Donald E. Westlake: Tappoaikaa

Tappoaikaa on Westlaken kirjoissa poikkeava sikäli, että sen päähenkilö ei esiinny missään muissa kirjoissa. Tim Smith on pikkukaupungin ainoa yksityisetsivä, ja joutuu nyt keskelle eriskummallista kuolemantapausten sumaa.

Kirjassa on aivan posketon määrä henkilöitä, varsin selkeästi aivan liikaa, eikä juuri kukaan näistä ole missään määrin mieleenpainuva - lukeminen on varsin tuskaista kun eri henkilöitä yritetään selostaa täysin epäkiinnostavin tavoin, eikä oikein koskaan tule selväksi kuka on kuka.

Lopussa tarinan huipentuma on myös aika pöljä eikä likimainkaan uskottava. Ruumiita tulee vasemmalta ja oikealta, eikä ketään tunnu kiinnostavan. 

Westlaken kirjaksi mielestäni aika heikko esitys. Kaksi turhaa ruumista.

Alastair Reynolds: Pääteasema

No kappas. Juuri kun edellisessä kirjassa (Jäänpuskijat) totesin, että Reynoldsin kirjat ovat yleensä jollain tavalla osa sarjaa, niin taas tulikin kirja joka ei sitä ole. Pääteasema on itsenäinen teos ja jopa aika erikoinen Reynoldsin mittakaavalla, sillä tällä kertaa ei liikutakaan avaruudessa eikä oikeastaan kovin teknologisessa ympäristössä muutenkaan. Mukana on myös lähes taikuudelta tuntuva elementti, jota ei selitetä mitenkään - mielenkiintoista...

Pääteaseman maailmassa ihmiset ovat pakkautuneet yhteen "kaupunkiin" - tai oikeammin ehkä useaan kaupunkiin jotka sijaitsevat yhdessä ja samassa muodostelmassa, Spearpointissa. Spearpoint on jonkinlainen vuori, tai kenties pilvenpiirtäjä, jonka eri kerroksissa on omat asuinalueensa - kaupungit kenties. Nämä sijaitsevat eri "vyöhykkeillä", jotka kontrolloivat teknologiaa - tässä siis "taikuus", eri tasoilla toimii eri teknologiset kehitysasteet. Esimerkiksi tornin juurella ei toimi käytännössä mikään muu kuin aivan alkeellisin mekaniikka, kun taas keskivaiheilla voidaan käyttää jopa sähköä ja vasta aivan ylimmillä tasoilla voidaan käyttää kehittynyttä teknologiaa.

Näitä tasoja ei mitenkään selitetä kirjassa, ne vain ovat. Ja ovat myös osa juonta, sillä tasot - vyöhykkeet - eivät ole pysyviä vaan liikkuvat. Ja kun poikkeuksellisen suuri siirros saa vyöhykkeet kunnolla sekaisin, alkaa kirjan varsinainen tarina.

Tarinassa ei siis hifistellä teknologioilla eikä liikuta avaruudessa, vaan kirjan päähenkilöiden tekemisiä seurataan planeetan (ilmeisesti maa jossain kaukaisessa tulevaisuudessa) pinnalla. Nämä kohkaavat hyvin perinteisen seikkailukirjan tyyliin vaikeudesta ja vaaratilanteesta toiseen, kohtaavat erilaisia muita hahmoja ja olentoja joista suuri osa on vaarallisia mutta osa avuliaita.

En oikein tiedä miten tähän kirjaan pitäisi suhtautua. Itseäni nämä mystiset vyöhykkeet hieman ärsyttivät; yleensähän Reynoldsin kirjoissa on varsin uskottavaa teknologiaan, aikaan ja avaruuteen liittyvää meininkiä. Tällainen selittämättömyys flirttailee jossain määrin myös fantasiakirjallisuuden kanssa, mikä sinänsä on toki ok - itse en vain lainkaan pidä fantsusta, joten tämä jäi vähän vaivaamaan.

Muuten kirja on hyvää ja menevää tarinointia. Ei ehkä kaikkein oivaltavinta Reynoldsia, mutta henkilöhahmot ovat ehkä jopa hieman tavallista paremmin kehiteltyjä, eikä juuri kukaan niistä varsinaisesti ärsytä tai harmita. Kirjan loppu on melko erikoinen - haiskahtaa vähän siltä, että Reynolds olisi pedannut paikkaa jatko-osalle, muttei kuitenkaan ollut ihan varma tuleeko moista kirjoitettua.

