan. Se ei kuitenkaan ole jutun juoni. Juoni on ihan perinteisessä seikkailussa joka tapahtuu avaruudessa, jossain mahdollisessa tulevaisuudessa. Ja hyvä seikkailu onkin.

Thalia Ng ja Tom Dreyfus ovat mielestäni Reynoldsin ehkä parhaita henkilöhahmoja. Varsinkin Thalia on tavallisesta poiketen jopa epävarma itsestään - yleensähän näissä kirjoissa ollaan aika kirkasotsaisia sankareita.

Hyvää scifiä, suosittelen. Neljä sukkulaa veenukseen.