Hyvää ja taattua Reynolds-laatua, pienellä varauksella fantasia-tyyppisestä elementistä. Kolme vyöhykettä.

Alastair Reynolds: Jäänpuskijat

Jäänpuskijat on Reynoldsin tuotannossa sikäli poikkeava teos, että se ei varsinaisesti liity mihinkään muihin teoksiin tai sarjoihin. Yleensähän Reynoldsin teoksissa ollaan jollain tavalla yhteydessä muihin kirjoihin tai niiden tapahtumiin, tai avaruuksiin.

Jäänpuskijat on kuitenkin aivan oma teoksensa, ja toimii sellaisena varsin hienosti. Jäänpuskijat ovat jään louhijoita; tätä ei juurikaan selvennetä, mutta ilmeisesti maassa on vesipula ja jäätä haetaan komeetoilta avaruudesta. Kirjan pääosassa on Kivisirkka-nimisen aluksen miehistö. Heidät lähetetään jahtaamaan Saturnuksen kuuta, joka on poikennut radaltaan ja lähtenyt poispäin aurinkokunnastamme - ilmeisen selvästi kyseessä ei ole kuu vaan jonkinlainen vieraan sivilisaation avaruusalus.

Kirjan alkuosa on takaa-ajoa; näitähän Reynoldsin teoksissa riittää. Meno on kuitenkin sähäkkää ja tapahtumiakin riittää. Kun kuu (Janus) viimein saadaan kiinni, alkaa tarina kuitenkin muuttua.

Tarina kantaa hienosti, kattaen vuosikymmenten aikajänteen erilaisia vaiheita aluksen miehistön elämässä. Kun totuus pikkuhiljaa alkaa paljastua, on se taas kerran huimempi kuin olisi voinut arvatakaan.

Hyvä kirja, hienoa avaruusseikkailua ja mahtavat määrät uusia scifi-temppuja. Ehdottoman suositeltavaa - niin kuin Reynoldsin tekeleet noin yleensäkin.

Neljä vierasta sivilisaatiota.

Donald E. Westlake: Varkaitten Tusina

Haa! Dortmunderia lyhyinä tarinoina! Tämäpä vasta namupala pikaisia ilon hetkiä halajavalle.

Kirjassa on yksitoista novellia Dortmunderin seikkailuista, sekä varsin viihdyttävä kirjailijan alkupuhe jossa hän kertoo, miten Dortmunder-tarinat ovat saaneet alkunsa. Tarinat itsessään ovat pääosin erinomaisia - jotkut eivät ehkä ole kovin erikoisia, mutta muutama taas on aivan loistavan riemastuttavia, joten keskiarvo on kyllä varsin korkealla.

Mukavaa myös vaihteen vuoksi lukea tarinoita, joissa Dortmunderille käy hyvin :-)

Neljä onnistunutta kaappausta.

Alastair Reynolds: Prefekti

Timanttivyössä tapahatuu kummia. Kokonaisia habitaatteja tuhoutuu tai katoaa verkosta. Koneet kääntyvät ihmisiä vastaan. Mystinen pahantekijä vehkeilee muinaisen tekoälyn - tai kenties oikeasti eläneen ihmisen tallenteen - kanssa. Prefekti Tom Dreyfus saa tehtäväkseen selvittää mysteerin nuoren apulaisensa Thalia Ng:in kanssa.

Mutta kuka - tai mikä - oikeastaan onkaan kaiken takana, ja miten se - tai hän - pysäytetään? Seuraa huima dekkarimainen kilpajuoksu arvoituksen perässä. Askel askeleelta arvoituksen ratkaisu näyttää olevan lähempänä, mutta samalla epätodennäköisempi kuin aiemmin.

Prefekti on jotain dekkarin ja toiminnallisen avaruusseikkailun välimaastosta. Skaala ei nyt olekaan ihan niin huima kuin Reynoldsin joissain kirjoissa, mutta tunnelma on sitäkin tiiviimpi. Ja sitäpaitsi, miljoonia ihmishenkiä koskeva uhka on kyllä aivan tarpeeksi suuri, jotta vaaran tunne välittyy.

Kirjassa pohditaan myös yhteiskunnallisia asioita, ehkä enemmän kuin Reynoldsin kirjoissa tätä ennen on totuttu. Timanttivyö koostuu erilaisista habitaateista, jotka ovat enemmän ja vähemmän omavaltaisia valtioitaan. Niissä kuka vaan saa tehdä mitä vaan, kunhan vain osallistuu demokratiaan äänestämällä yhteisistä asioista. Kirjassa ei varsinaisesti mässäillä hirveyksillä, mutta sivutaan lyhyesti erilaisia hallintomalleja joihin ihmiset ovat vapaaehtoisesti lähteneet mukaan - esimerkiksi täysiä diktatuureja. Kysymys, jota ei varsinaisesti suoraan esitetä mutta joka on rivien välissä luettavissa onkin, kuinka pitkälle vapauden valita pitää antaa mennä - onko edes mitään rajoja, mitä ihminen ei saisi vapaaehtoisesti ylittää, niin kauan kuin ketään ei pakoteta mihinkään ja kaikki hoitavat velvollisuutensa?

Vastauksia kirjassa ei toki ole vaikka jonkin verran filosofista pohdintaakin mahtuu mukaan. Se ei kuitenkaan ole jutun juoni. Juoni on ihan perinteisessä seikkailussa joka tapahtuu avaruudessa, jossain mahdollisessa tulevaisuudessa. Ja hyvä seikkailu onkin.

Thalia Ng ja Tom Dreyfus ovat mielestäni Reynoldsin ehkä parhaita henkilöhahmoja. Varsinkin Thalia on tavallisesta poiketen jopa epävarma itsestään - yleensähän näissä kirjoissa ollaan aika kirkasotsaisia sankareita.

Hyvää scifiä, suosittelen. Neljä sukkulaa veenukseen.

Donald E. Westlake: Älä Turhia Kysele

Aaah, Dortmunder ja kumppanit ovat taas vauhdissa. Tämä on parasta kesälukemista mitä tiedän. Ja syksy. Ja talvi, ja kevät. 

Tällä kertaa ollaan taas kaappaushommissa, mutta kohde onkin ehkä hieman tavallista erikoisempi, nimittäin kauan sitten eläneen pyhimyksen reisiluu!

Kuten kaikki Westlakea koskaan lukeneet voivat erittäin helposti arvata, homma ei mene ihan putkeen. Ei oikeastaan sinne päinkään. Dortmunder-parka jää verekseltään kiinni ja joutuu linnan tyrmään, johonkin Itä-Euroopan tietämille. Vapauduttuaan - karattuaan - lopulta, Dortmunderille paljastuu varsin törkeä huijaus, ja seuraa... Dortmunderin kosto!

Dortmunderin kanssa ei kannattaisi leikitellä, sillä kosto on perinpohjainen nöyryytys. Näissä kirjoissahan ei harrasteta minkäänlaista väkivaltaa, vaan kyse on ihan perinteisestä veijari-komediasta. Tämä kirja on yksi suosikkejani, varsinkin vankeuteen ja kostoon liittyvä sekoilu on todella hersyvästi kirjoitettua, lennokasta ja hauskaa kuin hattaralla kuorrutettu kissanpentu.

Kostohomma onneksi lopulta sujuu, ja loppu on erittäin iloinen, kerrankin. Laitanpa tähän lainauksen lopusta, joka ainakin itselleni sai niiiiiin hyvän mielen aikaiseksi että vieläkin hymyilyttää:

Kelp sanoi: "Entäs se Johnin sukuvaakunan lause? Miten se olikaan, John?"

"Quid lucrum istic mihi est?" lausui Dortmunder ja selitti J.C:lle: "Se tarkoittaa 'Mitä minä tästä hyödyn?'"

J.C. hymyili. "Saanko minä käyttää sitä?"

"Käytä aivan vapaasti."

"Dortmunder", sanoi Tiny, "minun on ihan pakko kysyä sinulta tätä."

"No mitä?"

"Sinähän olit orpo, eikö niin?"

"Niin olin."

"Ja kasvoit orpokodissa Dead Indianissa, Illinoisissa ?"

"Aivan."

"Mikä sen nimi nyt olikaan, se oli kai orpokoti jota pitivät Ikuisen Kurjuuden Vertavuotavan Sydämen Sisaret, niinhän?"

"Niin juuri, oikeassa olet", sanoi Dortmunder. "Mitä sitten?"

"Miten sinulla sitten voi olla sukuvaakuna?"

Dortmunder katsoi häntä ihmeissään. Hän levitti kätensä. "Minä varastin sen", hän sanoi.

Sen pituinen se. Ja nyt mars kirjastoon, kirjakauppaan tai kaverin kirjahyllylle, tämän kirjan haluat varmasti lukea. Viisi Votskojekkia!

Alastair Reynolds: Aurinkojen Huone

Abigail Gentian oli vähintäänkin erikoinen henkilö. Kuusi miljoonaa vuotta sitten hän kloonasi itsestään tuhat kloonia, ja lähetti nämä kiertämään galaksia, keräämään kokemuksia ja muistoja kaikesta minkä nämä kohtaavat. Kloonien - suvun - oli määrä aika ajoin, aina parin sadan tuhannen vuoden välein, kokoontua yhteen ja jakaa muistonsa sekä kokemuksensa toisilleen, ja jatkaa sitten taas kiertämistään.

Erään tällaisen kokoontumisen osoittautuessa ansaksi käy selväksi, että suvun olemassaolo on uhattuna. Joku tai jokin haluaa tuhota kaikki Abigailin kloonit ja päättää koko suvun vaelluksen. 

Kirja on todella huima seikkailu, niin kuin Reynoldsin kirjoilla on tapana olla. Aika, etäisyydet, historia ja avaruus, kaikki ovat vain leikkikehää jossa mennään eikä meinata. Aurinkojen Huone on jonkinlainen avaruuden dekkari, tai mysteeri, jonka ratkaisemiseksi on kuljettava tuhansien vuosien halki, aurinkokunnasta toiseen, elämänmuotojen ja keinoälyjen seassa.

Kirjassa on ehkä jonkun verran junnausta - se on Reynoldsille tyypillisesti aika pitkä - mutta tarina kantaa taas vaivattomasti, tapahtumat seuraavat toisiaan pyörryttävällä tahdilla. Missään vaiheessa ei varsinaisesti tule tylsää, vaan kaikki tapahtumat vievät tarinaa jollain tavalla eteenpäin. Kieliasu on melko suoraviivaisen toteavaa, eivätkä ihmeellisten näkyjen kuvailutkaan ole mitenkään erityisen ihmeellisiä, mutta se ei varsinaisesti haittaa - oikeastaan, jos näin huima tarina olisi vielä kielellisesti jotain ylimaallista, voisi lukijalta lähteä älli päästä.

Hienoa avaruusseikkailua, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Neljä kloonia.

Kari Souto & Arttu Laakkonen: Vapaus

Herrat Souto ja Laakkonen saivat (puoli)vanhan sydämeni hymyilemään korvasta korvaan! Kaiken kaavamaisen nordic noir-tykityksen, iänikuisten sarjamurhaajien ja renttusekoilijoiden keskeltä putkahtaa yhtäkkiä hyvinkin vanhanaikaiselta tuntuva teos, joka sisältää kahden henkilön välistä kirjeenvaihtoa - puheenvuoroja, joita on ihan oikeasti pohdittu, jäsennelty ja joita voidaan jopa - voi elämä! - muuttaa hyvien vasta-argumenttien kautta.

Eihän tällaista enää nykyaikana tapahdu! 

Tämä kirja ilahdutti meikäläistä aivan tolkuttomasti. Olen lopen kyllästynyt internetin "keskustelu"kulttuuriin, jossa pää punaisena huudetaan kilpaa typeryyksiä, yhtään kokonaista lausetta ei saada kasaan ilman vähintään kolmea yhdyssanavirhettä, eikä koskaan, ikinä, milloinkaan myönnetä, että ollaan väärässä - ei varsinkaan silloin kun se on täysin päivänselvää kaikille. Tällainen pohdiskelu, hidas ajatusten muotoilu ja perustelu, onkin yhtäkkiä yllättäen kaikkea muuta kuin vanhanaikaista - se on tuoretta, ja tuntuu hyvältä.

Kirjan teemana on Vapaus. Mitä on vapaus? Miten siihen pitäisi suhtautua? Pitäisikö vapautta tavoitella, ja onko sitä kaikille edes tyrkyllä? Aihe on aikamoinen, suoraan syvään päähän, ja vaikka itselleni ei ehkä kaikkein kiinnostavin mahdollinen, uskon, että varsin monelle tekisi todella hyvää lukea tämä pohdiskelu. Ja vaikkei aihe itsessään olisi kaikkein kiinnostavin, on tapa jolla sitä lähestytään erittäin, erittäin hieno ja arvostettava. Näin juuri asioista pitäisikin keskustella: perusteellisesti, omat vajavaisuutensa tiedostaen ja omaa näkökulmaansa avoimesti muuttaen, kun siihen on aihetta.

Kari ja Arttu, mä rakastan teitä!

Jaa niin se vapaus, ettäkö mitäkökä se nyt sitten on? No lukekaa kirja itse, en rupea kuulkaas mitään pikakommentti-versiota tässä veistelemään. Hopi hopi ostoksille. Tavoistani täysin poiketen laitan tässä linkkiä kustantajan sivuille, silvuplöö: https://vapaakytkin.fi/2021/03/18/autoesseistiikkaa-vapaudesta/

Donald E. Westlake: Minäkö Vakooja?

Westlaken uran alkupään tuotantoa. Tällä kertaa hahmo ei olekaan mistään sarjasta tunnettu vaan kirja on ihan itsenäinen teos.

Kirjan (anti)sankari Eugene Raxford on vannoutunut pasifisti joka johtaa omaa, muutaman hengen laajuista pasifistiryhmää. Ryhmä on sangen teoreettinen ja passiivinen, joten mitään varsinaista toimintaa ei Eugenen elämään mahdu. Kunnes eräänä päivänä hän osuu väärään paikkaan väärään aikaan ja tulee näin sekaantuneeksi fasististen terroristien salajuoniin.

Ja ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, rupeaa salainen poliisi painostamaan Eugenea ryhtymään vakoojaksi fasistien joukkoon.

Eugene-parka joutuu siis tahtomattaan tekemisiin väkivaltaisten - ja varsin selkeästi pähkähullujen - tyyppien kanssa, eikä nauti siitä lainkaan.

Kasassa on ihan selkeät puskafarssin ainekset, mutta Westlake kirjoittaakin jotenkin aiheen ympäri. Toki hassuttelua mahtuu mukaan jonkun verran, mutta pohjimmiltaan tarinassa on melko vavakahko sävy. Väkivallalle ei missään vaiheessa anneta periksi, siitä Westlake on tarkka, ja asioiden syitä sekä taustoja pohditaan välillä ironisesti, välillä varsin filosofisestikin.

Varsin suositeltavaa luettavaa, tietenkin kaikille Westlaken ystäville mutta myös muuten, dekkareiden ja jännitystarinoiden ystäville, ainakin noin niin kuin uuteen kirjailijaan tutustumisen merkeissä.

Neljä käsikranaattia.

Donald E. Westlake: Kadonnut Murhaaja

Parker on täällä taas - kannattaa olla varovainen, jos nyt yrittää jotain kepulikonsteja! Tällä kertaa Parkerin ja tämän ammattimaisesti toimivan porukan tekemisiin sotkeutuu harrastelijoita, jotka luulevat voivansa voittaa Parkerin murhaamalla, no, oikeastaan kaikki muut.

Toisin kuitenkin käy. Parker on koviksista kovin, eikä hyväksy minkäänlaista kompromissia. Jos hänen tielleen tulee, on henki höllässä. Niin tälläkin kertaa. Parker jahtaa perässään olevat murhaajat kiinni, ja lopputulos on aika selvää jo alkumetreiltä.

Kirja on varsin toisenlainen kuin Westlaken hassuttelut, kovaa toimintaa ja varsin paljon suoraviivaista väkivaltaa. Väkivallalla ei kuitenkaan juuri mässäillä, eikä Parker - tai kukaan muukaan - ole mikään yli-ihminen, vaan toiminta on melko uskottavaa.

Kerronta ja kieli on sujuvaa, tarina luistaa loogisesti ja suoraviivaisesti ja lopussa, no, arvaatte kyllä miten lopussa käy. Parker tietenkin voittaa. Mutta kirja on silti ihan hyvää, menevää jännitysdekkaria ilman mitään mystistä tai pahemmin ylilyövää.

Kolme nyrkkirautaa.